Autuaita ne, jotka toisia armahtavat (osa 6.)

Tämä on Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran, isä Andrei Verikovin kirjoittaman sarjan "Kristuksen vuorisaarna ja autuuden lauseet" kuudes osa. Muut osat löytyvät ohessa olevasta listasta.

---

”Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan”

Kristuksen vuorisaarna ja autuuden lauseet -sarja

Kirjoittanut
isä Andrei Verikov

1. Vuorisaarna ja autuuden lauseet (1. osa)
2. Autuaita ovat hengessään köyhät (osa 2.)
3. Autuaita murheelliset (osa 3.)
4. Autuaita kärsivälliset (osa 4.)
5. Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano (osa 5.)
6. Autuaita ne, jotka toisia armahtavat (osa 6.)
7. Autuaita puhdassydämiset (osa 7.)
8. Autuaita rauhantekijät (osa 8.)
9. Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan (osa 9.)
10. Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan (osa 10.)
11. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri (osa 11)

(Kuva © veli Martinus)

Millä tavoin me voimme armahtaa toisen ihmisen?
Varmasti siinä on kysymys anteeksi antamisesta ja yleensäkin myötätunnon osoittamisesta. Armahtaminen on toimenpide, jossa joku henkilö päästetään kärsimyksistä tai sellaisesta tilasta, joka rajoittaa hänen vapauttaan. Vangin voi esimerkiksi armahtaa ja velan perimättä jättäminen on myös armahtamista. Kummassakaan tapauksessa kysymys ei ole siitä, etteikö joku olisi ansainnut kyseistä olotilaansa, eli vankeutta tai hankimaansa velkaa. Siitä huolimatta tämä saa armahduksen.

Kristus kehottaa meitäkin armahtamaan. Eli, osoittamaan armoa toiselle, vaikka hän olisi itse saattanut eniten myötävaikuttaa omaan tilaansa. Joku on saattanut esimerkiksi loukata meitä, mutta tämän jälkeen hän on kokenut omantunnon tuskia ja tulee pyytämään anteeksi. Ylpeä ihminen ei kääntäisi edes päätään tätä kohden, vaan pitäisi lähestulkoon oikeutettuna sitä, että sellaista loukkausta ei tarvitse antaa anteeksi. Mutta armahtaminen on pelastuksemme kannalta elinehto. Suhteemme Jumalaan heijastuu sen kautta, että miten me kohtelemme lähimmäisiämme. Jos armahdamme, niin meitäkin armahdetaan. Se on hyvin yksinkertainen sääntö. Jumala ei sulje ihmistä pelastuksen ulkopuolelle, vaan ihminen tekee sen itse, jos hän kieltää kaiken armon lähimmäisiltään.

Ihmisen suhde Jumalaan liittyy meidän kykyymme armahtaa, mutta samanaikaisesti olemme koko ajan siinä asemassa, että Jumala on se, joka voi meidät armahtaa. Kukaan ei ole synnitön ja siinä valossa rangaistus iankaikkisuudessa olisi täysin oikeutettu. Tämän vuoksi kaikissa jumalanpalveluksissa toistetaan yhä uudestaan ja uudestaan tuota avunpyyntöä: ”Herra armahda!”

Evankeliumista löydämme monta Kristuksen opetusta, jotka liittyvät armahtamiseen ja siihen, että miten se vaikuttaa suhteeseemme Jumalaan. Lähtökohdat kuitenkin vaihtelevat opetuksesta riippuen. Ensimmäisenä voimme tutkia Vuorisaarnaa, jossa Kristus opettaa:

”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)

Tämän mukaan Jumala armahtaa ihmistä samalla mitalla, miten ihminen armahtaa lähimmäisiään. Tämän kohdan tulisi suoraan sanottuna pelottaa meitä kaikessa sen oikeudenmukaisuudessaan. Jos ihminen mielessään sanoo, että ”tuolle ihmiselle en koskaan anna anteeksi”, niin sillä samalla hetkellä hän rakentaa muurin itsensä ja Jumalan armahtavaisuuden välille! Samalla tavoin Isä meidän –rukouskin on hyvin vakava rukous, sillä jos me rukoilemme anteeksiantoa Jumalalta samassa suhteessa miten me itse annamme anteeksi – ja jos emme jostain syystä anna anteeksi lähimmäisillemme, niin pidätämme myös anteeksiannon itseltämme. Isä meidän –rukous onkin eräs liturgian huipentuma ennen Ehtoolliseen osallistumista. Siinä me rohkenemme todeta, että kaikki on kunnossa suhteessa lähimmäisiimme. Mikäli asia ei ole näin, niin silloin ei voi muuta kuin ihmetellä kylmäpäisyyttämme ja toisaalta pohtia sitä, että koituuko tämä kaikki siunaukseksi. Rukous ja Ehtoollinen vaikuttavat aina, oli ihminen kuinka välinpitämätön tahansa. Kysymys kuuluukin, että vaikuttaako se tällöin myönteisesti. Siunaus voi näet muuttua myös tuomioksi. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kysymys on kuitenkin hyvin oikeudenmukaisesta asiasta, jossa me itsemme määrittelemme omalla toiminnallamme kaiken.

