Sairauden kautta Jumalan luo

Tämän käännöksen on tehnyt Ortodoksi.netin keskustelupalstan jäsen Liisu keväällä 2010, kun hän sai linkin ystävältään tähän artikkeliin.

Tämä juttu oli sivustolla http://boleem.com/ joka on ortodoksinen sivusto ja se tarkoitettu tueksi syöpää ja muita vakavia sairauksia sairastaville. Sivusto on vasta tekeillä, mutta siellä on jo artikkeleita sairauden merkityksestä, kuolemasta ja kuolemaan valmistautumisesta, ortodoksisen uskon ja lääketieteen suhteesta, sairaan ihmisen tukemisesta, elämästä kärsimyksen ja kivun kanssa.

Tässä jutussa 22-vuotias Aleksandr kertoo elämästään ja uskostaan. Kertomuksessa mainitaan myös Pantanassa (Vsetsaritsa – Kaikkien Valtiatar) – Jumalanäidin ikoni. Näistä ikoneista voit lukea lisää Ortodoksi.netin sivulta: Jumalansynnyttäjän ikonit

---

Sairauden kautta Jumalan luo

Aleksandr Botsharov syntyi Moskovan alueella maaseudulla. Koulun lisäksi nuorille ei ollut kovin paljon ajanvietettä. Aleksandr kiinnostui diskoissa äänentoistolaitteista. Sitä tietä hän päätyi opiskelemaan radio- ja elektroniikka-alan opistoon. Lapsesta asti hän piti jalkapallosta. Hänen onnistui jopa järjestää kylänsä nuorille liikuntaharrastuksia.

Sairaus alkaa

11. luokalla jalkapalloa pelatessaan hän satutti polvensa, ja siitä sai alkunsa luusyöpä, sarkooma. Aleksandr joutui lopettamaan opiskelun. Hän kävi läpi monta sytostaattihoitokuuria, jalka jouduttiin amputoimaan ja sittemmin myös vasen keuhko poistettiin koska syöpä oli levinnyt siihenkin. Nyt Aleksandr on 22-vuotias. Hänen sairautensa hoito jatkuu edelleen. Haastattelimme häntä sairaalassa.

Ensin oli ajatuksia, että tämä on kaiken loppu. Koulusta biologian tunneilta muistin ajatelleeni: ”Pahinta mitä voi tapahtua, on syöpä”. Sitten: ”Kunpa kasvain olisi hyvälaatuinen”. Sitten – ”Kunpa vain ei olisi etäispesäkkeitä”. Kaikki nämä pelot toteutuivat – pahanlaatuinen kasvain ja syövän leviäminen. Sitten tulee kysymys: ”Miksi juuri minulle?” Se kysymys on heitettävä pois heti alkuunsa, koska siihen ei ole vastausta.

Älä ole yksin ajatuksiesi kanssa

Tärkeää on, ettei jää yksin negatiivisten ajatustensa kanssa. Monet ystävät alkoivat suhtautua minuun jotenkin huomaavaisemmin ja minä aloin huomioida heitä enemmän. Joskus isommalla porukalla teimme matkan johonkin, järjestimme nuorille retkiä, ja olin mukana ihan kuin muutkin, vaikka liikun kainalosauvoilla. Tuntemattomat ihmiset olivat hämmentyneitä, eivät tienneet, miten minuun suhtautua, mutta ystävät olivat tukena ja heille olin ihan kuin kuka tahansa.

Täällä sairaalassa on paljon nuoria, koska luusyöpää on usein nuorilla. Meillä on ystäväpiiri, jossa jaamme vaikeimmatkin asiat ja tuemme toisiamme, karkotamme yhdessä negatiiviset ajatukset, olemme löytäneet myös huumorin ja ilon.

Maailman näkee toisenlaisin silmin

Sairauden myötä alat katsoa maailmaa toisin silmin. Moni asia ei enää tunnu niin tärkeältä. Alat arvostaa elämän pieniä iloja ja suhtautua lähelläsi oleviin ihmisiin huomaavaisemmin.

Mutta voi käydä myös päinvastoin. Ihminen voi katkeroitua, tulla ilkeäksi, sulkeutua itseensä. Kerran meidän sairaalaamme tuli uusi potilas. Me aiemmin jo siellä olleet yritimme tutustua häneen. Yritimme kertoa, että elämän ei tarvitse loppua tähän. Että elää voi sairaudenkin kanssa. Hän vastaili kysymyksiimme vastahakoisesti, laittoi oven lukkoon jälkeemme. Muutaman päivän päästä menimme taas tapaamaan häntä, mutta hänen äitinsä sanoi, että hän ei halua meitä luokseen. Vuoden päästä tapasin hänet taas sairaalassa. Hänelle oli laitettu endoproteesi, hän oli säästynyt jalan amputoinnilta. Ilmeni, että mitään etäispesäkkeitä hänelle ei myöskään ollut tullut. Sanoin tälle nuorelle miehelle: ”Mitä sinä oikein istut ja murjotat! Sen kun kuntoutat jalkaasi ja kaikki on hyvin!” ”Mutta kun jalka taipuu huonosti” tämä valitti. Hänen sairautensa hoito oli onnistunut hyvin, mutta hän vaipui masennukseen.

