Dimitri Tarvasaho: Ortodoksisen kirkon historia / OSA V

Dimitri Tarvasaho: Ortodoksisen kirkon historia

SUOMEN ORTODOKSINEN KIRKKO

68. ALKUVAIHEET

1. Kristinuskon tulo Itä-Suomeen. Kristinuskon saarnaajia tuli Suomeen sekä idästä että lännestä. Jo varhain joutuivat karjalaiset novgorodilaisten kanssa vilkkaaseen kaupankäyntiin. Novgorodilaiset perustivat Karjalaan siirtokuntia ja kauppa-asemia sekä solmivat liittoja karjalaisten kanssa. Vuonna 990 novgorodilaiset omaksuivat kristinuskon. Näistä ajoista lähtien ortodoksinen usko alkoi levitä myös Itä-Suomeen. Karjalaiset omaksuivat vähitellen novgorodilaisen sivistyksen sekä heidän uskonnolliset tapansa ja käsityksensä. Suurin osa uskonnollisista sanoista kielessämme, kuten raamattu, pappi, risti, kummi, ovat tulleet idästä. 1100-luvulla oli ortodoksinen usko tunnettu kaikkialla Karjalassa ja Inkerissä.
2. Lähetystyö. Sen jälkeen kun Venäjällä syntyi munkkilaisuus, alkoi myös varsinainen lähetystyö pakanallisten karjalaisten keskuudessa. Erakot ja yksinäisyyttä etsivät kilvoittelijat hakeutuivat Itä-Suomen metsiin ja saloihin. Siellä he joutivat kosketuksiin karjalaisten kanssa ja lempeydellä saivat heidät omaksumaan ortodoksisen uskon. Varsinainen lähetystyö alkoi Karjalassa 1200-luvulla. Novgorodin ruhtinas, Jaroslav lähetti Karjalaan lähetyssaarnaajia. Näiden piti väkivaltaa tekemättä vahvistaa siellä ortodoksista uskoa sekä saarnata sitä pakanoille. Lähetyssaarnaajat onnistuivat tehtävässään, sillä ortodoksinen usko oli jo tuttu karjalaisille ja arvossapidetty heidän keskuudessaan, niin että monet heistä vastustelematta antoivat kastaa itsensä.

69. LÄNNEN JA IDÄN TAISTELUT SUOMESTA

1. 1200-luvulla alkoi Ruotsin ja Novgorodin välillä vuosisatoja kestänyt taistelu Suomesta. Tämä kamppailu oli ortodoksisen uskon kehityksen kannalta katsoen tuhoisa. Ruotsalaisten hyökkäykset kohdistuivat juuri ortodoksien asuma-alueille ja hävittivät siellä kaiken asutuksen.
2. Piispa Tuomas. Ensimmäisen yrityksen tuhota kokonaan ortodoksisen uskon Suomessa teki Suomen mainehikas roomalaiskatolinen piispa Tuomas. Tuomas teki liiton saksalaisen kalpaveljestön ritarikunnan kanssa ja julisti sodan Novgorodia vastaan. Hänen tarkoituksenaan oli valloittaa Karjala sekä Inkeri ja käännyttää ne roomalaiskatolisuuteen. Novgorodin ruhtinas Aleksanteri joutui vaikeaan asemaan. Sota tuli aivan odottamatta, eikä hän voinut saada apua sukulaisiltaan Venäjän ruhtinailta, koska näitä juuri näihin aikoihin ahdistivat mongolit. Rukoiltuaan Jumalaa Aleksanteri kuitenkin päätti asevoimin puolustaa pyhää uskoa ja varusti vaatimattoman sotajoukon. Ratkaiseva taistelu käytiin Nevajoen rannalla v. 1240. Aleksanteri sai siinä loistavan voiton. Tämä voitto pelasti ortodoksisen uskon Karjalassa. Kerrotaan, että taistelun aattona eräs Aleksanterin sotureista, karjalainen Pelgui, näki näyn, joka ennusti Aleksanterille voittoa. Tämä näky vahvisti ruhtinaan uskoa asian oikeuteen. Seuraavana vuonna Aleksanteri voitti Peipusjärven jäällä Virossa piispa Tuomaan liittolaiset ja vahvisti ortodoksisen kirkon aseman Virossa ja Inkerissä. Hurskaan elämän ja ortodoksisen uskon puolustamisen tähden kirkko kunnioittaa ruhtinas Aleksanteria pyhänä ja viettää hänen muistoaan elokuun 30. päivänä.
3. Pahkinasaaren rauha. Ruotsin ja Novgorodin vihollisuudet jatkuivat aina vuoteen 1323, jolloin solmittiin ensimmäinen näitten valtakuntien välinen rauha Pähkinäsaaressa. Tässä rauhanteossa määrättiin rajat näitten valtakuntien välille. Valtakunnallisesta rajasta tuli myös uskontojen välinen raja vuosisadoiksi eteenpäin. Karjalaiset palasivat ortodoksisuuteen, muu Suomi jäi roomalaiskatoliseksi, mikä uskonto aikoi levitä Länsi-Suomessa 10. vuosisadalla.

