Ero sivun ”Metropoliitta Anthony – ortodoksinen esipaimen Kristuksessa” versioiden välillä
Ortodoksi.netista
(Ak: Uusi sivu: == Metropoliitta Anthony – ortodoksinen esipaimen Kristuksessa == Sourozhin metropoliitta '''Anthony Bloom''' (''1914 - 2003'') kuoli Lontoossa 4. elokuuta 2003.Hän puolusti pasto...) |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 33: | Rivi 33: | ||
:: ''“Jokaisen meistä tulisi kuolla, ei ruumiillisella kuolemalla eikä kokemalla eroon joutumisen kauhua, vaan kieltäytymällä kaikesta itserakkaudesta ja oman edun tavoittelemisesta, avautumalla Jumalalle, avautumalla muille ihmisille, elämällä muita varten. Sillä ainoastaan hän, joka on heittänyt, niin kuin vanhan tarpeettoman vaatteen, pois kaiken sen, joka on ajallista ja katoavaa, voi nousta iankaikkiseen elämään.”'' |
:: ''“Jokaisen meistä tulisi kuolla, ei ruumiillisella kuolemalla eikä kokemalla eroon joutumisen kauhua, vaan kieltäytymällä kaikesta itserakkaudesta ja oman edun tavoittelemisesta, avautumalla Jumalalle, avautumalla muille ihmisille, elämällä muita varten. Sillä ainoastaan hän, joka on heittänyt, niin kuin vanhan tarpeettoman vaatteen, pois kaiken sen, joka on ajallista ja katoavaa, voi nousta iankaikkiseen elämään.”'' |
||
Isä Jarmo Hakkarainen |
'''Isä [[Jarmo Hakkarainen]]''' |
||
[[Luokka:Opetuspuheet]] |
[[Luokka:Opetuspuheet]] |
Versio 22. joulukuuta 2008 kello 13.50
Metropoliitta Anthony – ortodoksinen esipaimen Kristuksessa
Sourozhin metropoliitta Anthony Bloom (1914 - 2003) kuoli Lontoossa 4. elokuuta 2003.Hän puolusti pastoraalisena ortodoksisena piispana tinkimättömästi rukouksen ja käytännön elämän yhteenkuuluvuutta. Metropoliitta Anthony (maallikkonimeltään Andrei Bloom) syntyi Lausannessa, Sveitsissä 1914. Hän vietti varhaislapsuutensa Persiassa, missä hänen isänsä toimi Venäjän konsulina.Hänen äitinsä oli säveltäjä ja pianisti Aleksandr Skrjabinin (1871 - 1915) sisar.
Lääkäri ja piispa
Perhe muutti 1923 Venäjän vallankumouksen poliittisten muutosten seurauksena Pariisiin. Andrei Bloom kävi siellä koulunsa ja valmistui lääkäriksi. Hänen kasvatuksestaan puuttui tyystin kirkollisuus. Nuorta miestä kiinnosti sen sijaan tieteen maailma: fysiikka, kemia ja biologia. Andrei Bloom väitteli lääketieteen tohtoriksi 1943. Bloom palveli lääkärinä Ranskan armeijassa, mutta Ranskan antauduttua natseille 1940, hän työskenteli eräässä pariisilaisessa sairaalassa. Vähän ennen toista maailmansotaa nuori lääkäri alkoi kiinnostua ortodoksisesta teologiasta. Hänet vihittiin 1943 munkiksi nimellä Anthony, mutta hän toimi edelleen toisen maailmansodan aikana lääkärinä Ranskan maanalaisessa vastarintaliikkeessä.
Munkki Anthony vihittiin papiksi 1948 ja hänen ensimmäinen seurakuntansa oli Lontoo. Hänet vihittiin 1957 Moskovan patriarkaatin Länsi-Euroopan arkkipiispan apulaispiispaksi. Piispa Anthony määrättiin lokakuussa 1962 Brittein saarelle muodostetun Sourozhin hiippakunnan arkkipiispaksi. Hän jäi tehtävistään eläkkeelle 1974 ja omistautui sen jälkeen pastoraaliseen palvelutehtävään. Metropoliitta Anthony vieraili luentomatkalla Suomessa 1970-luvulla.
