Johannes Siinailainen (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Ortodoksinen kirkko on omistanut suuren paaston neljännen sunnuntain pyhittäjä Johannes Siinailaiselle (k. noin 600). Hänen teoksensa ”Portaat” on ensimmäinen systemaattinen analyysi ihmissielun sairaudesta ja ihmisen hengellisen terveyden palautumisesta. Pyhittäjä Johannes rakentaa teoksessaan onnistuneen psykosynteesin ihmisen persoonasta. Myöhemmin hänen työtään jatkoivat muut Kirkon pyhät opettajat, kuten esimerkiksi pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 663) ja pyhä Gregorios Palamas (k. 1359).
Pyhittäjä Johanneksen teoksen vaikutus myöhempiin hengellisiin kirjoittajiin oli huomattava. Hesykios kehitti 600-luvulla pyhittäjän opetuksia rukouksesta ja pyhästä hiljaisuudesta osana Jeesus-rukousteemaa. Myös Anastasios Siinailainen (700-luvulla) ja pyhittäjä Theodoros Studionilainen (k. 826) saivat vaikutteita pyhittäjä Johannekselta. Pyhä Gregorios Palamas lainaa “Pyhien Hesykastien puolustuksessa” kaksikymmentäviisi kertaa ”Portaiden” opetuksia. Teoksella oli vaikutuksensa myös bulgarialaiseen, serbialaiseen ja venäläiseen luostarielämään. Myös lännessä Portaat oli suosittua lukemistoa erityisesti fransiskaanien ja benediktiinien keskuudessa. 600-luvun lopulla teos käännettiin syyriaksi. Sistersiläinen munkki käänsi ensimmäisen englanninkielisen laitoksen vuonna 1858.
“Hyvä paimen tekee eläviksi sairastelevat lampaat”
Pyhittäjä Johannes viittaa hengellisestä ohjauksesta puhuessaan terapeuttiseen kielikuvaan:
- “Egyptistä lähteneet saivat Mooseksen, Sodomasta lähteneet enkelin oppaakseen. Egyptistä lähteneet muistuttavat niitä, jotka lääkärien hoidossa parantavat sielun vammoja. Sodomasta lähteneet haluavat riisua kurittoman ruumiin saastaisuuden ja siksi tarvitsevat avukseen enkelin tai enkelin vertaisen. Haavojen märkiessä tarvitsemme ylen taitavaa lääkäriä.”
Pyhittäjä Johannes näkee hengellisen isän Mooseksen kaltaisena. Mooses johti juutalaiset pois Egyptistä. Jokainen Kirkon jäsen tarvitsee hengellistä isää, joka johtaa hänet “luvatun maan” hengelliseen vapauteen. Johanneksen mukaan terapiaa toteuttavan papin tulee omata kyky hengellisen terapeutin tehtävään. Papin tulee omistaa persoonallisessa elämässään Jumalan elävä kokemus. Papiston jäsenen, joka ohjaa muita ihmisiä tulee Johanneksen mielestä olla “paimen”, joka pystyy pahuudettomuudellaan ja omalla innollaan ja rukouksellaan oikaisemaan laumansa eksyneet ihmislampaat. Papiston jäsenen tulee olla “ohjaaja”, joka on saanut Jumalalta ja omalla hengellisellä vaivannäöllään voiman pelastaa kirkkolaivan “ei vain aallokosta vaan jopa syvyydestä”. Hänen tulee olla “parantaja”, jonka “ruumis ja sielu ovat sairaudesta vapaat, niin etteivät ne tarvitse minkäänlaista lääkitystä”.
Pyhittäjä Johanneksen mukaan papin tulee olla myös “opettaja”, joka “on saanut Jumalalta valistumisen voimalla Jumalan sormen kirjoittaman tietokirjan eikä enää tarvitse muita kirjoja”. Hänen korostamansa papin pyhään parantajan tehtävään liittyvät ominaisuudet osoittavat, että hengellisen terapeutti-papin tulee itse olla siinä määrin hengellisesti parantunut kuin se on ihmiselle mahdollista. Papin tehtävä on siis parantaa sairaita, eikä se tapahdu inhimillisen tiedon avulla, vaan papin yhteistyössä Jumalan energioiden kanssa. Siksi pyhittäjä Johannes opettaa:
- “Hyvä kapteeni pelastaa laivan, ja hyvä paimen tekee eläviksi ja parantaa sairastelevat lampaat.”
Pappi tarvitsee pastoraalisen terapian toteuttamisessa ennen muuta rakkauden hengellistä lahjaa:
- “ - - totisen (hyvän) paimenen ilmaisee rakkaus, sillä rakkauden tähden Paimen antoi ristiinnaulita itsensä.“
Pyhittäjä Johannes puhuu usein himottomuudesta. Hän opettaa:
- “Autuas kyky olla tuntematta pahoinvointia on lääkäreiden ja esimiesten himottomuus. Kun lääkäri ei voi pahoin, hän pystyy vaivattomasti ryhtymään parannustoimiin kaikkinaisessa pahassa hajussa, ja esimiehet pystyvät nostamaan ylös jokaisen kuolleen sielun.”