70. VALAMON LUOSTARI

1. Ortodoksisen uskon menestykselliseen leviämiseen Itä-Suomessa vaikuttivat suuressa määrin ortodoksiset luostarit, etenkin Valamon ja Konevitsan luostarit.
2. Valamon luostarin alkuvaiheista tiedetään hyvin vähän. Sen perustajan, pyhittäjä Sergein otaksutaan saapuneen Valamoon 1100-luvun alkupuolella. Perimätiedon mukaan Sergei tuli Suomeen itämailta, kenties Athos-vuorelta, Laatokan pohjoisrannalle ja alkoi siellä saarnata kristinuskoa. Seudun pakanalliset asukkaat sanoivat hänelle: »Me olemme yksinkertaisia ihmisiä, mene Valamon saarelle, siellä ovat Karjalan valistajat, pyhittäjät meidän tietäjämme. Keskustele heidän kanssaan uskosta.»
   Vaaroja pelkäämättä pyhittäjä Sergei meni Valamon saarelle, asettui asumaan Vaaga ihmiseen luolaan ja alkoi saarnata evankeliumia. Vuosikausia pakanat suhtautuivat vihamielisesti pyhään mieheen, mutta tämä ei pelännyt vaaroja eikä vaikeuksia. Vuosien kuluessa yhä useampi pakana kääntyi kristinuskoon ja jäi asumaan opettajan kanssa. Syntyi pieni luostari. Yhteisvoimin rakennettiin pieni kirkko ja veljien asunnot. Maine Sergein ankarasta kilvoituksesta levisi kauas itään. Saarelle saapui uusia tulokkaita ja pakanuus hävisi kokonaan.
3. Pyhän Sergein ollessa jo iäkäs saapui saarelle Herman niminen pappismunkki, joka lienee ollut karjalainen. Hänestä tuli Sergein työn jatkaja. Näitten molempien nimet mainitaan aina yhdessä, kun puhutaan Valamon luostarin perustajista. Luostari pyhitettiin Vapahtajan kirkastumisen muistolle, ja vuosisatojen kuluessa sen maine yhä kasvoi. Valamon luostarista tuli karjalaisten oma luostari. Monta kertaa vihollinen hyökkäsi, ryösti ja poltti luostarin rakennukset, tappoi sen rauhalliset asukkaat, mutta aina uudelleen ja uudelleen se nousi kukoistukseen. Karjalaiset saivat sieltä lohdutusta ja hengellistä ohjausta. Hädän aikana luostari tarjosi aineellista apua ja turvaa. Pyhien Sergein ja Hermanin muistoa vietetään kesäkuun 28 ja syyskuun 11 päivinä.

71. KONEVITSAN LUOSTARI

1. Toinen merkittävä luostari Laatokalla on ollut Konevitsan luostari. Sen perustaja pyhittäjä Arseni syntyi Novgorodissa. Jo nuorukaisena hän vetäytyi luostariin. Etsien ankarampaa elämää Arseni luostarinsa johtajan suostumuksella matkusti Athosvuorelle, missä oleskeli kolme vuotta. Vietettyään nämä kolme vuotta ankarasti kilvoitellen, pyhittäjä päätti palata kotimaahansa. Luostarin johtaja siunasi hänet ja ennusti, että Arseni on perustava kaukaiseen maahan uuden luostarin ja että se maa hänen rukouksiensa tähden pelastuu monista pahan hengen viettelyksistä ja taikauskosta. Siunauksensa näkyväiseksi merkiksi luostarin johtaja antoi Arsenille Jumalan Äidin ikonin. Tätä ikonia pyhä Arseni aina kuljetti mukanaan. Se esittää Jumalan Äitiä sylissään Jeesus-lapsi, joka pitää kahta valkoista kyyhkystä kädessään. Tätä ikonia kutsutaan ihmeitätekeväksi: Jumala on näet armonsa merkiksi sallinut, että tämän pyhän kuvan edessä kannetut rukoukset tuottavat rukoilijoille huojennusta erilaisista taudeista. Ikoni tunnetaan Jumalan Äidin ihmeitätekevän konevitsalaisen ikonin nimellä.
2. Palattuaan kotimaahansa pyhä Arseni kävi tervehtimässä Novgorodin arkkipiispaa Eufimia ja sai tältä luvan perustaa luostarin Karjalaan. Arsenin matka kävi Valamon kautta. Valamo luostarissa oli siihen aikaan paljon munkkeja, joten pyhä Arseni, joka etsi yksinäisyyttä, pian jätti luostarin. Hän nousi venheeseen ja jätti itsensä Jumalan haltuun. Myrsky vei hänen venheensä saarelle. Tämä tapahtui v. 1393.
3. Niin kuin Valamokin aikaisemmin oli Konevitsan saari pakanallisille Jumalille pyhitetty paikka. Vuosittain pakanoiden oli tapana uhrata siellä suuren kiven päällä hevonen epäjumalilleen. Kiveä kutsuttiin nimellä Konjkamenj (hevoskivi), ja sen mukaan on koko saari saanut nimensä.
4. Alussa pyhittäjä Arseni kilvoitteli yksinään. Pian kuitenkin hänen luokseen tuli toisia kilvoittelijoita, yksinäisyyttä etsiviä erakkoja. Näin muodostui vähäinen munkkikunta. Yhteisvoimin rakennettin Vapahtajan Äidin syntymisen muistolle pyhitetty kirkko. Vähitellen muodostui kirkon ympärille luostari. Tämän luostarin veljet valistivat Laatokan länsi- ja lounaisrannikolla asuvat karjalaiset ortodoksisuuden valolla. Konevitsankin luostari sai kokea sodan hävitystä ja kauhuja. Joskus se oli vuosikymmeniä autiona, mutta aina nousi raunioistaan uudelleen. Pyhittäjä Arseni kuoli v. 1444 vietettyään saarella 51 vuotta. Hänen muistolleen on pyhitetty kesäkuun 12. päivä.