Kristillisyyden ääni
Esipaimenen elämäntyön sydän oli Sourozhin hiippakunnan hengellinen rakentaminen. Hänen aikanaan pienestä venäläisestä yhteisöstä kehittyi monikansallinen hiippakunta, joka kaatoi etniset ja kielelliset raja-aidat. Jumalanpalveluksia alettiin toimittaa kirkkoslaavin lisäksi myös englanniksi, ranskaksi ja saksaksi. Esipaimen Anthonyn lukuisat uskonnolliset radio- ja televisio-ohjelmat saavuttivat vuosikymmenien aikana Englannissa laajan suosion. Hänen teoksiaan on käännetty monille kielille, myös suomeksi.
Metropoliitta Anthony oli neuvostovallan karkeina vuosina Venäjän ortodoksisen kirkon merkittävin Länsi-Euroopassa vaikuttanut piispa. Monille englantilaisille hän oli yhtä kuin Venäjän ortodoksinen kirkko. BBC:n uskonnollisten ohjelmien tuottaja Gerald Priestland kutsui metropoliitta Anthonya 1970-luvulla “Englannin merkittävimmäksi kristillisyyden ääneksi”. Metropoliitta teki lähes kolmenkymmenen vuoden ajan radio-ohjelmia Itä-Euroopan eristettyinä eläneille kristityille. Hän oli “kirkollinen henkireikä” kommunismin vainoamille Kirkon jäsenille. BBC:n välityksellä lähetetyt venäjänkieliset ohjelmat olivat suosittuja, joten kommunistihallinnon edustajat yrittävät kaikin tavoin estää ja häiritä näitä ohjelmia. Heitä ärsytti ennen muuta esipaimenen tapa sitoa radio-ohjelmissaan ortodoksinen usko kiinteäksi osaksi venäläistä kulttuuria, tiedettä ja taidetta. Sellainen opetushan oli kommunistien mielestä täysin sopimatonta sosialistimaan ihmisten kuultavaksi!
Metropoliitta Anthony totesi vuonna 1970:
- “Me kadotimme Venäjän vallankumouksen aikana suurten katedraalien Kristuksen, mutta me löysimme köyhän Kristuksen, joka oli hyljeksitty niin kuin mekin olemme hyljeksittyjä.”
Neuvostohallinto ja eräät ortodoksiset piispat leimasivat 1974 kirjailija Aleksandr Solzenitsynin “fasistiksi ja maanpetturiksi”. Metropoliitta Anthony puolusti julkisesti Brysselin arkkipiispa Vasilin Krivošeinin kanssa räikeän hyökkäyksen kohteeksi joutunutta kirjailijaa. Metropoliitta Anthony tuomitsi hiippakuntansa katedraalissa pitämässään saarnassa Solzenitsynin maastakarkotuksen. Samoin metropoliitta Anthony antoi 1965 tukensa isä Gleb Jakuninille ja isä Nikolai Ešhlimanille, jotka vaativat ortodoksiselle kirkolle laajempaa toimintavapautta neuvostoyhteiskunnassa. Moskovan patriarkaatti riisti näiltä rohkeilta isiltä papilliset oikeudet. Neuvostohallinto tuomitsi heidät pitkiin vankeusrangaistuksiin. Metropoliitta Anthonyn asettuminen toisinajattelijapappien ja Solzenitsynin puolelle viilensi hänen suhteensa Moskovan patriarkaattiin. Neuvostoviranomaiset kielsivät 1974 häneltä joksikin aikaa matkustusoikeuden Neuvostoliittoon.