Puhuessaan himottomuudesta pyhittäjä tarkoittaa papin sielunvoimien kirkastumista, hänen psykosomaattisten voimiensa liikettä kohti Jumalaa. Pappi tarvitsee terapeuttina himottomuutta, koska silloin hänellä on kyky erottaa toisistaan hyvä ja paha. Tuolloin pappi tietää, milloin toiminnot ovat lähtöisin Jumalalta ja milloin ne ovat peräisin Saatanalta.
Sielultaan sairaan lääkitseminen
Pyhittäjä Johannes Siinailainen viittaa ihmisen “henkiseen orjuuteen”. Jumala loi ihmisen vapaaksi olennoksi, ja kuitenkin ihminen lankesi orjuuteen, saatanan orjuuteen, syntiin ja kuolemaan. Ihminen löytää elämänsä aikana itsensä usein hirvittävän epätoivon ja tyhjyyden keskeltä. Pyhittäjä Johannes korostaa, kuinka nämä ihmiset kokevat epäonnistuneensa elämässään. Hän ei pelkästään rajoitu inhimillisen elämän yleiskuviin, vaan tekee tilanteissa syviä diagnooseja. Hän näkee ihmisen kärsivän eniten sielunsa sisäisestä tilasta. Johannes kutsuu tällaista ihmistä “sielultaan sairaaksi”. Sielultaan sairas ihminen on täynnä sisäistä saastaa. Hän haluaa vapautua sisäisestä saastasta, mutta ei kykene siihen. Hän tarvitsee Jumalan väliintuloa ja kokeneen hengellisen terapeutin apua. Pyhittäjä Johannes Siinailainen kirjoittaa:
- “Ne jotka häpeävät lääkäriä, päästävät vammansa märkimään, ja monet ovat tilaansa kuolleetkin.”
Sielultaan sairaan ihmisen täytyy luottaa “hengelliseen lääkäriin” ja pyytää häneltä apua. Tällainen ihminen ei tarvitse psykologista tukea. Hän ei tarvitse pappia tyydyttääkseen uskonnollisia tarpeitaan. Sielultaan sairas tarvitsee pappia, että hänen sisäinen maailmansa voisi Jumalan armon ja hänen oman vapautensa avulla parantua sielun saastaisuudesta. Sairaan ihmisen hoitaminen on vaikeaa. Pastoraalisessa terapiassa tarvitaan rakkautta ja hengellistä rohkeutta. Terapian kuluessa esiin nousevat monet ongelmat edellyttävät papilta hienotunteista kohtelua. Siksi papin tulee osoittaa hengellisenä terapeuttina sielultaan sairaalle “intoa, rakkautta, lämpöä, huolta ja rukouksia Jumalalle pahoin eksyneen ja murtuneen takia”. Pyhittäjä Johannes kutsuu sairasta ihmistä “murtuneeksi”. Hän tarvitsee papin hienotunteista lähestymistä. Papilla tulee olla kyky selvittää hengellisen potilaan ulkoiset haavat ja traumat, mutta myös ulkopuolelle näkymättömät sielun sairaudet aiheuttajat.
Pappi tarvitsee Kirkon terapeuttina suurta hengellistä voimaa ja lujuutta. Pyhittäjä Johannes kirjoittaa:
- “Oi isien isä, jo aikaisemmin on meille puhuttu siitä isien isästä ja opettajien opettajasta, joka oli kokonaan viisauteen pukeutunut, teeskentelemätön, nuhteleva, tarkka, ymmärtäväinen, säälivä, sielultaan iloinen, ja mikä kaikkein ihmeellisintä, kasvatti entistäkin tarkemmin niitä, joiden näki todella haluavan pelastua.”
Hengellisen terapeutti-isän tulee olla “potilailleen” esikuvana nöyryydestä. Poikkeuksen tekee hengellisen potilaan tottelemattomuus. Pyhittäjä osoittaa selkeästi, ettei katumus ole helppo asia, vaan siinä tarvitaan vapautta, rakkautta, nöyryyttä, kunnioitusta ja kärsivällisyyttä. Ihmisen sisäinen maailma vaatii rippi-isältä hienovaraisuutta. Ihmisen sisäinen maailma on vaikea ja raskas pastoraalinen tehtävä.