72. ORTODOKSISEN KIRION TILA ENNEN STOLBOVAN RAUHAA

1. Ensimmäiset seurakunnat. Epäsuotuisista olosuhteista huolimatta ortodoksinen usko vakiintui Karjalassa. 1500-luvulla mainitaan jo ensimmäiset seurakunnat, joita oli kuusi, nimittäin Sortavalan, Käkisalmen, Salmin, Ilomantsin, Raudun ja Kurkijoen seurakunnat. Näitten lisäksi oli edellä mainitut kaksi suurta luostaria, Valamon ja Konevitsan luostarit, ja 1520-luvulla pyhittäj ä Trifonin toimesta Petsamoon perustettu Petsamon luostari.
2. Kirkon hallinto. Karjalan seurakunnat kuuluivat hallinnollisesti Novgorodin arkkipiispan hoitoon. Kun yhteydet Novgorodin ja Karjalan välillä olivat huonot, vain harva arkkipiispa kävi henkilökohtaisesti tarkastamassa seurakuntia. Aikakirjat mainitsevat, että kolme arkkipiispaa teki tämän tarkastusmatkan.
3. Tehostettu lähetystyö. 1500-luvun jälkimmäisellä puoliskolla saatettiin Karjala lopullisesti ortodoksisen kirkon vaikutuspiiriin. Tässä työssä ansioitui erikoisesti Novgorodin piispa Makari. Tämä sai selville, että Karjalassa oli vielä runsaasti pakanuutta ja että Venäjältä tulleet papit eivät osoittaneet erikoista ahkeruutta seurakuntiensa hoidossa. Makari kirjoitti useita nuhtelukirjeitä Karjalan papistolle ja kehotti papistoa ahkeruuteen. V. 1534 Makari lähetti Karjalaan pappismunkki Elian (Iljan) ja kaksi virkailijaa hänen mukanaan tekemään lähetystyötä ja tarkastamaan Karjalan seurakuntia. Pappismunkki Elia, oli tarmokas ja ahkera. Väsymättä hän kulki seurakunnasta seurakuntaan, toimitti kasteita, neuvoi ja opetti, rakensi rukoushuoneita ja väitteli pakanoitten kanssa. Niiden kahden vuoden aikana, jotka Elia vietti Karjalassa, hän ehti käydä lähes jokaisessa seurakunnassa ja sai aikaan monta parannusta. Makarin seuraajat jatkoivat edeltäjänsä työtä Karjalassa, niin että 16. vuosisadalla Karjalassa ja Inkerissä ei enää ollut pakanuutta.

73. SUOMEN ORTODOKSINEN KIRKKO RUOTSIN VALLAN ALLA

1. Stolbovan rauha. 15. ja 16. vuosisadan vaihtuessa käytiin Venäjän ja Ruotsin välillä useita pitkäaikaisia sotia, jotka perin pohjin hävittivät ortodoksien asuma-alueet. Paljon väestöä kuoli sodan rasituksiin, nälkään ja tauteihin, paljon muutti Venäjälle ja Itä-Karjalaan. Pitkälliset sodat päättyivät vihdoin Stolbovan rauhaan, joka tehtiin v. 1617. Rauhansopimuksen mukaan koko Itä-Suomi joutui Ruotsin vallan alle.
2. Kirkon tila. Rauhansopimuksen mukaan ortodokseille luvattiin täydellinen vapaus harjoittaa uskontoaan. Tämä vapaus jäi vain lupaukseksi. Ruotsin hallitsijat ja maaherrat monin tavoin painostivat karjalaisia ortodokseja kääntymään luterilaisuuteen. Heitä velvoitettiin käymään luterilaisissa kirkoissa kastattamaan lapsensa luterilaisuuteen ja jopa maksettiin palkintoja niille, jotka osasivat ulkoa luterilaisen katekismuksen. Vainojen tähden siirtyi paljon ortodokseja Karjalasta ja Inkeristä Venäjälle. Heidän asuinpaikoilleen muutti muualta Suomesta, varsinkin Savosta, luterilaista väestöä, niin että lyhyessä ajassa muodostui 24 luterilaista seurakuntaa Itä-Suomeen, missä niitä aikaisemmin ei ollut.

74. ORTODOKSISEN KIRKON ELPYMISEN AIKAA

1. 1700-luvun alussa kohtasi Suomea raskas ison vihan aika. Venäjä ja Ruotsi kävivät jällen sotaa. Uudenkaupungin rauhassa v. 1721 Ruotsi menetti suuria alueita Venäjälle. Lähes koko Itä-Suomi joutui jälleen Venäjän vallan alaisuuteen.
2. Rauhanteon jälkeen tsaari Pietari Suuri ryhtyi jälleenrakentamaan ortodoksisia seurakuntia Suomessa. Vuosisadan verran autioina olleet Valamon ja Konevitsan luostarit rakennettiin uudelleen. Perustettiin uusia seurakuntia ja rakennettiin uusia kirkkoja. Kirkon hallinto järjestettiin uudelleen. Viipuriin perustettiin v. 1741 Hengellinen hallitus, joka hoiti Suomen kirkon asioita Pietarin hiippakunnan piispan alaisena. Ortodoksien lukumäärä alkoi kasvaa, tosin etupäässä maahan muuttaneitten venäläisten ansiosta.
3. Kaikista näistä toimenpiteistä huolimatta oli ortodoksisuuden asema Suomessa huono. Ei ollut suomenkieltä taitavia pappeja, ei suomenkielistä uskonnollista kirjallisuutta eikä järjestettyä uskonnonopetusta. Yhtä huonosti olivat asiat Ruotsin puolelle jääneitten ortodoksien keskuudessa. Siellä edelleenkin harjoitettiin painostusta ja käännytettiin Ilomantsin, Liperin ja Tohmajärven ortodokseja luterilaisuuteen. – Kuitenkin on erikoisesti mainittava, että Ruotsin puolella ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen kreikkalaiskatolinen lyhyt katekismus v. 1780.