Kirkollinen valta on palvelemista
Metropoliitta Anthonyn viimeisinä elinvuosina hänen julkiset esiintymisensä harvenivat, mutta se ei tarkoittanut vetäytymistä piispallisista tehtävistä. Cambridgen yliopisto myönsi hänelle 1995 teologian kunniatohtorin arvon. Metropoliitta Anthony joutui runsas vuosi ennen kuolemaansa kokemaan yhdessä papiston ja maallikoiden kanssa ulkoapäin johdetun järkyttävän hajaannuksen Sourozhin hiippakunnassa. Moskovan patriarkaatin ulkomaanosasto halusi alistaa hiippakunnan hallinnollisesti suoraan “valvontaansa”. Moskovan patriarkaatti lähetti 35-vuotiaan piispa Ilarion Alfejevin Englantiin maaliskuun alussa 2002. Piispa Ilarion väitteli filosofian tohtoriksi Oxfordissa 1995.
Piispa Ilarionin omavaltainen Moskovan patriarkaatin linjan mukainen toiminta herätti alusta lähtien vastustusta hiippakunnassa. Hiljattain hiippakuntaan muuttaneet venäläiset ja englanninkieliset ortodoksiseen kirkkoon liittyneet joutuivat ilmiriitaan keskenään.Metropoliitta Anthonyn piispallinen kypsyys esti hiippakunnan pahemman jakautumisen. Moskovan patriarkaatti siirsi jo heinäkuussa 2002 piispa Ilarionin Englannista Venäjän kirkon edustajaksi Brysseliin. Metropoliitta Anthonyn kuoleman jälkeen Sourozhin hiippakunta palautettiin takaisin Moskovan patriarkaatin käskyvaltaan.Ilarion on nykyään Wienin ja Itävallan piispa.
Metropoliitta Anthonyn ihmisläheisen kristillisyyden arvomaailma kasvoi ortodoksisen kirkon myötäelämisen traditiosta. Hänen mukaansa kirkollinen valta ei tarkoita alistamista, vaan palvelemista. Hän torjui omalla esimerkillään aikamme turbokulttuurin iskulauseen: vain hölmö asettuu heikomman puolelle! Metropolitta Anthony oli vakuuttunut, että papillinen palvelutehtävä laajenee dynaamisesti koko kirkkoruumiiseen. Sekä piispa että pappi on kutsuttu vihkimyksessään rakentamaan pyhän eukaristian toimittajana kirkollista ykseyttä. Kirkon palvelutehtävään vihityn papiston jäsenen tulee metropoliitan mukaan oppia tuntemaan kirkollisen palvelutehtävän autenttinen arvovalta eli elämän haavoittuneisuus ja heikkous. Mutta laitoskirkon monet jäsenet inhoavat juuri elämän haavoittuneisuutta ja heikkoutta. Siksi he halveksivat myös Kirkon aitoa palvelutehtävää, joka kasvaa rukouksesta ja nöyryydestä.
Papillinen kutsumus alkaa Kristuksen rististä ja johtaa siihen. Se on samaistettavissa Kristuksen runneltuun ruumiiseen, jota pappi on kutsuttu pyhässä ehtoollisessa toimittamaan, ei pelkästään rituaalisesti, vaan tulemalla Kristuksessa olemassa olevaksi tässä maailmassa. Esipaimen Anthonyn mielestä ortodoksisten isien käsitys papista “haavoittuneena parantajana”, joka on tietoinen omasta epätäydellisyydestään, syventää ja laajentaa papillisen arvovallan lähimmäisten palvelemiseksi.
Esipaimen kiteytti sisäistämänsä ortodoksisen opetuksen 1980 pitämässään pääsiäissaarnassa:
- “Jokaisen meistä tulisi kuolla, ei ruumiillisella kuolemalla eikä kokemalla eroon joutumisen kauhua, vaan kieltäytymällä kaikesta itserakkaudesta ja oman edun tavoittelemisesta, avautumalla Jumalalle, avautumalla muille ihmisille, elämällä muita varten. Sillä ainoastaan hän, joka on heittänyt, niin kuin vanhan tarpeettoman vaatteen, pois kaiken sen, joka on ajallista ja katoavaa, voi nousta iankaikkiseen elämään.”