Pelastus on todellakin armosta (opetuspuhe)

"Miksi sitten?" hän kysyi, "ortodoksit suostuvat tällaisiin määräyksiin: 'Älä syö (tätä tai tätä)', tai 'Tee tämä, tuo ja vielä tuo' ollaksesi hyvä kristitty? Eikö riitä, että 'rakastaa Jumalaa ja lähimmäistään kuten itseään?"
---

Kuva Valamon luostarista
(Kuva © veli Martinus)

Äskettäin kirkkokahveilla eräs katekumeeni (kirkkoon liittyvä) toi esiin kysymyksen, joka on vaivannut monia ihmisiä, jotka ovat lähtöisin protestanttisesta ympäristöstä ja jotka tuntevat jossain vaiheessa kiinnostusta ortodoksisuuteen.

"Jos me pelastumme armosta emmekä teoista," hän kysyi, "niin miksi ortodoksinen kirkko laittaa niin paljon painoa askeettisille käytännöille?" Miksi se olisi muka tarpeellista tai edes hyödyllistä? Paastoamme, heittäydymme lukemattomia kertoja maahan Suuren paaston aikana, seisomme tuntikausia pitkissä jumalanpalveluksissa ja jopa annamme niin paljon rahaa Kirkolle?" (Tämä katekumeeni oli sellaisesta amerikkalaisesta hiippakunnasta, jossa kymmenysten antamista pidettiin osana henkilökohtaista hengellistä kurinalaisuutta.)

Sitten hän vielä lisäsi: "Toimivatko kaikki nämä asiat? Mitä tapahtuu, jos en tee niitä? Tulenko ulosheitetyksi Taivaallisesta Valtakunnasta ja tuomitaanko minut helvettiin?"

Keskustelu kesti jonkin aikaa aina kahvin loppumiseen saakka ja useimmat ihmiset lähtivät koteihinsa. Hän jäi, kaikesta huolimatta, ja jatkoi papin kuulustelemistaan. Papilla oli myöhemmin tunne, että jollain tasolla tämä katekumeeni oli parempi kuin hän.

Lopulta mies veti taskustaan Raamatun ja avasi sen Kolossalaiskirjeen kohdasta (Kol.2:20) valiten sieltä muutaman jakeen ja lukien:

" ... miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin "älä tartu", "älä maista", "älä kosketa"?

Hän siis viittasi asioihin, jotka kaikki katoavat, kun niitä käytetään, ihmisten käskyjen ja oppien mukaan. Näillä on todella viisautensa kurinalaisuuden ja itsehillinnän ja kehonhallinnan edistämisessä, mutta niillä ei ole mitään arvoa tarkasteltaessa lihan halujen (nautintojen) tyydyttämistä.

"Miksi sitten?" hän kysyi, "ortodoksit suostuvat tällaisiin määräyksiin: 'Älä syö (tätä tai tätä)', tai 'Tee tämä, tuo ja vielä tuo' ollaksesi hyvä kristitty? Eikö riitä, että 'rakastaa Jumalaa ja lähimmäistään kuten itseään?"

Se oli hyvä kysymys. Siksi on täysin kohtuullista ja oikein vastata hänen vastalauseeseensa. Meidän kaikkien kannattaa ajatella näitä asioita ja pyrkiä ymmärtämään, miksi askeettinen käytäntö ja hengellinen kurinalaisuus yleensä ovat niin tärkeitä kristityn elämässä.

Kapinamme Jumalaa ja Hänen tahtoaan vastaan koskettaa meitä kaikilla olemassaolon alueilla. "Synti" tai "syntisyys" ei ole vain tiettyihin tottelemattomuuden tai itsepäisyyden sääntöihin takertumista, jolloin jollakin tavoin siis rikotaan käskyjä. Se on enemmän kuin osiensa summa, enemmän kuin meidän henkilökohtaisten syntiemme summa. Nuo synnit ovat oireita jostain laajemmasta ja syvemmästä, mitkä käytännössä määrittelevät ja rajaavat meitä ja mitkä luonnehtivat jokaista tekoamme ja asennettamme. Synti on olemisen tila, joka leimaa koko elämäämme, tietoista ja tiedostamatonta, fyysistä sekä myös hengellistä. Itse asiassa se ero, jonka me itse yleensä teemme fyysisen ja hengellisen välille - mikä on fyysistä ja mikä hengellistä - on keinotekoinen ja harhaanjohtava. Ihmisen voi ymmärtää vain kokonaisvaltaisesti. Kehomme eleet vaikuttavat psyko-hengelliseen luonteeseemme (mielenlaatuumme) aivan kuten henkinen tilamme voi vaikuttaa kehoomme. Mikään ei todista tätä tosiasiaa kaunopuheisemmin kuin ortodoksinen pyhän sairaanvoitelun sakramentti, jossa korostetaan syntien anteeksiantamusta olennaisena pyrkimyksenä paranemiseen.