75. ITSENÄISENÄ HIIPPAKUNTANA

1. Kirkon hallinnon uudelleen järjestäminen. Haminan rauhassa v. 1809 joutui koko Suomi Venäjän vallan alle. V. 1811 liitettiin Viipurin lääni hallinnollisesti muun Suomen yhteyteen. Näin joutui koko Suomen ortodoksinen väestö saman hallituksen alle. Kirkkohallinnollisesti Suomen ortodoksinen väestö kuului edelleen Pietarin hiippakunnan alaisuuteen. Vihdoin v. 1892 annettiin esitys Suomen ortodoksisen hiippakunnan perustamisesta. Suomi sai oman piispan. Hengellinen hallitus lakkautettiin ja muutettiin piispan kansliaksi. Suomen ortodoksiseen hiippakuntaan kuuluivat kaikki Suomen valtakunnan alueella asuvat ortodoksit ja Suomen ortodoksiset luostarit.
2. 1800-luvun viimeiset kaksi vuosikymmentä olivat Suomen ortodoksiselle kirkolle suotuisan kehityksen aikaa. Pyhä Synodi kiinnitti erikoista huomiota Suomen ortodoksiseen väestöön ja ryhtyi kohentamaan suomenkielisten karjalaisten uskonnollista tilaa. Pietarin hengellisessä seminaarissa alettiin opettaa suomenkieltä Suomesta kotoiin oleville oppilaille. Nämä oppilaat saivat maksutta opiskella Pietarissa, saivatpa he täyden ylöspidonkin.
3. V. 1891 perustettiin erityinen komitea jumalanpalveluskirjain suomentamista varten. 1880-luvulla alkoi syntyä suomenkielisiä kansakouluja ja kirkollisia lastenkouluja. V. 1885 perustettiin eräiden valveutuneiden pappismiesten alkuun panemana Pyhäin Sergein ja Hermanin Veljeskunta, joka asetti päämääräkseen karjalaisen ortodoksisen väestön uskonnollisen valistuksen. Veljeskunta julkaisi runsaasti suomenkielistä uskonnollista kirjallisuutta ja vuodesta 1897 alkaen hengellistä lehteä »Aamun Koitto». Kaikki nämä toimenpiteet koituivat suureksi hyödyksi Suomen ortodoksiselle kirkolle varsinkin sen itsenäisyyden alkuaikoina.

76. METROPOLIITTA ANTONI

Vireästä kehityskaudestaan 1800-luvun lopulla Suomen ortodoksinen kirkko saa kiittää metropoliitta Antonia, Suomen hiippakunnan ensimmäistä arkkipiispaa. Suomen ortodoksien asioita hän oli joutunut hoitamaan jo aikaisemminkin ollessaan Pietarin metropoliitan apulaispiispana. Antoni tajusi, että vain suomenkielinen ortodoksinen kirkko voi olla karjalaisen väestön kasvattajana. Sen tähden hän monin tavoin edisti suomenkielisen ortodoksisen kirjallisuuden julkaisemista, jumalanpalveluskirjojen suomentamista ja suomenkielentaitoisen papiston kasvattamista. Antoni oli Suomen akkipiispana vuosina 1892 —1898. Hänen eronsa jälkeen alkoi Suomen ortodoksiselle kirkolle samoin kuin koko Suomelle raskas venäläistyttämisaika.

77. ROUTAVUODET

Vuodesta 1898 lähtien ryhtyi Venäjän hallitus toimenpiteisiin Suomen kansan venäläistyttämiseksi. Erikoista huomiota kiinnitettiin Suomen ortodoksiseen väestöön, koska oletettiin, että tämä osa Suomen kansaa, jolla oli sama uskonto kuin venäläisillä, helpoimmin taipuisi venäläistyniiseen. Ikävintä tässä oli se, että valtiovalta käytti ortodoksista kirkkoa venäläistämistyönsä aseena. Suomen arkkipiispoiksi määrättiin vain venäläismielisiä piispoja, joiden mielestä ortodoksisuus ja venäläisyys oli yksi ja sama asia. Nämä arkkipiispat olivat Nikolai (1898-1905) ja Sergei( (1906-1917). Useimmat papeista olivat suomenkieltä taitamattomia. Kirkollisia kouluja muutettiin venäläisiksi. Tätä Suomen kansalle raskasta aikaa kesti 20 vuotta. Onneksi Suomen ortodoksiselle kirkolle sen piirissä toimi pappeja ja maallikkoja, jotka pelkäämättä vainotoimenpiteitä edistivät suomalaisuutta ortodoksisen väestön keskuudessa.

Suomen ortodoksinen kirkko autonomisena kirkkokuntana

78. KUINKA KIRKKOKUNTAMME TULI AUTONOMISEKSI

1. V. 1917 tapahtui Venäjällä vallankumous, joka auttoi Suomea pääsemään itsenäiseksi valtakunnaksi. Maamme itsenäiseksi julistautuminen antoi kirkkokunnallemme mahdollisuuden järjestää kirkolliset olonsa kansalliselle pohjalle. Suomen hallitus asetti erityisen komitean, joka valmisti ehdotuksen asetukseksi Suomen ortodoksisesta kirkosta. Marraskuun 26. päivänä 1918 senaatti vahvisti asetuksen. Tällä asetuksella on perustuslain merkitys kirkkomme elämässä ja se on vähäisin muutoksin vieläkin voimassa. Siinä säädetään kirkolliskokouksista, kirkollishallituksesta, piispanviroista, papiston valitsemisesta, seurakuntien hallinnosta ja yleensä kaikkien niitten asioitten hoidosta, jotka koskevat Suomen ortodoksista kirkkoa.
2. Tämän asetuksen perusteella pidettiin v. 1919 ensimmäinen ylimääräinen kirkolliskokous, jossa päätettiin hankkia kirkkokunnallemme autonomia, se on hallinnollinen itsenäisyys. Helmikuun 11. päivänä 1921 Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Tihon julisti Suomen ortodoksisen kirkkokunnan autonomiseksi. Tämä hallinnollinen itsenäisyys ei kuitenkaan ollut täydellinen, sillä kirkkomme jäi edelleenkin Venäjän patriarkan tuomiovallan alaisuuteen. V. 1922 pidettiin ensimmäinen lakimääräinen kirkolliskokous. Tässä kokouksessa valittiin apulaispiispaksi rovasti Herman Aav, kansallisuudeltaan eestiläinen.