Pyhä Johannes Siinailainen opettaa, että terapoivan rippi-isän tulee kehottaa hengellistä potilasta paljastamaan yksityiskohtaisesti, minkälaisen synninteon hän on tehnyt. Tämän tulee tapahtua kahdesta syystä: ettei hän (synnintekijä) saisi väärää uskallusta, kun synnintunnustus häntä jatkuvasti pistää, ja että hän rakastaisi meitä tietäessään, minkälaisia vammoja olemme ottaneet kantaaksemme. Hengellisenä terapeuttina toimivan papin ja hengellisen potilaan suhteessa tarvitaan paljon huolenpitoa, että potilas luottaa terapeutti-isäänsä ja tämä puolestaan osoittaa suurta rakkautta “kärsivää potilasta” kohtaan.
Sielultaan sairaan ihmisen lääkityksen tulee vastata hänen hengellistä tilaansa. Hengellisen terapeutti-isän tulee lohduttaa niitä, jotka ovat syyllistyneet suuriin synteihin, etteivät he vaipuisi epätoivoon. Joidenkin puolesta terapeutti-isän tulee rukoilla suurella valppaudella, joillekin hänen tulee uhrata opetuksen sanoja, joitakin hänen tulee nuhdella ja aiheuttaa heille pientä kipua. Hengellisen terapeutti-isän tulee antaa kullekin potilaalleen sitä, mikä hyödyttää häntä hengellisesti. Jokainen ihminen tule autetuksi ja hyötyy eri tavoin hengellisessä terapiassa.
Kirkko on hengellinen sairaala ja sen vuoksi sopivin paikka terapeuttiselle hoidolle. Kirkon olemassaolo yhteisönä, jumalallisen eukaristian toimittaminen ja jumalanpalvelus yleensä liittyvät erottamattomasti ihmisen hengelliseen parantamiseen. Rukous paljastaa askeesin kokonaisvaikutteisen luonteen. Pyhittäjä Johannes Siinailainen ymmärtää rukouksen jumalallis-inhimillisenä dialogina. Hän puhuu rukouksesta munkin hengellisyyden kulmakivenä. Pyhittäjä on vakuuttunut, että kilvoittelijan tulee elää rukous persoonallisesti. Rukousta ei ole olemassa itsestään. Se on olemassa vain rukoilevan ihmisen toimintana tai ihmispersoonana rukouksessa. Samoin myös hiljaisuus (hesykhia) edellyttää, että kilvoittelija elää nöyryyden ja askeesin mukaista elämää. Hiljaisuutta ei voi koskaan ajatella käsitteellisenä asiana, joka olisi erossa rukoilevasta askeetista.
Pyhittäjä Johannes Siinailaisen opetukset liittävät osaltaan suuren paaston sunnuntaiden sanoman Kirkon terapeuttiseen teologiaan. Ortodoksisen kirkon teologia perustuu Jumalan pyhyyteen ja marttyyrien, uskontunnustajien ja askeettien elämän puhtauteen. Kukaan ei ole synnitön, ja Kirkon pyhät tunsivat parhaiten oman syntisyytensä. Kirkko kutsuu kaikkia katumukseen. Pyhien ihmisten aidot uskon ja elämän kokemukset kuvastavat todellista nöyryyttä, sydämen ja mielen puhtautta.
Aikamme uskonto on materialismi. Monet etsivät siitä kuumeisesti elämän sisältöä ja merkitystä. Kirkon pyhät isät kehottavat meitä hylkäämään kaiken maallisen. Se tarkoittaa, että emme ainoastaan hylkää rikkauksia, kultaa ja muuta aineellista vaan karkotamme sielustamme täysin kaiken halunkin niitä kohtaan. Materialismin esiin nostamia himoja ovat kirkon jäsentenkin keskuudessa rikkauden ja kunnian rakastaminen, ylpeys, vallasta humaltuminen ja ihmissuosion kalastaminen.
Pyhittäjä Johannes muistuttaa meitä, että Kirkon elämä on itsessään valmistautumista iankaikkiseen elämään. Rakkaus ja oikeudenmukaisuus ovat jumalallisia portteja Jumalan valtakuntaan. Kirkon uskollinen jäsen löytää kaikkialla Kristuksen ja iloitsee Hänessä. Ortodoksisen kirkon rikas teologinen perinne kuvastaa yhteisöllistä terapeuttisuutta. Kirkko on sairaala meitä synnin sairastuttamia varten. Siksi on vaarallista, että ortodoksisen kirkon keskeisellä toimintamuodolla pyhällä liturgialla ei ole juurikaan yhteyksiä kirkollisen elämän muihin aineksiin. Liturgia ymmärretään pyhäksi sinänsä, ja sen vuoksi tavallinen elämä on entisestään maallistettu kirkon seinien ulkopuolelle.
Pyhittäjä Johannes Siinailaisen kaltaisia hengellisiä ohjaajia on Kirkon historiassa ollut aina vähän. Sellaiset ovat ennen muuta profeetallisia hahmoja, jotka vihitään tehtäväänsä Jumalan, ei ihmiskäden kautta. Kirkko ilmenee suurissa hengellisissä persoonissa pikemmin tapahtumana kuin instituutiona.