AK: Sakramenttiyhteydestä
Ortodoksi.netista
Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 33
Aamun Koitto julkaisi oheisen, vuonna 2017 edesmenneen rovasti Johannes Seppälän artikkelin sakramenttiyhteydestä helmikuussa ilmestyneessä lehdessään nr. 4/1979.
Sakramenttiyhteydestä
Puhuttaessa kirkkojen välisistä eroista ja mahdollisuuksista eri kirkkojen yhdistymiseen, puututaan usein mm. kysymykseen sakramenttien lukumäärästä, ja kuvitellaan helposti, että se on jonkinlainen avainkysymys, joka ratketessaan ratkaisisi kaikki muutkin ongelmat. Kuten tunnettua, esiintyy nykyisin lähes yksinomaan joko numero kaksi tai numero seitsemän puhuttaessa sakramenteista. On helppo sanoa, että kaikki kirkot, jotka ovat "syntyneet" ennen sitä skismaa, joka erotti ortodoksisen ja roomalaiskatolisen kirkon toisistaan, kannattavat lukua seitsemän, kun taas kaikki "protestanttiset" kirkot eli siis ne kirkot, jotka ovat syntyneet joko jonkinlaisen "protestin", "uskonpuhdistuksen", seurauksena vanhoista kirkoista eroamalla tai jonkinlaisen "ilmestyksen" seurauksena omia aikojaan, niin paljon kuin ne saattavatkin toisistaan erota, yleensä kannattavat lukua kaksi (harvoin ehkä lukua kolme tai ei yhtään).
Tällainen kirkkojen "pikaryhmittely" on – merkillistä kyllä – melko sattuva, sillä lienee tuskin yhtään poikkeusta siitä (ehkä anglikaaneja lukuun ottamatta). Mutta muuten nämä eri kirkot, vaikka sakramenttien lukumäärän suhteen kuuluisivatkin samaan ryhmään, saattavat opillisesti erota toisistaan varsin huomattavastikin – tai joissain tapauksissa kaksi kirkkoa, jotka "numeraalisesti" kuuluvat eri leiriin, saattavat dogmaattisesti ollakin toisiaan varsin lähellä.
Ei muutenkaan pidä liikaa tuijottaa numeroon, siitä esimerkkinä vaikkapa niin sanotut nestoriolaiset, jotka kylläkin pitävät kiinni numerosta seitsemän, mutta antavat aivan toisenlaisen luettelon sakramenteista, kuin esim. ortodoksit. Siitä huolimatta lienee heitä dogmaattiselta kannalta pidettävä ortodokseja hyvin lähellä olevina. On myös ehkä hyvä muistaa, että roomalaiskatolinen kirkko lienee ns. vanhoista kirkoista ainoa, joka on virallisesti määritellyt sakramenttien lukumäärän seitsemäksi ja myös virallisesti kertonut, mitkä nämä seitsemän ovat (eri asia sitten, että suurin osa vanhoista kirkoista on käytännössä samaa mieltä tässä asiassa, vaikka onkin eräitä ortodoksiteologeja, jotka katsovat sakramenttien lukumäärän suuremmaksi).
Kirkkojen välisessä keskustelussa (tai hienommin ja nykyaikaisemmin: dialogissa) voidaan varmasti kuitenkin tämä kysymys selvittää varsin helposti, sillä ilmeisesti lukumäärä on paljossa riippuvainen siitä, miten sakramentit määritellään. Jos "protestanttiseen" tapaan korostetaan sitä, että jokaisen sakramentin tulee toimittamismääräyksineen löytyä nykyisestä Uudesta Testamentista (sanon nykyisestä, vaikka hyvin tiedän, että UT:n sisältö, kaanoni, on ollut lähes muuttumaton jo yli tuhat vuotta), voidaan varmasti päästä yksimielisyyteen siitä, että on vaikea silloin hyväksyä useampaa kuin kaksi tai kolme sakramenttia. Jos taas ortodoksisen kirkon (vrt. ns. "Tunnustuskirjoja") tapaan korostetaan toimitusten salaisuusluonnetta ja niiden välttämättömyyttä yksilön pelastumiselle, päädytään varmasti suurempaan lukuun, ehkä seitsemään.
Tietenkin meilläkin mielellään korostetaan sakramenttien raamatullisuutta, eli sitä, että ne ovat Jeesuksen Kristuksen asettamat, säätämät, mutta yleensä joudumme silloin Raamatun tulkinnassamme turvautumaan traditioon, ja kun kerran itse Raamattukin on tradition tulos, voidaan koko yritys katsoa tavallaan turhaksi (se mikä kerran on traditiota, on toki sitä siihen katsomatta, löytyykö se tradition yhdestä tai toisesta osasta). Onkin ehkä hedelmällisempää tyytyä korostamaan sakramenttien salaisuusluonnetta (useimmilla "ortodoksisilla" kielillähän, myös seemiläiset mukaan lukien, latinalaisperäisen sakramentti-sanan sijasta käytetään sanaa, joka merkitsee salaisuutta). On siis kysymys toimituksista, jotka ovat
a) yksilön pelastuksen kannalta välttämättömiä ja
b) vaikutustavaltaan meille käsittämättömiä.