79. SIIRTYMINEN KONSTANTINOPOLIN PATRIARKAN ALAISUUTEEN

1. Yhteydet Venäjän kirkkoon katkeavat. Venäjän patriarkan suoma autonomia osoittautui käytännössä epätäydelliseksi. Tämän lisäksi yhteys Venäjän patriarkkaan oli Venäjällä vallitsevien olojen tähden vaikea ylläpitää. Sen vuoksi valtakunnan hallitus ja kirkollishallitus lähettivät kesällä 1923 Konstantinopoliin lähetystön, johon kuuluivat mm. professori Emil Nestor Setälä, rovasti Sergei Solntsev ja piispaksi valittu rovasti Herman Aav, anomaan Suomen ortodoksiselle kirkkokunnalle täydellistä itsenäisyyttä eli autokefaliaa.
2. Konstantinopolin patriarkka Meleios IV julisti Tomos-nimisellä asiakirjallaan heinäkuun 6. päivänä 1923 Suomen ortodoksisen kirkkokunnan ekumeenisen patriarkan tuomiovallan alaiseksi Suomen Ortodoksiseksi Arkkipiispakunnaksi ja antoi kirkkokunnallemme täydellisen sisäisen itsenäisyyden. Autokefaliaa eli täydellistä riippumattomuutta ei hän katsonut voivansa myöntää niin pienelle kirkkokunnalle kuin Suomen ortodoksinen kirkkokunta on. Samalla ekumeeninen patriarkka vihki juhlallisesti rovasti Herman Aavin Karjalan piispaksi. Arkkipiispana oli siihen aikaan venäläismielinen Serafim (1917-1925), joka ei nauttinut Suomen ortodoksisen väestön enemmistön luottamusta. V. 1924 arkkipiispa Serafim kieltäytyi suorittamasta valtion virkamiehille suoritettavaksi määrättyä tutkintoa Suomen kielessä. Kielilakiin nojautuen valtiovalta siirsi Serafimin lakkautuspalkalle. V. 1925 valittiin laillisessa järjestyksessä Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaksi nykyinen [1954] arkkipiispamme Herman Aav. Vuoden 1935 kirkolliskokouksessa valittiin toiseksi piispaksi rovasti Aleksanteri Karpin.

80. SUOMEN TÄMAN HETKEN [1954] ORTODOKSINEN KIRKKO

1. V. 1923 alkoi uusi aikakausi Suomen ortodoksisen kirkkokunnan elämässä. Vuoteen 1939 sai kirkkokuntamme rauhassa kehittyä ja hoitaa itsenäisesti sisäisiä asioitaan. Ortodoksisen väestön enemmistö asui Itä-Suomessa muodostaen useissa pitäjissä myös asukasenemmistön toisuskoisen väestön rinnalla. Seurakuntien johdossa olivat maan omassa pappisseminaarissa koulutetut sielunpaimenet. Seurakunnat olivat vauraita ja hyvin hoidettuja. Kirkostamme kehittyi näinä vuosina todellinen kansallinen kirkko.
2. V. 1939 kohtasi koko maatamme raskas isku – talvisota ja sitä seurannut jatkosota. Lopullisessa rauhan-sopimuksessa maamme menetti laajat alueet Itä-Suomesta, ortodoksien pääasiallisimmat asutusalueet. Ortodoksinen kirkko joutui suuriin vaikeuksiin. Väestö hajaantui yli koko valtakunnan alueen. Seurakunnat pirstoutuivat, kirkkoja ei ollut, sielunhoitotyö ja uskonnonopetus vaikeutuivat.
3. Valtiovalta suhtautui kuitenkin ymmärtämyksellä kirkkokuntamme vaikeuksiin, ja v. 1950 astui voimaan niin sanottu jälleenrakennuslaki. Tämän lain mukaan valtio 10 vuoden aikana kustantaa kirkkokunnallemme välttämättömimmät uudet kirkot, rukoushuoneet, pappilat ja hautausmaat Sama laki lakkautti kaikki luovutetulle alueelle jääneet seurakunnat Niiden sijaan perustettiin uusia seurakuntia, joiden keskuspaikat sijaitsevat eri puolilla maata. Nykyisin [1954] on maassamme 25 ortodoksista seurakuntaa.

81. KIRKKOKUNTAMME RAKENTAJAT

Maamme ortodoksisen kirkon eheytyminen ja kehittyminen kansalliseksi kirkoksi olisi ollut monin verroin hitaampaa ja vaikeampaa ilman niitä miehiä, jotka isänmaamme vaikeina aikoina koko sydämellään antautuivat palvelemaan suomalaisuuden asiaa. Kirkkonsa uskollisina jäseninä he antoivat voimansa ja kykynsä karjalaiselle heimolle tehden selväksi, että ortodoksinen usko ei ole samaa kuin venäläisyys. Näistä miehistä voimme käyttää nimeä kirkkokuntamme rakentajat. Itsenäisyydenajan ortodoksin tulee muistaa heidän nimensä ja kunnioittaa heidän työtään.

