Sisäisen kodin tärkeydestä (opetuspuhe)

Isä Pentti Hakkarainen kirjoittaa teoksessaan Kirkko luovana yhteisönä:

“Idän kirkon hengelliset ohjaajat puhuvat ihmisen sisäisen kodin tärkeydestä. Sisäinen koti löytyy vain rauhoittumalla, hiljentymällä ja hakeutumalla syvälle omaan minuuteen. Eksorkistit eli pahan rukouksella poiskarkottajat olivat ihmisyyden kätilöitä. He olivat myötäelävän, armahtavan rakkauden peilejä, jotka kasvattivat kodittomaan ihmiseen sisäisen kodin, toisen ihmisen myönteisen kohtaamisen armolahjan”.

Nykyaikainen ihminen ei sitoudu mihinkään. Hän ei omistaudu isänmaalle, perheelle, avioliitolle, isyydelle, äitiydelle eikä ystävyydelle. Hänellä ei ole kotimaata, perhettä, ystäviä eikä naapureita. Ihminen uskottelee olevansa vapaa. Hänessä ei ole uskoa. Hän on tehnyt epäuskostaan uskon. Modernilla ihmisellä ei ole ihanteita, hänellä on ideologioita.

Irlantilainen Nobel-kirjailija Samuel Beckett (k. 1989) on absurdin näytelmäkirjallisuuden ehkä tunnetuin nimi ennen kaikkea teoksensa Huomenna hän tulee (En attendant Godot, 1953) ansiosta. Näytelmä kertoo kahdesta Godotia odottavasta kulkurista, jotka ovat vartoneet tätä tulevaksi ties kuinka kauan. He eivät uskalla jättää asemapaikkaansa pelossa, että Godot lopulta tulisikin ja jäisi heiltä tapaamatta. Kukaan ei tiedä, kuka Godot on: häntä vain on odotettava. Joka päivä tulee viesti: huomenna hän tulee. Samuel Beckett kuvaa näytelmissään elämän tarkoituksettomuutta, mielettömyyttä ja tuskaisuutta. Hänen näytelmiensä henkilöt eivät ole varsinaisia luonteita, vaan usein irvokkaisiin tilanteihin asetettuja kasvottomia ihmisiä, joiden kaikki toiminta tuntuu merkityksettömältä.

Isä Filoteos Faroksen mukaan länsimaisessa kulttuurissa korostetaan ihmisen ulkoista menestymistä ja ollaan kauhuissaan epäonnistumisen mahdollisuudesta. Länsimainen yhteiskunta hylkää epäonnistuneen ihmisen. Mutta koska epäonnistuminen on ihmisen arkipäivää, hän piiloutuu vahvan naamion taakse peittääkseen todellisen elämänsä. Hän näkee lähimmäisensä vakoilijana, vastustajana ja uhkana. Hän epäilee ja välttelee tätä. Siksi hän on sietämättömän yksinäinen ja hänen elämänsä on merkityksetöntä. Hän yrittää monin tavoin paeta epätoivoaan, alkoholiin, huumeisiin, nopeaan autoon tai ylelliseen asumiseen.

Pyhien isien mukaan helvetti on paikka, jossa kukaan ei voi nähdä toisen kasvoja. Ihmiset elävät usein helvetissä jo tässä maailmassa. Paratiisissa ihmiset näkevät toisensa kasvoista kasvoihin. Juuri tämän astumisen paratiisiin läntisen kulttuurin mukainen eetos pyrkii estämään ihmisiltä. Läntisen eetoksen mukainen ihminen on menestyksekäs, kun hän tekee rahaa ja hänellä on korkea yhteiskunnallinen asema ja valtaa. Ortodoksinen kirkko on omaksunut toimintaansa Kirkon perinteen vastaisia maailmallisia vaikutteita. Ortodoksiset lehdet kuvaavat kirkon aikaan saamia “asioita”. Synnistä ja katumuksesta vaietaan ikään kuin ihminen ei enää eläisi langenneessa tilassa.

Suomalainen maallistunut elämäntapa myötäilee kansainvälisiä painotuksia, joille on tunnusomaista talous- ja informaatiotekniikan sekä lääkeriippuvuuden läsnäolo. Ihmiset kestävät vain lyhyitä ja pinnallisia kohtaamisia. Sitoutuminen lähimmäisen tuskan ja hädän kohtaamiseen on harvinaista. Viime vuosikymmenien suomalaisen yhteiskunnallisen murroksen ehkä pelottavimmat jäljet näkyvät lasten ja nuorten psykosomaattisina kriiseinä. Pyhien isien terapeuttiset näkemykset siitä, miten tulee kohdella, hoitaa ja auttaa särkynyttä ihmistä kirkkoyhteisöön sitoutuneella rakkaudella, ovat joutuneet viime vuosisatojen länsimaisvaikutteiden mekanistisen rippikäytännön vuoksi lähes unohdetuiksi. Rippi-isän ja ripittäytyjän kohtaaminen on muuttunut loputtomaksi vuoropuheluksi. Molemmille on tärkeää säilyttää hengellinen näennäisläheisyys, koska molemmilta puuttuu synnin ja synnillisyyden tunto.