Esim. kaste: me uskomme, että se on jokaiselle tarpeellinen, me uskomme, että siinä pestään pois synnit, ennenmuuta ns. perisynti,, mutta me emme tiedä, miten se tapahtuu (ei toki veden – ja saippuan - voimalla). Onkin korostettava, että vaikka voimme kertoa jokaisesta sakramentista, mitä siinä uskotaan tapahtuvan, ja voimme kertoa skolastisen pikkutarkasti, minkälaiset ulkonaiset puitteet sakramentti saa, emme yhdenkään kohdalla pysty itse tapahtumasta sanomaan muuta kuin että Pyhän Hengen voima vaikuttaa (ei koskaan esim. papin voima, sillä pappi on vain väline, ei voiman lähde). Uskoisin, että tältä perustalta olisi useimpien kirkkojen helppo hyväksyä toistensa sakramenttiluettelot.
Missä sitten piilevät kaikki hankaluudet? Miksi yksi kirkko jakaa avokätisesti sakramenttejaan (esim. ehtoollista) kenelle hyvänsä, toinen taas hädin tuskin omille jäsenilleen? Ja onko koskaan mahdollista löytää todella yhteistä linjaa tässä asiassa?
Kuten tunnettua, ortodoksinen kirkko (kirkot) on nykyisin varsin jäykästi sitä mieltä, että esim. ehtoollista ei saa antaa muille kuin ortodokseille (ja että ortodoksit eivät saa vastaanottaa ehtoollista muilta kuin ortodoksipapeilta). Eikä siinä kyllin, vaan jos luemme kanoneja kirjaimellisesti, joudumme toteamaan, että suurin osa jäsenistöstä ei ole niitten mukaan ehtoolliseen oikeutettuja. Käytännössäkin lienee yksi tavallisimpia epitimioita ehtoollisen kieltäminen.
Jotta voisimme edes hiukan ymmärtää, mistä niin erilainen suhtautuminen eri kirkkojen välillä voi johtua, on meidän ilmeisesti mentävä itse sakramenttinäkemyksen pohjalle, ei pelkkiin muodollisiin määritelmiin. Ehtoollisen suhteen kysymyksen täytyy ilmeisesti olla siitä, mitä ehtoollisen uskotaan olevan ja miten sen uskotaan vaikuttavan. Ensinnäkin: Mitä ehtoollinen on? Onko se todella Kristuksen Ruumis ja Veri (= Kristus itse) vai onko se Kristuksen Ruumiin ja Veren symboli, muisto? Lienee tarpeetonta sanoa, että jos kysymyksessä todella on Kristuksen Ruumis ja Veri, ei sitä tule helposti jaella sinne tänne, eikä missään tapauksessa sellaisille, jotka eivät sitä uskolla ota vastaan. Meillä ortodoksisessa Kirkossahan me uskomme, että leipä, viini ja vesi todella muuttuvat Kristuksen Ruumiiksi ja Vereksi (siinä määrin, että säilyttävät tämän muuttuneen luonteensa myös liturgian jälkeen, jonka takia ne yleensä pyritäänkin nauttimaan loppuun yhdellä kertaa, lukuun ottamatta tarkasti määrättyjä poikkeuksia), kun taas eräiden "protestanttisten" kirkkojen taholla ne tulkitaan joko symboleiksi tai sanotaan ainakin, että ne menettävät tämän muuttuneen luonteensa jumalanpalveluksen jälkeen.
Myös ehtoollisen vaikutus on varteenotettava seikka: vaikuttaako ehtoollinen jotakin vain, jos se vastaanotetaan oikealla uskolla, vai vaikuttaako se aina, myös silloin, kun vastaanottaja ei usko? Jos uskomme, jälleen ortodoksien tapaan, että ehtoollinen vaikuttaa aina, herää heti seuraava kysymys: onko vaikutus sitten positiivinen vai saattaisiko se olla negatiivinen esim. epäuskolla nautittaessa? Meillä yleensä uskotaan, että vaikutus saattaa olla erittäin negatiivinen ("polttaisi niin kuin tuli") väärin nautittaessa, ja siitä käytännössä johtuu eräitten muitten kirkkojen "karsaasti" katsoma varovaisuus ehtoollista jaettaessa jopa omillekin jäsenille.
Jo näissä erilaisissa näkemyksissä on riittävästi syytä eroon eri kirkkojen välillä, mutta vielä vaikeammaksi asia tulee, kun ajattelemme, että kaksi erilaista tulkintaa missään asiassa ei voi olla yhtä aikaa totta: totuus on vain yksi, ja niinpä ehtoollinen ei voi esim. olla yht'aikaa Kristuksen Ruumis ja Veri ja niiden pelkkä muisto. Samalla tavalla esim. kaste ei voi olla yht'aikaa syntien pois peseminen (erityisesti ns. perisynnin) ja symbolinen esitys uskon (ja syntien anteeksisaamisen) vastaanottamisesta. Jos kaste on todellinen syntien anteeksi antaminen, ei anteeksiantoa ole ennen kastetta, jos se taas on jo tapahtuneen merkki, pysyy se pelkkänä symbolisena toimituksena, jota ei voida pitää tarpeellisenakaan – ja jota ei tietenkään voida antaa esim. lapsille, jotka eivät vielä asiasta mitään ymmärrä. Totta kyllä, mekin uskomme syntien anteeksi antamiseen erillisenä toimituksena (ja sakramenttina!), mutta sitä käytetään vain kasteen jälkeen, ei ennen kastetta.