82. ROVASTI SERGEI OKULOV

1. Rovasti Sergei Okulov syntyi Suistamolla lukkarin poikana v 1853. Tultuaan v. 1875 Sortavalan seurakunnan esimieheksi, hän yli 60 vuoden aikana, toimien eri tehtävissä, oli Suomen ortodoksisen kirkon henkisenä johtajana. Hänen elämänsä päämäärä oli palvella Suomen ortodoksista kirkkoa. Aikana, jolloin hän ryhtyi jumalanpalveluskirjoja suomentamaan, oli suomenkielinen jumalanpalvelus karjalaisille melkein tuntematon. Hänen kuollessaan v. 1940 oli suurin osa ortodoksisista seurakunnista puhtaasti suomenkielisiä.
2. Rovasti Sergei Okulovin aloitteesta perustettiin v. 1885 pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta. V. 1897 alkoi ilmestyä ortodoksinen hengellinen lehti Aamun Koitto, jonka päätoimittaja oli rovasti Okulov vuoteen 1907 saakka, jolloin lehti venäläisten painostuksesta lakkasi ilmestymästä. Vuoden 1918 alusta Aamun Koitto alkoi jälleen ilmestyä, ja rovasti Okulov oli sen vastaavana toimittajana elämänsä loppuun asti.
3. Venäläistämisen aikana rovasti Okulov jatkoi rohkeasti työtään pelkäämättä venäläisten pakkotoimenpiteitä. Sortavalan opettajaseminaarin kreikkalaiskatolisena [ortodoksisena] uskonnonopettajana rovasti Okulov vaikutti ortodoksisten opettajien valmistumisessa erittäin herättävästi. Vuodesta 1918, hän toimi pappisseminaarin rehtorina kasvattaen Suomen nuorelle ortodoksiselle kirkkokunnalle innokkaita työntekijöitä. Tästä virasta hän erosi v. 1931. Elämänsä loppuun saakka hän toimi uutterasti jumalanpalvelus- ja oppikirjain suomennoskomiteassa.
4. Rovasti Sergei Okulovin elämäntyöstä lausui arkkipiispa Herman seuraavat muistosanat: »Kirkkomme elämän viimeisten kuudenkymmenen vuoden aikana isä Sergei oli kirkollisen toiminnan ja uskonnollissiveellisen työn keskeisin henkilö. Hänen ympärillään kokoontuivat kansallismieliset ortodoksit ja hänen johdollaan luotiin työmuotoja ja suoritettiin siunauksellista työtä hänen ollessaan jokaisessa aloitteessa ja työssä uranuurtajana. Hänen aikaansaamansa henki antaa oikeasuuntaisen ja valoisan leimansa kirkkomme elämässä yleensä ja erikoisesti sisälähetystyön alalla.»

83. ROVASTI SERGEI SOLNTSEV

1. Rovasti Sergei Solntsev (s. 1867, k. 1933) oli syntyisin Ilomantsista. Hän tuli Suomen kirkkokunnan palvelukseen v. 1889 toimien uskonnonopettajana eri kaupungeissa. Vuodesta 1897 Sergei Solntsev oli kuolemaansa saakka Sortavalan opettajaseminaarin kreikkalaiskatolisen [ortodoksisen] uskonnon opettajana ja tässä työssä teki paljon karjalaisten ortodoksien hyväksi, kasvattaen Karjalaan valveutuneita opettajia.
2. Erittäin ansiokas oli Sergei Solntsevin toiminta kirkkokunnassamme itsenäisyytemme alkuvuosina, jolloin kirkkokuntamme lainsäädäntöä laadittiin ja Sergei Solntsev oli kirkollishallituksen varapuheenjohtajana. Hän oli myös sen lähetystön jäsenenä, joka kävi Konstantinopolissa anomassa Suomen ortodoksiselle kirkkokunnalle autokefaliaa. Pappisseminaarin opettajana Sergei Solntsev toimi vuodesta 1918 vuoteen 1924.

84. ARKKIPIISPA HERMAN

1. On pidettävä Jumalan johdatuksena, että v. 1922 pidetty ensimmäinen lakimääräinen kirkolliskokous valitsi apulaispiispaksi juuri rovasti Herman Aavin. Hänen yli 25 vuotta kestänyt kirkkokuntamme johtajana olo on ollut kirkkokunnallemme siunauksellista ja rakentavaa aikaa. Arkkipiispa Herman syntyi Virossa syyskuun 2. päivänä 1878. Pappiskasvatuksensa hän sai Riian hengellisessä seminaarissa. Hänet vihittiin papiksi v. 1900. Kotimaassaan hän toimi useissa seurakunnissa esimiehenä, uskonnonopettajana, koulunjohtajana ja lukuisissa luottamustoimissa. Hänen nauttimastaan arvonannosta on osoituksena se, että hänet samanaikaisesti valittiin sekä Suomen että Viron ortodoksisten kirkkokuntien apulaispiispaksi.
2. Vastaanotto Suomessa ei ollut sielunpaimenelle rohkaiseva. Silloinen arkkipiispa, venäläismielinen Serafim, ei ottanut äsken valittua piispaa edes vastaan. Mutta v. 1923 Konstantinopolin patriarkka Meletios vahvisti vaalin ja vihki rovasti Herman Aavin Karjalan piispaksi. Siitä alkoi arkkipiispamme työteliäs päivätyö. Heti alussa hän omaksui Suomen toiseksi kotimaakseen, ja hänestä tuli todellinen Karjalan kansan esipaimen. Paimenmatkoillaan Karjalassa hän kävi kaikissa ortodoksisissa seurakunnissa. Lempeänä ja välittömänä luonteeltaan hän pian saavutti kaikkien ortodoksisten kaittaviensa vilpittömän rakkauden. Monet ovat ne aloitteet, jotka arkkipiispa Herman kirkkokunnan johtajana on tehnyt ja jotka koituivat kirkkokunnalle siunaukseksi. Kirkkolaulu, raittiustyö, pyhäkoulu, sisälähetystyö, tiistaiseuratyö ja pappiskasvatus ovat aina olleet hänen sydäntään lähellä.
3. Siirtolaisuuden vaikeina vuosina on arkkipiispa Herman tehnyt ahkerasti paimenmatkoja lohduttaen kotinsa ja kotiseutunsa menettäneitä ortodokseja. Hänen julkaisutoimintansa on näinä vuosina ollut erittäin huomattava. Lahjavaroin on painatettu rukouskirjoja, kansalle jaettavaksi tarkoitettuja jumalanpalvelusvihkosia, muistelukirjoja, arkkipiispan omia saarnakokoelmia ja muita hengellisiä julkaisuja, jotka Karjalan luovuttamisen jälkeen olivat ainoita yhdyssiteitä kotikirjastonsa menettäneiden karjalaisten ja heidän kirkkonsa välillä. Suomen ortodoksisen kirkon historiassa arkkipiispa Hermanin nimi tullaan aina mainitsemaan erityisellä kunnioituksella.

