Jälleenrakennuskauden ikonit

Vuosien 1953–1962 välillä maalattuja pyhiä kuvia on nykyään tapana kutsua jälleenrakennuskauden ikoneiksi. Suomen ortodoksien keskuudessa jälleenrakennuksen käsite yhdistetään ennen muuta Suomen valtion rahoittamaan mittavaan rakennushankkeeseen, jonka tuloksena ortodoksien käyttöön rakennettiin 13 kirkkoa, 42 rukoushuonetta, pappiloita ja hautausmaita. Miksi tästä hankkeesta sitten puhutaan jälleenrakennuksena, vaikka kyse oli itse asiassa uudisrakentamisesta? Käsittääksemme paremmin, mitä merkityksiä jälleenrakennus sisälsi 50–60 vuotta sitten, on palattava sota-ajan tapahtumiin ja tarkemmin jatkosodan vuosiin, jolloin suomalaiset palasivat jo kertaalleen menetetyille alueille Karjalaan. Tuolloin ajatus pyhäkköjen uudelleenrakentamisesta oli mitä ilmeisin ja joitakin sodan melskeessä tuhoutuneita kirkkoja ehdittiinkin korjata ja rakentaa uudelleen. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että 1950–60-luvun jälleenrakennus oli itse asiassa jo toinen kerta, kun Suomen ortodoksista kirkkoa ryhdyttiin rakentamaan uudelleen. Ensimmäinen jälleenrakennuskausi elettiin jo vuosien 1941–44 välillä ja sen perintönä tuo jälleenrakennus-termi jäi elämään, vaikka alkuperäiset pyhäköt, tai niiden rauniot, jäivät rajan taakse, ja rakennustyö toteutettiin uusilla asuinsijoilla.

Pyhäkköjen sisustaminen jumalanpalveluskäyttöön kuului myös jälleenrakennussäädösten piiriin. Käytännössä tämä tarkoitti sisustustöitä ”lattialankuista ikoneihin”. Säädökset määräsivät, että kirkot ja rukous-huoneet tuli kalustaa ensisijaisesti Karjalan ja Petsamon seurakunnista talvi- ja jatkosodan aikana pelaste-tuilla kirkkoesineillä. Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei menetetyiltä alueilta evakuoituja esineitä ollut tarpeeksi uusia pyhäkköjä varten, tai pikemminkin, kaikkea ei voitu käyttää uusien kirkkojen sisustamiseen. Evakuoitujen ikonien joukossa oli vain muutama ikonostaasikokonaisuus ja suurin osa muista pelastetuista ikoneista ei soveltunut vastaavaan käyttöön mm. kokonsa tai aiheensa vuoksi. Jälleenrakennustoimikunta laati ylidiakoni, arkkipiispan sihteeri Leo Kasangon avustuksella kirkkojen ja rukoushuoneiden sisustussuunnitelman, jossa määriteltiin muun esineistön ohella ikonien lukumäärät ja aiheet. Kasanko oli alun perin haaveillut kolmikerroksisista ikonostaaseista ja juhlaikonien sarjoista, mutta jälleenrakennustoimikunnan punakynä karsi tuota ylidiakonin visiota siinä määrin, että ikonien lukumäärä supistui yksikerroksisen ikonostaasin ikoneihin, ”alttaritauluun”, pariin ristiin ja ikoniin alttarin uhripöydän taakse. Rukoushuoneita varten katsottiin riittävän kolmesta viiteen ikonia.

Kun ensimmäiset uudet kirkot ja rukoushuoneet alkoivat valmistua, havaittiin, että niin ikoneja, kirkkotekstiilejä kuin jumalanpalvelusesineitäkin piti hankkia nopeasti lisää. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui juuri ikonien puute. Ikonimaalareita ryhdyttiin etsimään kiireellä sekä kotimaasta että ulkomailta. Jälleenrakennustoimikunta pyysi mallitöitä taideakatemian opiskelijoilta ja joiltakin taiteilijoilta, arkkipiispa Herman tiedusteli ”taiteilijamunkkia” lainaan Konstantinopolin Ekumeenisesta patriarkaatista. Yhteyksiä luotiin myös Ateenaan ikonimaalari Fotious Kontoglouhun ja Pariisiin ikonimaalari Georgi Morozoviin. Lopulta tila-ukset päädyttiin kuitenkin osoittamaan kotimaisille maalareille.

Alkuvaiheessa ikoneita tilattiin amatöörimaalareilta. Tito Colliander (1904–1989) tunnetaan ennen muuta kirjailijana, mutta nuoruudessaan hän oli hankkinut pienimuotoista koulutusta myös kuvataiteeseen ja oli toiminut mm. piirustuksen opettajana. Jyväskylän kirkon ikonostaasi on ainoa kokonaisuus, jonka hän maa-lasi. Lähtökohtana hänen työlleen oli Käkisalmesta evakuoidut hopeiset riisat, jotka sijoitettiin Jyväskylän Kristuksen ylösnousemisen muistolle vihittyyn kirkkoon. Colliander maalasi ikonit kesäkuukausina 1954–56 Valamon luostarissa ja käytti malleinaan luostarin ikoneita. Nikolai Karpin (1884–1958) oli jäänyt eläkkeelle kauppiaan ammatista. Suojärvellä syntynyt ja Joensuuhun kotiutunut Karpin maalasi vain muutamia ikoneita uusiin rukoushuoneisiin. Vladimir Tsvetkov (1906–1982) toimi Haminan kirkkoherrana jälleenrakennus-kauden aikaan. Hän maalasi uusia ikoneita, mutta myös restauroi ja kultasi vanhoja jälleenrakennuskirkkoja varten. Tsvetkov oli ollut oppipoikana Valamon ikonimaalaamossa, josta lähtöisin hänen taitonsa maalarina ja kultaajana olivat. Samaan amatöörimaalarien joukkoon voidaan lukea myös Herman Joutsen (s. 1924), joka maalasi runsaasti alttaripöydän takana säilytettäviä saattoristejä ja suurikokoisia ristiinnaulitun kuvia jälleenrakennuskirkkoihin. Joutsen on sittemmin luonut uran kuvanveistäjänä.