Omaisillakin on raskasta

Omaisilla on myös raskasta – sairaasta perheenjäsenestä huolehtiminen on joskus väsyttävää – siitä ei pääse mihinkään. Läheiset ihmiset joutuvat vastaanottamaan paljon enemmän sairaan negatiivisia tunteita kuin ketkään muut. Siinäkin auttaa toisten kanssa asioiden jakaminen – sairastuneiden omaiset voivat keskenään ymmärtää ja tukea toisiaan. Minusta tuntuu, että naiset ovat psyykkisesti vahvempia kohtaamaan sairautta ja kärsimystä, äidilliset tunteet tekevät heidät vahvoiksi, ja äidithän useimmiten ovatkin niitä, jotka huolehtivat sairastuneista.

Olemalla sairastuneen lähellä, olemalla hänen kanssaan, oppii kyllä miten häneen tulee suhtautua. Sukulaisten on suhtauduttava sairastuneeseen kuten kehen tahansa ihmiseen niin paljon kuin se on mahdollista. Kerrottava omista asioistaan, tapahtumista, tekemisistään, olkoonkin että sairastunut ei voi itse käytännössä osallistua kaikkiin niihin asioihin. Sairastuneen on vain päästävä siitä yli, että ihan kaikkeen hän ei voi osallistua, eikä pidettävä itseään kotelossa.

Ole kärsivällinen

Kaikessa on kehitettävä kärsivällisyyttä. Joskus sairastunut kiukuttelee kuin lapsi, kaikkiin oikkuihin ei tarvitse suostua. Sytostaattihoitojen aikana olo on hirveän huono, ja itse ainakin olen ollut silloin pahantuulinen. Mutta sairas tarvitsee toisen ihmisen läsnäoloa. Joskus on vain oltava vierellä, sanomatta mitään. Minulla oli sellainen ystävä. Kun minulla oli oikein vaikeaa, sanoin hänelle: ”Kun juttelet minulle, voi olla että en vastaa mitään. Mutta ole silti vierellä”. Ja niin hän oli, joskus kertoi jotain, joskus oli vain hiljaa. Sellainen läsnäolo tukee usein paremmin kuin mitkään sanat.

Jotkut ihmiset eivät halua olla sairastuneen kanssa tekemisissä. Tietysti tuntuu pahalta, kun ystävyys loppuu vain siksi, että et ole enää terve. Mutta sellaisestakin selviytyy parhaiten kärsivällisyydellä. On parempi antaa anteeksi.

Ilon ja hengellisen voiman lähteitä

On sairaita ihmisiä, jotka ovat fyysisesti täysin heikkoja, eivät pysty tekemään itse mitään, mutta ovat ilon ja hengellisen voiman lähteenä monille heidän kanssaan tekemisissä oleville. Minulla oli sellainen ystävä, Angelina. Viimeiset kuukautensa hän oli vuoteessa eikä voinut ollenkaan liikkua. Mutta kun olin hänen luonaan, tunsin ilon sydämessä, hän aivan kuin latasi minua voimalla. Hän oli aivan heikossa kunnossa, mutta hän halusi olla toisten kanssa tekemisissä, oli kiinnostunut meidän kuulumisistamme, kyseli asioistamme, huolehti meistä, oli meidän tukenamme, rohkaisi leikkiä laskien. Hänen ansiostaan tulin Jumalan luo, opin tuntemaan uskon.

Tutustuin Angelinaan sairaalassa, kun ensimmäiset sytostaattihoitoni olivat alkamassa. Siinä keskellä sairaalan käytävää itkin. Silloin siihen tuli Angelina. Kokosin itseni, tuntui nololta itkeä tytön nähden. Angelina käveli kepin kanssa, hänellä ei ollut hiuksia, hän oli saman ikäinen kuin minä, mutta hänellä oli menossa jo kolmas sytostaattikuuri. Mutta hän kertoi minulle jotain iloisesti, aivan säteili kokonaan. Kun ihmisellä ei ole hiuksia, silmät korostuvat enemmän.

Angelina teki minuun valtavan vaikutuksen. Hänen silmistään loisti valo. Hän antoi minulle Akatistoksen, joka on kirjoitettu Jumalanäidin Pantanassa -ikonin kunniaksi. En ymmärtänyt siitä paljonkaan, mutta aloin lukea sitä. Myöhemmin me aloimme rukoilla Angelinan kanssa yhdessä, hän kertoi minulle uskosta. Me emme suhtautuneet uskoon kuin johonkin taikatemppuun, vaan me yritimme ymmärtää ja tiedostaa, mihin uskomme. Angelina kirjoitti minulle lyhyen uskon sisällön lainaten katkelmia pyhien isien kirjoituksista. Edelleenkin luen sitä.

Rakasta

Kaiken kaikkiaan – vakava sairaus opettaa sekä sairastunutta että hänen ympärillään olevia rakastamaan. Monissa perheissä keskinäinen rakkaus on lujittunut lapsen sairauden myötä. Ja sairautta voittaessamme me vahvistumme. Ihminen on ensin kuin kaivossa. Valoa on, mutta se on ylhäällä – miten sinne päästä? Vähitellen pystyt ajattelemaan rauhallisesti ja alat huomaamaan pieniä ulokkeita seinämässä, joita pitkin pääset ylöspäin.

Kaikki vaikeudet ovat sitä varten, että oppisimme tuntemaan, mikä on hyvää ja mikä on pahaa. Opimme arvostamaan elämää, vaalimaan sitä ja löytämään siinä iloa. Ja loppujen lopuksi – sairauden kautta ihminen tulee Jumalan luo.

Näin kertoi siis 22-vuotias luusyöpää sairastava Aleksandr Botsharov.