85. PROFESSORI EMIL NESTOR SETÄLÄ

Kirkkokuntamme rakentajiin on luettava myös eräs evankelisluterilaisen kirkkokunnan jäsen, valtioneuvos, professori Emil Nestor Setälä. Hänen ansiotaan on, että valtiovallan suhtautuminen kirkkokuntaamme on ollut alusta lähtien myönteinen. Senaattorina toimiessaan valtioneuvos Setälä joutui toimimaan kirkkokuntamme lainsäädännön alalla ratkaisevalla tavalla. Hänen aloitteestaan perustettiin Sortavalaan kreikkalaiskatolinen [ortodoksinen] pappisseminaari, joka on vuodesta 1918 lähtien kasvattanut Suomen ortodoksiselle kirkolle pappeja ortodoksisen väestön omasta keskuudesta. Hän oli myös mukana kirkkokuntaamme edustavassa lähetystössä Konstantinopolissa. Ilman valtioneuvos Setälän ymmärtäväistä ja tarmokasta toimintaa kirkkokuntamme alkutaipaleella olisi sen kehityksen tiellä voinut olla monia voittamattomia vaikeuksia.

86. KIRKKOKUNTAMME JÄRJESTYSMUOTO

1. Maamme ortodoksinen kirkko on evankelisluterilaisen kirkon rinnalla toinen kansankirkko. Sen virallinen nimi on Suomen Ortodoksinen Arkkipiispakunta ja sen asema Suomen tasavallassa tarkoin laissa ja asetuksissa määrätty ja turvattu. Kirkon ylin hallitus [1954] kuuluu maan hallitukselle, siis tasavallan presidentille ja valtioneuvostolle, jossa opetusministeri hoitaa kirkkoa koskevat asiat. Vaalien perusteella valitut piispat nimittää virkoihinsa tasavallan presidentti [1954] ja nimityksen vahvistaa Konstantinopolin patriarkka. Kaikki sisäiset asiansa kirkkomme hoitaa kuitenkin täysin itsenäisesti omissa hallintoelimissään.
2. Kirkolliskokous on ylin kirkkokuntamme hallintoelimistä. Se kokoontuu joka viides vuosi [1954] ja siihen kuuluu 32 jäsentä, puolet papistoon ja puolet maallikoihin kuuluvia. Kirkolliskokouksen jäsenistä on kolme itseoikeutettua, nimittäin arkkipiispa, piispa ja kirkollishallituksen sihteeri [1954]. Luostarit lähettävät kaksi edustajaa [1954], muut edustajat valitaan seurakunnista. Papisto valitsee keskuudestaan 12 edustajaa, maallikot valitsevat välillisin vaalein 15 edustajaa [1954]. Maallikkoedustajain valitsijamiesten vaaleja varten on kirkkokunta jaettu vaalipiireihin. Jokaisesta seurakunnasta valitaan määrätty luku valitsijamiehiä, jotka valitsevat kirkolliskokouksen varsinaiset edustajat. Valitsijamiesten vaali toimitetaan seurakunnankokouksessa, jossa äänioikeutettuja ovat kaikki 21 vuotta täyttäneet [1954] Suomen kansalaisuuden omaavat seurakunnan jäsenet. Kirkolliskokouksen tehtävänä on tehdä esityksiä maan hallitukselle kirkkokuntaa koskevien lakien ja asetuksien antamisesta, antaa lausunto asioista, joista maan hallitus lähettää esitykset kirkolliskokoukselle, ja valita piispat ja kirkollishallituksen jäsenet. Samoin sen tehtävänä on päättää kirkkokunnan talouden hoidosta.
3. Kirkolliskokousten päätösten toimenpanosta huolehtii kirkkokuntamme kiinteä hallintoelin, kirkollishallitus. Kirkollishallitukseen kuuluu viisi jäsentä, joista kolme on sen vakinaista jäsentä, nimittäin arkkipiispa, piispa ja kirkollishallituksen sihteeri [1954]. Virka-asemansa puolesta he ovat valtion virkamiehiä [1954]. Kirkollishallituksen kaksi muuta jäsentä, yksi pappis- ja yksi maallikkojäsen, valitaan yhdeksi vuodeksi kerrallaan kirkolliskokouksessa [1954]. Kirkollishallitus toimii yhdyssiteenä maan hallituksen ja kirkkokunnan välillä, valvoo seurakuntien toimintaa, kansa- ja oppikoulujen uskonnonopetusta ja on kirkolliskokousten välivuosina kirkkokunnan korkein hallintoelin.
   Puhtaasti uskonopillisia asioita käsittelee niin sanottu piispainkokous, johon kuuluvat kirkkokunnan molemmat piispat. Sen tehtäviin kuuluu mm. vihkiä piispat, hyväksyä kirkolliskokousten hengellisistä asioista tekemät päätökset sekä uudet jumalanpalvelus- ja oppikirjat.
4. Hallinnollisesti kirkkokunta on jaettu kahteen hiippakuntaan [1954]. Karjalan hiippakunnan keskuspaikkana on Kuopio ja hiippakunnan piispana Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa [1954]. Helsingin hiippakunnan keskuspaikkana taas on Helsinki ja hiippakunnan piispana Helsingin hiippakunnan piispa [1954].
5. Hiippakunnat on jaettu pienempiin hallintopiireihin, joita sanotaan valvontapiireiksi ja joita on kummassakin hiippakunnassa kolme [1954]. Valvontapiirit jakaantuvat seurakuntiin, joita on kirkkokunnassa yhteensä 25 [1954]. Karjalan hiippakuntaan kuuluu 14 seurakuntaa ja kaikki luostarit, Helsingin hiippakuntaan kuuluu 11 seurakuntaa [1954]. Ortodoksiseen kirkkokuntaan kuuluu noin 78.000 jäsentä [1954].