Kaikki nämä alkuvaiheen maalarit maalasivat ikoninsa ns. romanttis-naturalistiseen tyyliin, akateemisen ikonimaalauksen ihanteiden mukaan. Aivan ensimmäiset jälleenrakennuskauden ikonit kuitenkin tekevät poikkeuksen: pastori, ikonimaalari Robert de Caluwén (1913–2005) vuonna 1953 valmistunut ikonostaasi Valkeakosken rukoushuoneeseen edustaa uutta, revivalistista ikonimaalausta, jonka tyyli-ihanteet haettiin 1800–1900-lukujen sijaan bysanttilaisesta ja keskiaikaisesta kirkkotaiteesta.

Jälleenrakennuskauden loppupuolella ikonimaalareina toimi suomalaisia ammattitaiteilijoita, ja heidän ikoneitaan on myös määrällisesti eniten. Tyylillisesti he kaikki pitivät esikuvanaan de Caluwén tavoin bysanttilaista ja vanhaa venäläistä ikonitaidetta. Ikoneista huomaakin, että ne on maalattu nuo esikuvat konkreettisesti mielessä pitäen, nimittäin 1950-luvulla kirjakaupoissa alkoi olla saatavilla jossain määrin taidehistoriallista kirjallisuutta ikonien historiasta, ja nämä teokset toimivat maalareiden tiedonlähteinä. Ennen muuta niistä löytyi kuvia vanhoista ikoneista, joita sitten käytettiin malleina uusia ikoneita varten.

Määrällisesti eniten jälleenrakennuskauden ikoneja maalasi taiteilija Veikko Marttinen (1917–2003). Marttisen vahvasti modernistiset ikonit herättivät ehkä eniten kritiikkiä aikalaisten keskuudessa. Ikonien tyyliteltyä esitystapaa ja tummaa väritystä kummeksuttiin, virheellisiä kirjoituksia ja muita ikonografisia puutteita arvosteltiin. Hänen ikoneissaan on epäilemättä uutta ja omaperäistä tulkintaa, verrattiinpa niitä muinaisiin tai uusiin ikoneihin. Ikonografiset puutteet sen sijaan kertovat ennen muuta siitä, että maalaustyötä ohjeistaneiden ortodoksisten kirkonmiesten tiedot pyhäinkuvien maalaamisesta olivat perin niukat.

Taiteilija Martha Neiglick-Platonoffin (1889–1964) ikonit koristavat niin ikään monia jälleenrakennuskauden pyhäköitä. Neiglick-Platonoff tunnettiin lahjakkaana muotokuvamaalarina. Hän oli työskennellyt vuosikymmeniä koristetaiteen alalla tehden pukupiirroksia ja lavastesuunnitelmia Ruotsalaiselle teatterille ja Suomen kansallisoopperalle, – ehkä tästä syystä jotain sadunomaista koristeellisuutta välittyi hänen ikoneihinsakin. Hän alkoi maalata ikoneita liityttyään Ortodoksisen kirkon jäseneksi vuonna 1948.

Taiteilija Helge Dahlman (1924–1979) pestattiin maalaamaan ikoneja, kun lakisääteinen jälleenrakennuskausi alkoi loppua ja työtä oli enemmän kuin Marttinen ja Neiglick-Platonoff ehtivät maalata. Samasta syystä Dahlman ehdotti jälleenrakennustoimikunnalle taiteilija Pentti Melasen (1917–2003) palkkaamista. Melanenkaan ei ollut ortodoksi, mutta hän oli tutustunut ikoneihin jo sota-aikana Aunuksessa, jossa sairaalaksi muutetun kirkon hienot seinämaalaukset olivat herättäneet taiteilijat kiinnostuksen.

Jälleenrakennuskaudella ikoneita maalattiin Suomen ortodoksisiin kirkkoihin ja rukoushuoneisiin huomattava määrä, noin 350 kappaletta. Vuosikymmenten kuluessa suuri osa jälleenrakennusvuosien kirkkointeriööreistä on muutettu oman aikansa tyylimieltymyksiä vastaaviksi ja jälleenrakennusikonit on tästä syystä hylätty varastoihin. Jo vuonna 1986 Ortodoksinen kirkkomuseo järjesti pienimuotoisen näyttelyn ”Siirtolaiskirkkojen ikoneita” muistuttaen 1950-luvun kirkkojemme kulttuurihistoriallisesta arvosta. Viimeistään nyt on havahduttava suojelemaan tätä melkein hävitettyä jälleenrakennuskauden perintöä!

Katariina Husso