Pyhittäjä Siluanin ikoni (kuva: wikipedia)

Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen (k. 1938) opettaa:

“Ihmisten sielut ovat kiintyneet maallisten asioiden tavoitteluun, ja he ovat kadottaneet Jumalan rakkauden, ja siksi maan päällä ei ole rauhaa. Monet haluavat uteliaasti koko elämänsä saada tietää, miten aurinko on tehty, mutta eivät huolehdi siitä, miten Jumalan voi oppia tuntemaan. Mutta Herra ei puhunut meille auringosta vaan ilmoitti Isästä ja taivasten valtakunnasta.”

Tunnusomaista tämän päivän ihmisen uskonnolliselle mielialalle on, että hän tuntee vähän mielenkiintoa Jumalaa, Kristusta, Kirkkoa ja totuutta kohtaan. Ihmisiä kiinnostavat yliluonnolliset ja mystiset asiat. Mutta harvat heistä ovat kiinnostuneita Jumalasta ja lähimmäisistä. Seurakunta on ajallisesti ja paikallisesti Jumalan kansan yhteisö. Ortodoksista seurakuntaelämää ei ole olemassa, ellei se ei laajene työpaikoille, perheeseen ja yhteiskunnalliseen elämään. Seurakunnallinen elämä latistuu uskonnollisen järjestön tai klubin kaltaiseksi toiminnaksi. Seurakunta ei ole tarkoitettu museoksi, vaan eläväksi katoliseksi pienoiskirkoksi. Jumala kutsuu seurakunnallista yhteisöä vahvistamaan langenneessa maailmassa ihmisten keskinäistä uskon ja käytännön ykseyttä. Ortodoksisen uskon ja käytännön ykseys edellyttää ihmisiltä Kirkon uskon julistamista (martyria) ja sen todistamista (martyrion).

Ortodoksisuus eli Jumalan oikea ylistäminen saa aikaan ihmisissä ortopraksian, rukouksen ja palvelemisen jokapäiväisen synteesin. Aikamme yksilökeskeisiä ihmisiä ärsyttää ortodoksisen liturgian ainutlaatuinen, sosiaalisesta arvostuksesta ja asemasta riippumaton julistus ihmisen ainutkertaisesta Jumalassa toteutuvassa sisäisestä arvosta ja vapaudesta. Vapaus, nopeus ja keveys. Siinä on modernin ihmisen ja yhteiskunnan kolme keskeistä ominaisuutta. Vahvimmat ja kovimmat selviytyvät, mutta heikot jäävät toisten jalkoihin. Kirkon opettaa, että kaikki palvelevat kaikkia. Eukaristinen liturgia on uskovien jokapäiväisen elämän esikuva ja lähde. Se on ihmisten uudistuneen Jumalasuhteen dynaaminen kuva. Eukaristia ilmaisee ortodoksisen kirkon profeetallisen eetoksen. Kirkko tulkitsee profeetallisen eetoksen mukaisesti aikaa ja historiaa. Liturgia opettaa yksilöille ja yhteisölle kirkollisen elämän oikeat suhteet. Eukaristinen liturgia tulee ihmisten jokapäiväisen kirkollisen elämän esikuvaksi ja lähteeksi.

Ortodoksisen kirkon yhteisöllinen tietoisuus kasvaa yhteisestä eukaristisesta rukouksesta. Eukaristia elähdyttää Kirkon jäsenten taistelua köyhyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, sairautta ja hengellistä kuolemaa vastaan. Ortodoksisen kirkon isät muistuttavat kirjoituksissaan, että meidän tulee nähdä maanpäällinen elämä ajallisena ja valmistautua tulevaan iankaikkiseen elämään. Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) muistuttaa, että köyhien ja heikkojen sortaminen tarkoittaa Jumalan ihmistä kohtaan osoittaman rakkauden hylkäämistä. Yhteiskunnan hyväosaiset ihmiset hylkäävät Jumalan heille antaman kutsumuksen rakastaa ja hoitaa köyhiä ja hylättyjä lähimmäisiään. Hän opettaa:

“Haluatko osoittaa kunnioitustasi Kristukselle? Sinä et kunnioita Häntä kirkossa silkkisissä vaatteissasi, sillä sinä unohdat, että Kristus on kylmissään alastomana kirkkorakennuksen ulkopuolella. Mitä hyötyä on siitä, että alttaripöydällä on kultaisia astioita, mutta Kristus menehtyy nälkään.”

Isä Jarmo Hakkarainen