87. SEURAKUNTIEN HALLINTO

1. Seurakunnilla on varsin laaja itsehallinto. Seurakunnan toiminnasta huolehtivat papisto, seurakunnan-neuvosto, seurakunnanvaltuusto, seurakunnankokous ja kirkonisännöitsijä. Papistoon kuuluvat seurakunnan kirkkoherra ja kanttori. Suurissa seurakunnissa on lisäksi muita pappeja ja diakoneja. Seurakunnanneuvoston itseoikeutettu puheenjohtaja on seurakunnan kirkkoherra. Seurakunnan muut papit [1954] ja kirkonisännöitsijä ovat neuvoston itseoikeutettuja jäseniä. Muita jäseniä tulee seurakunnanneuvostossa olla yksi enemmän kuin siinä on itseoikeutettuja jäseniä. Seurakunnanneuvosto huolehtii papiston kanssa seurakunnan kristillisestä elämästä ja valmistaa seurakunnanvaltuustossa käsiteltävät asiat.
2. Seurakunnanvaltuuston jäsenluvuksi on asetuksessa määrätty vähintäin 10 ja enintäin 2. Seurakunnan-valtuusto neuvottelee ja päättää seurakunnan yhteisistä asioista. Sen tehtävänä on seurakunnan toimihenkilöiden valitseminen. Se päättää seurakunnan varojen hoidosta ja tarkastaa tilit. Valtuusto määrää kirkollisverojen suuruuden seurakunnan menojen peittämiseksi sekä hyväksyy seurakunnanneuvoston laatiman tulo- ja menoarvion. Seurakunnankokous valitsee papiston ja valtuuston jäsenet.
3. Muita seurakunnan toimihenkilöitä ovat kirkon vahtimestari, hautausmaan hoitaja, kuoron johtaja ja erinäisten lautakuntien, esimerkiksi virkatalolautakunnan jäsenet. Seurakunnan kirkkoherran vastuulla voi seurakunnan kansliaa hoitaa kanslia-apulainen.
4. Seurakunnan keskuspaikasta kaukana asuvan väestön sielunhoidosta huolehtivat valtion varoilla [1954] palkatut matkapapit, joilla kullakin on oma alueensa hoidettavanaan. Näitä matkapapiston piirejä on kolme, keskuspaikkoina Kemi, Kokkola ja Haapamäki [1954].
5. Kirkon työtä seurakunnassa suorittaa papisto. Pappi on erikoisen kasvatuksen saanut ja virkaan [1954] vihitty mies. Hän toimittaa jumalanpalveluksia ja sakramentteja, toimii opettajana ja seurakuntalaisten sielunhoitajana ja rippi-isänä. Seurakunnan menestys ja hyvinvointi riippuu siitä, miten innokkaasti seurakunnan jäsenet, maallikot, ottavat osaa seurakunnan elämään. Kanttori huolehtii kirkkolaulusta jumalanpalveluksissa ja kirkkolaulun opetuksesta seurakuntalaisille. Hän toimii jumalanpalveluksissa myös lukijana.
6. Papin virkaan on yhdistetty velvollisuus pitää väestöluetteloita eli kirkonkirjoja ja antaa niiden perusteella yhteiskunnallisessa elämässä tarvittavia todistuksia, joita sanotaan papintodistuksiksi eli virkatodistuksiksi.

88. KIRKKOKUNNASSA TOIMIVAT JÄRJESTÖT

1. Pyhäin Sergein ja Hermannin Veljeskunta. Vanhin vapaa järjestö kirkkokunnassamme on v. 1885 rovastien S. Okulovin, G. Sobolevin ja M. Kasanskin toimesta perustettu Pyhäin Sergein ja Hermanin Veljeskunta. Sen ohjelmana on sisälähetystyö ortodoksien keskuudessa. Veljeskunta julkaisee uskonnollista ja hartauskirjallisuutta sekä Aamun Koitto-nimistä lehteä, joka on kirkkokuntamme virallinen äänenkannattaja [1954]. Perustamalla tiistaiseuroja ja kirkkokuoroja veljeskunta edistää kristinopin tuntemusta ja kirkollisten asiain harrastusta varttuneen väestön keskuudessa. Tiistaiseurat harrastavat hyväntekeväisyyttä, huolehtivat jumalanpalveluspaikoista, hautausmaitten kunnostamisesta ja pyhäkouluista sekä harrastavat omien jäsentensä siveellistä kasvatusta ja ortodoksisten kirkollisten tapojen noudattamista. Tiistaiseuroja on toiminnassa yli 70 [1954]. Veljeskunnan alaiset kirkkokuorot juhlistavat laulullaan jumalanpalveluksia ja juhlatilaisuuksia. Veljeskunnan johdossa on erityinen komitea, jonka jäsenet valitaan Veljeskunnan vuosikokouksessa.
2. Ortodoksisten Nuorten Liitto. Toinen huomattava järjestö kirkkokunnassamme on Ortodoksisten Nuorten Liitto eli ONL. Liitto perustettiin v. 1943 päämääränään kasvattaa Suomen ortodoksisessa nuorisossa rakkautta omaa kirkkoa kohtaan ja sen tuntemusta. Liitto toimii kaikkialla maassamme ja on sillä opintokerhoja tällä hetkellä yli 100 [1954]. Liitto julkaisee kirjallisuutta, järjestää opintokerhojohtajien kursseja ja kesäleirejä. Liiton johdossa toimii johtokunta, jonka puheenjohtajana on kirkollishallituksen määräämä pappismies [1954]. Johtokunnan muut jäsenet valitaan vuosikokouksessa.
3. Muita järjestöjä. Edellä mainittujen kahden suuren järjestön ohella ,toimii kirkkokunnassa useita pienempiä järjestöjä. Papisto on liittynyt Pappisliittoon, kanttoreilla on Kanttorienliitto, ylioppilailla on Ortodoksisten Ylioppilaitten Liitto. Kansa- ja oppikulujen opettajat ovat perustaneet Ortodoksisten Opettajain Liiton. Jäsenmäärältään pieni Ortodoksinen Veljestö on ottanut tehtäväkseen ortodoksisuuden tunnetuksi tekemisen maassamme sekä hengellisen elämän syventämisen jäsentensä keskuudessa. Veljestö julkaisee hengellistä kirjallisuutta.