Lähtökohdat armahtavaisuuteen voivat olla joissakin tapauksissa erilaiset, vaikka pohjimmiltaan kysymys on samasta asiasta. Edellä jo viitattiinkin Kristuksen vuorisaarnan opetukseen, jossa saamme samalla mitalla anteeksi Jumalalta, mitä kykenemme antamaan anteeksi lähimmäisillemme. Mutta Kristus on esittänyt myös vertauksen kelvottomasta palvelijasta, joka sai ensin hyvin suuren velan anteeksi (Matt. 18:23-35). Siinä Jumala oli anteeksiantamuksessa aloitteentekijä, josta ihmisten tuli ottaa mallia. Vertauksessa tuo anteeksiantamus ikään kuin mitätöitiin, kun palvelija ei kyennyt toimimaan oikealla tavalla ja antamaan anteeksi kanssapalvelijalleen. Kristus on monessa kohden antanut mallin siitä, että miten meidän tulisi toimia suhteessa lähimmäisiimme. Ihmisellä ei yksinkertaisesti voi olla veruketta siinä, että mitä hänen tulisi tehdä. Kysymys ei ole tiedon puutteesta, vaan tahdosta.

Vaikka Isä meidän –rukousta on syytä käsitellä aivan omana kokonaisuutena, niin kenties tässä kohden voisi selventää juuri sitä kohtaa, jossa puhutaan velan anteeksi antamisesta. Edellä mainitussa vertauksessa kyse oli siis nimenomaan palvelijan velasta. Hän ei ollut vääryydellä ottanut rahoja, vaan yksinkertaisesti lainannut. Ja nämä velat hän sai anteeksi. Evankelista Matteus käyttää tässä kohden sanaa οφειληματα, mikä tarkoittaa sananmukaisesti juuri velkaa. Evankelista Luukas on muotoillut tämän niin, että kyse on sekä synnistä, että velasta:

”Anna meille syntimme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle, joka on meille velassa.” (Luuk. 11:4)

Luterilaisessa kirkossa käytetään Isä meidän –rukouksessa sanaa rikkomus (”—niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”). En tässä kohden ryhdy pohtimaan näiden sanamuotojen erojen taustoja. Kenties velka-sana on yhdistetty niin voimakkaasti juuri rahaan, että rikkomus on nähty sopivampana ilmaisuna.

Ortodoksisessa kirkossa käytetään kuitenkin sanaa velka, jota meidän ei lopulta ole tarpeen ryhtyä muuttamaan. Mutta miten meidän on tämä sitten ymmärrettävä, kun kyse ei tietenkään voi olla vain rahasta? Mitä me olemme velkaa Jumalalle? Lyhyesti voisi sanoa, että koko elämämme on yhtä lainaa, jonka Jumala on meille antanut. Jokaisesta elämämme päivästä meidän tulisi olla erittäin kiitollisia Jumalalle. Meillä on elämän velka, jota hyvitämme Jumalan tahdon mukaisella elämällä. Rikkomuksen voi oikeastaan kuitata sillä, että emme toimi väärin, jolloin kaikki on hyvin. Mutta tämä antaa mahdollisuuden sille, että meidän ei tarvitse tehdä mitään. Velkahan taas ei lyhene tekemättömyydellä, vaan se edellyttää jatkuvaa toimintaa. Jälleen kerran voimme palata tässä kohden tuohon Kristuksen voimalliseen toteamukseen:

”Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.” (Luuk. 17:9-10)

Ihmisellä on velvollisuus toimia tietyllä tavalla. Periaatteessa kyse on siitä, että ihmisen on toimittava hyvin. Hänen on oltava hyvä ihminen ja juuri Jumalan tahdon mukainen elämä tekee ihmisestä hyvän. Meidän velkamme suurenevat sitä mukaan kun toimimme päinvastaisella tavalla. Nykypäivän kielikuvaa käyttäen: jokainen synti on uusi maksuhäiriömerkintä meidän luottotiedoissamme.

Isä Andrei Verikov

Katso myös

• Autuuden lauseet