Tämä seikka tuo meidät takaisin kysymykseen askeettisesta kurista ja pelastuksemme "tekopaikasta". Ensinnäkin on tärkeää ymmärtää, että apostoli Paavali puhuu kolossalaisille uskonnollisten rituaalien esiintymisestä joko Tooran, heprealaisen lain tai pakanallisten palvontamuotojen määräysten pohjalta. Kehotus "Älä tartu, maista, kosketa" on tekemisissä eri uskonnollisten käytäntöjen kanssa, joita oli monen mielestä tarpeen tehdä päästäkseen jumaluuden pyhään valtakuntaan. Toistuvasti (erityisesti kirjeissään roomalaisille ja galatalaisille) Paavali vaatii, että pelastuksemme saavutetaan (toteutetaan) kokonaan ja ainutlaatuisesti Kristuksessa: Hänen vapaaehtoisella ristinkuolemalla, Hänen laskeutumisellaan kuoleman valtakuntaan (tuonelaan), tarkoituksenaan kukistaa kuoleman ja turmelluksen valta. Tämä on puhtaan armon työtä, mitä vain Jumala voi saada aikaan. Ja siksi on niin tärkeää tunnustaa ja hyväksyä tosiasia, että Jeesus Nasaretilainen on todella lihaksi tullut, iankaikkinen Jumalan Poika. Pelastuksemme on mahdollista nimenomaan Pyhän Kolminaisuuden "työn" kautta, työn, jota luotu ihminen ei voi saavuttaa.

Joten me ortodoksisina kristittyinä vahvistamme selkeästi ja yksiselitteisesti aivan kuten luterilaiset, esimerkiksi, että "pelastus on armosta" eikä teoistamme. Toisin kuin keskiajan katolilaisuus, ortodoksisuus ei ole katsonut, että henkilö voi kasvattaa "meriittiensä aarrearkkua", joka sitten laskettaisiin eduksemme Kristuksen tuomioistuimen edessä. Mitä väliä sillä on silloin, kun olemme alistuneina ja syntinemme Jumalan edessä katumusta ja rakkautta eläessämme osoittaneina (Matt.25) sekä yhdessä horjumattoman vakaumuksemme kanssa siitä, että "Jeesus Kristus on Herra" ja ainutlaatuinen Tie iankaikkiseen elämään.

Ortodoksisuus myöntää kuitenkin sen, että "yhteistyö" - jota me nimitämme myös "synergiaksi" - Jumalan kanssa on tärkeää. "Pelastus", kuten me yleensä ymmärrämme sanan, on vasta pyhiinvaelluksemme alku, joka johtaa meidät tämän elämän kautta, fyysisen kuolemamme kautta, kuoleman jälkeiseen elämään. Pelastukseen, jonka ovat saaneet aikaiseksi Kristuksen kuolema ja ylösnousemus, ja joka merkitsee vapautta syntisyytemme seurauksista: erosta pyhyydestä ja Jumalan rakkaudesta. Pelastukseen, jonka mukaan Hän haluaa vain meidän pelastusta ja pääsemistä iankaikkiseen ja iloiseen yhteyteen Hänen kanssaan. Jos emme jatkuvasti olisi alttiina houkutuksille langeta syntiin, emme tarvitsisi tällaista "synergiaa". Silloin voisimme julistaa täysin luotettavasti: "kerran pelastettu, aina pelastettu". Kiusaukset ja hengelliset kriisit kuitenkin ovat osa jokapäiväistä elämäämme. Ja se tapa, miten kohtaamme ne ja Jumalan armosta voitamme niiden (demonisen) voiman, on juuri "hengellisen sodankäynnin", askeettisen kamppailun avulla tapahtuvaa. Niiden avulla voimme kohdata noita voimia päivä päivältä ja voittaa niiden tuhoisa vaikutus.

Siksi samassa kirjeessä kolossalaisille apostoli Paavali julistaa:

"Nyt iloitsen saadessani kärsiä teidän hyväksenne. Sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta." (Kol.1:24)

Emme ehkä kärsi kuten Paavali vaarantaen koko elämämme evankeliumin tähden, kokien kidutusta, kärsimystä, nälkää ja omien ihmisten hylkäämistä. Kuitenkin meidän pienet ponnistelumme, paastoaminen, maahan kumarrukset, intensiivinen osallistuminen pitkiin jumalanpalveluksiin - kuten myös almujen (lahjoitusten) antaminen ja muut rakkaudelliset teot, joita osoitamme niitä tarvitseville - antavat meille mahdollisuuden jakaa Kristuksen omia kärsimyksiä, joita Hän kesti puolestamme ja tulee kestämään meidän kohdallamme kunnes Hän tulee jälleen takaisin kirkkaudessaan. Siksi osallistuminen on välttämätöntä; mutta se ei ole keino, jolla pelastumme.

Viimeinen sana - kuten niin usein - tulee meidän Herraltamme itseltään. Tuomitessaan fariseukset heidän tekopyhistä tyhjien rituaaliensa noudattamisesta, hän syyttää näitä pienten uskonnollisten toimien esilletuomisesta, mutta samalla unohtaen lain painavammat asiat: oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden. Ja Hän toteaa:

"Näitä teidän pitäisi noudattaa, noita muitakaan unohtamatta." (Matt:23:23)

Nuo "muut" kuuluvat juuri ortodoksisen perinteen askeettisten käytäntöjen valikoimaan, jotka puhuttelevat ja kutsuvat meitä ottamaan - ei vain saavuttamaan pelastuksen vaan myös tuomaan sen sydämiin, sieluun, mieleen ja ruumiiseen sopusoinnussa sen sanoinkuvaamattoman pelastuksen lahjan kanssa, jonka Kristus on meille jo tarjonnut.

(lähde: rovasti John Breckin artikkeli; suomennos: Ortodoksi.net)