Samalla tavalla voitaisiin käsitellä kaikki eri sakramentit (ja muutkin toimitukset), ja aina päädymme samaan pelottavaan kuvaan: Eri kirkot puhuessaan sakramenteista, eivät läheskään aina puhu ollenkaan samasta asiastakaan, muuten kuin puhtaasti ulkonaisesti, so. kaste, ehtoollinen jne. toimitetaan kyllä ulkonaisesti enemmän tai vähemmän samalla tavalla, mutta siihen kaikki yhteisyys näyttää eräissä tapauksissa loppuvankin.
En usko, että kukaan "moderni" teologi tai ei-teologikaan pitää todellisena vaikeutena erilaisia liturgisia muotoja: käytämmekö virsikirjaa vai laulammeko mineoista lienee lopulta niitä vähimmän tärkeitä asioita. Tosin on hankalaa – koska sakramentit ovat "salaisuuksia" – tietää, pätevätkö kaikki erilaiset kaavat todella... siitä syystä varmaan olemme päätyneet käyttämään vain paria kolmea erilaista liturgiakaavaa ja vielä harvempia kaavoja muitten sakramenttien osalta – mutta varmasti itse kaava on sittenkin vain sivuasia, inhimillinen tekijä, jonka suhteen voidaan päästä yhteisymmärrykseen. On paljon kiistelty aikojen kuluessa esim. siitä, tapahtuuko muuttuminen ehtoollisessa ns. asetussanojen aikana, vai onko (niin kuin ort. liturgioissa), ns. epikleesis-osa välttämätön. Muistetaan kuitenkin, että esim. jo Rabbulas Edessalainen (435) piti molempia osia välttämättöminä, yhtenä kokonaisuutena, joten lienee lähinnä yhdentekevää ratkaistakaan kiistaa milloinkaan – niin kauan kuin molemmat liturgiset osat ovat mukana.
Joku ehkä toteaa, että jos oikea usko on sakramenttien vastaanottamiselle niin tärkeä, että sen mahdollisenkaan puuttumisen takia evätään esim. ehtoollinen, niin kuinka sitten avioliiton sakramenttia jaetaan niissäkin tapauksissa, joissa toinen osapuoli ei ole ortodoksi (ja mahdollisesti on jopa nimenomaan todennut, että ei usko avioliittoon sakramenttina)? Vastauksena tähän voidaan todeta, että on korostettava uskovaa, ei uskotonta vastaanottajaa. Tässä voimme kerran viitata Raamattuunkin (eikä vain traditioon): Apostoli Paavali sanoo nimenomaan avioliiton suhteen:
"Sillä mies, joka ei usko, on pyhitetty vaimonsa kautta, ja vaimo, joka ei usko, on pyhitetty miehensä, uskonveljen, kautta, muutoinhan teidän lapsenne olisivat saastaisia, mutta nyt he ovat pyhiä" (1. Kor. 7:14).
Ehkä tavallaan vielä vaikuttavampi on se todistus, jonka löydämme Apostolien tekojen kirjasta:
"Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi" (16: 31).
Ehkä tämä tekstikohta on kreikaksi selvempi, mutta suomeksikaan sitä ei juuri voi väärin käsittää: Uskovan osapuolen merkitys on niin suuri, että uskotonkin tulee siunauksesta osalliseksi. (Erikoisen mielenkiintoinen tämä kohta on, mitä tulee lapsien kastamiseen ja kummien rooliin.)
Voidaan siis todeta, että milloin sakramentin yhteydessä on pakko antaa se myös uskottomalle, jotta uskova ei jäisi ilman, niin tehdään. Myös kirkon käytäntö nykyajaltakin todistaa, että poikkeuksia sakramenttien jakamisen suhteen on tehty, milloin se voidaan katsoa todella välttämättömäksi. Mutta itse periaate pysyy: Sakramentteja on jaettava äärimmäisen varovaisesti, ettei vahingossakaan "heitettäisi helmiä sioille". Me olemme ne viljelijät, joiden käsiin Jumala on jättänyt viinitarhansa, me joudumme myös vastaamaan siitä, että hedelmät tulevat viinitarhan oikealle Herralle, eivätkä joudu vääriin käsiin. Siksi ortodoksinen kirkko onkin ottanut kannakseen sen, että ehtoollista ei jaeta muille kuin oman kirkon jäsenille (eikä muitakaan sakramentteja), ennen kuin voidaan todeta, että uskon ykseys on tosiasia (pelkkä mahdollisten määritelmien ykseys ei riitä).
Teol.lis. Johannes Seppälä
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.4/1979, joka ilmestyi 23.2.1979, sivuilla 52-53 [s. 3-4])