Ajatuksia kuolemasta ja ikuisuudesta (kolumni)

Syystaivas
(kuva © Heikki Blinnikka)

Katsomme elämää emmekä kuolemaa, elämä on elämistä varten. ”Sinulla on tuo uurna olohuoneessasi – vilkaisu siihen pari kertaa päivässä riittää,” totesi rippi-isäni sakraalikäynnillään. Naantalin Birgittalaisluostarissa taas oli tapana päivittäin kokoontua avoimen haudan äärelle muistutuksena kuolevaisuudestamme.
Kohti Kristusta on tie, jota meidän tulee kulkea. Mikään ei ole vielä selvää. Pelastuksen eteen on tehtävä töitä - se on koko elämän jatkuva prosessi. Pelastus ei siis tule kerralla, kuten joissain kristillisissä suuntauksissa ajatellaan. Lopputulemasta emme tiedä. Samalla kun yritämme, jäämme aina armon varaan. Tätä keskeneräisyyttä meidän on siedettävä!
Skeemaigumeni Johannes on kuitenkin todennut:

”Luotan, kun makaan arkussa.”

Siluan Athosvuorelainen puolestaan toteaa:

”Vaikka kuolema on jo koittanut, usko lujasti, saat anteeksi. ….Herra armahtaa jokaisen, joka kerrankin on katunut.”

Ryövärinkin ristinpuussa.

Tässä - armo vs. teot – on ristiriita, joka on vaivannut minua vuosikymmenien ajan. Luterilaisilla on yksinkertaisempaa, kun ”armoa piisaa”. Ortodokseilla on ”armo ja kilvoitus”, mutta miten tarkalleen ottaen? Lapsen kysymys.

Ehtoollinen on lupaus iankaikkisesta elämästä, vaikka matkamme jatkuu. Ehtoollisella koemme tässä ajassa olevien yhteyden sekä yhteyden täältä tuonne (edesmenneisiin, eli alkukirkosta lähtöisin oleva pyhien yhteys). Mukana on rukous ja miksei myös reiki, joka on yksi muoto rukousta.

Ortodoksisissa palveluksissa toistetaan usein ekteniaa:

”Jättäkäämme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan, haltuun.”

Munkki Damaskinos Ksenofontoslainen toteaa tästä:

”Kun kuuliaisuuden kautta pystymme nujertamaan oman tahtomme, voimme todellisesti heittäytyä Kristuksen, Jumalan, haltuun - emme yksin vaan yhdessä kirkon kanssa.”

Sama ajatus sisältyy myös Isä meidän -rukoukseen:

”Tapahtukoon Sinun tahtosi.”

Fyysinen kuolema on tapana määritellä lääketieteellisin kriteerein. Kuitenkin esimerkiksi professori Jeffrey Long työryhmineen (USA) on tutkinut 4000 potilastapauksesta, joissa kuolleeksi määritelty on ”palannut takaisin”. Nämä ihmiset ovat kuvanneet käyneensä kuin tunnelin päässä rajalla, jossa olivat nähneet valtavan valon ja rakkauden. Heidän tuli valita, mennäkö valoon vai palata takaisin … vielä jotain toimittamaan.

Näistä yksittäisistä kokemuksista on useita kirjoja – itsekin olen lukenut sekä suomeksi että englanniksi. Myös kansanperinteeessä tämä on tuttua. Toki jotkut aivotutkijat väittävät näitä kokemuksia yksistään aivojen neurologisiksi tuotoksiksi.

Kelttilläisiltä on lähtöisin ajatus ”ohuista paikoista”. Psykiatri, diakoni Joel Haahtela kirjassaan Hengittämisen taito toteaa:

”[Välimeren pienellä luostari]saarella raja elämän ja kuoleman välillä on hyvin ohut” (s. 115).

Elämänsä rukoukselle omistanut iäkäs munkki kuolee kuin olisi ollut jo kauan kirkkauden maassa.

”Kuoleman raja on vain ihmisillä” (ibid., s. 150).

Terapeutti, kirjailija Tommy Hellsten on myös paljon puhunut ja kirjoittanut ohuista paikoista, kuin ”harsosta” tämän ja tulevan ajan välillä. Tällä tavoin hän on kuvannut myös suhdettaan edesmenneseen vaimoonsa.

Ortodokseilla on käsitys kaksivaiheisesta siirtymisestä ajasta ikuisuuteen. Isä Alexei Osipov puhuu ”välitilasta”, eräänlaisesta ”tulliasemasta” siirtymävaiheena (suom. 2005; 2007). Kanonisoidut pyhät ovat tämän vaiheen jo ohittaneet. Katolisilla on kiirastuli ja ”Pietarin portti”, mutta nämä eivät edusta ortodoksisia käsityksiä.

Voimme vaikuttaa edesmenneisiimme esirukouksilla heidän puolestaan, sytyttämällä tuohuksen kirkossa vainajien muistelupöydälle, jättämällä esirukouspyyntöjä kirkossa alttariin vietäviksi (pappi rukoilee nämä ehtoollista valmistaessaan) ja osallistumalla panihidaan (muistopalvelus; katolisilla requiem eli sielunmessu). Hyvin monet ortodoksit pitävät vainajien muistelukirjasta tai mielessään muistelevat edesmmenneitä päivittäisissä rukouksissaan. Nämä ovat meillä ortodokseilla siis keskeisiä. Luterilaiseen uuteen käsikirjaan on tullut yksi rukous edesmenneiden puolesta. Käyväthän hekin haudoilla ja on Pyhäinpäivä. Eikä ole paikkaa, jossa Jumala ei olisi.

Lopuksi siteeraan isä Alexander Schmemannia (suom. 2012):
Ilo (päinvastoin kuin hauskanpito) voi tulla vain Jumalalta – eikä vain ilo pelastuksesta vaan pelastus ilona. Syvimmiltään on kyse eskatologisesta ilosta. Kyvystä havaita - tässä ja nyt – Jumalan valtakunta Kristuksen ilossa, Hänessä, joka nousi taivaaseen, mutta ei silti eronnut Häntä rakastavista vaan jäi heidän luokseen maailman ja luomisen mystilliseen kirkastumiseen.

Ikuisuus ei merkitse ajan negaatiota vaan elämän täyteyden ikuista läsnäoloa. Kristinusko on siunattu muisto, joka voittaa sirpaleisen ajan ja on kokemus tässä ja nyt. Elämän ei tule olla valmistautumista kuolemaan, sillä Kristuksessa kuolemasta tulee elämän voitto. Historian päämäärä on Jumalan valtakunta – kristinuskon ydin eskatologiana – joka on jo nyt keskuudessamme, sisäisesti meissä.

Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto (Fil.1:21).

Viimeinen sana kuuluu Jumalalle eikä paholaiselle, - Jumalalle, joka paikassa olevalle ja kaikkitietävälle. (Ibid.)

”Ehkäpä se, jota auringonlaskuksi arvelemme,

onkin suloinen aamunkoitto.
Ja sen sijaan, että tulee päivätön yö,
koittaakin illaton päivä.”

(Georgios Drosinis)

Leena-Maia Blinnikka

Tietoja kirjoittajasta

Leena-Maria Blinnikka
Valt.lis., psykologi LP
Psykoterapeutti VET
Ortodoksi, eläkkeellä
Kaarina