Kirkko on lähetystyötä (opetuspuhe)

Helluntai merkitsee ortodoksisen kirkon syntymäpäivää ja apostolisen saarnan alkamista. Kirkon jäsenten keskinäinen ykseys rakentuu pyhien apostolisen ja isein traditioon. Ensimmäisten vuosisatojen kristityt ymmärsivät apostolisen ja katolisen Kirkon Kristuksen lähetyskäskynä:

Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea. Ja katso, minä olen teidän kanssanne, kaikki päivät maailman loppuun asti (Matt.28:18-20).

Pyhän Matteuksen evankeliumin kohta yhdistää keskenään kolme teologista aihetta:

• Pyhän Kolminaisuuden,
• pyhän yhteisön ja
• evankeliumin julistamisen.

Ortodoksisen kirkon traditiossa Pyhä Kolminaisuus merkitsee elävän Jumalan salaisuutta, joka ympäröi uskovan ihmisen rukouksessa, jumalanpalveluksessa ja jokapäiväisessä elämässä.

Yhteisön usko Jumalaan ja sen mukainen jumalanpalveluselämä vaikuttaa kirkkoyhteisön elämään ja arvoihin. Ortodoksiset isät korostavat opetuksissaan Jumalan ja ihmisen välisen yhteistyön tarpeellisuutta pelastushistoriassa. Rakkaus on jumalallis-inhimillinen todellisuus, joka perustuu siihen totuuteen, että Jumala loi ihmisen “omaksi kuvakseen”.

Jumalan valtakunnan julistaminen on apostolisen ja katolisen Kirkon keskeinen kutsumus. Lähetystyö on erottamaton osa Kirkon elämää. Siellä, missä ei tehdä lähetystyötä, ei ole myöskään Kirkkoa.

Pyhä Isämme Johannes Krysostomos (k. 407) opettaa Kirkosta:

Älä luovu Kirkosta, sillä ei ole mitään voimakkaampaa kuin Kirkko. Kirkko on toivosi, Kirkko on pelastuksesi ja turvapaikkasi. Kirkko on milloin morsian, milloin tytär, milloin palvelijatar, milloin kuningatar, milloin hedelmätön, milloin monilapsinen, milloin lilja ja milloin lähde. Kaikkea Kirkko on. Miksi? Koska Kirkko on sielussa. Pysy Kirkossa, niin Kirkko ei sinua kavalla. Jos pysyt Kirkon sisällä, ei susi sinne tule, mutta jos menet ulos, joudut pedon saaliiksi. Barbaarit hajottavat muureja, mutta Kirkkoon eivät kykene demonitkaan. Tässä on Kirkon suuruus; kun sitä vastaan hyökätään, se voittaa, kun sitä vastaan juonitellaan, se selviytyy; kun sitä häväistään, se kirkastuu entisestään.

Kirkon evankeliumin sydän on sanoma Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta pelastustapahtumina. Siksi Kirkko ei saa vetäytyä kuoreensa ja unohtaa ulkopuolellaan olevaa todellisuutta. Tämän päivän ortodoksisen kirkon jäsenten suurena kiusauksena on “vakuuttaa” olemassaolonsa ulkoisilla rakenteilla tai hankkiutua veljeyteen yhteiskunnan valtaapitävien kanssa.

Kaikkien eukaristisessa yhteydessä elävien ortodoksien tehtävänä on pappeina ja maallikoina, vanhoina ja nuorina, miehinä ja naisina osallistua Kirkon alati jatkuvaan lähetystyöhön. Koko Jumalan kansaa kutsutaan elämään tässä maailmassa ortodoksista uskoa todistavana yhteisönä. Se on Jumalan kansan ydintehtävä. Kaikki muu johtaa ihmisiä harhaan.

Kirkko on sijoitettu periferiaan

Kirkon jumalanpalvelus ilmaisee ja suojelee Jumalan pyhää ilmoitusta. Kaiken keskuksena on Pyhä Ehtoollinen Kirkon elämän ja toiminnan ikonina. Kirkon pyhät isät ja opettajat ovat syvästi vakuuttuneita Kristuksen eheyttävästä vaikutuksesta jumalanpalveluksessa, Kirkon opissa ja käytännössä. Jumala loi ihmisen elämään yhteydessä Luojaansa.

Ortodoksisen uskon ja käytännön ykseys edellyttää meiltä uskon julistamista ja sen todeksi elämistä. Pyhien isien opetuksessa ortodoksia eli Jumalan oikea ylistäminen saa aikaa uskovissa ortopraksian, rukouksen ja palvelemisen synteesin. Kirkko on aidoimmillaan silloin, kun se rukoilee palvelevana yhteisönä. Pyhä Traditio tunnustetaan Kirkossa opillisesti, todistetaan pastoraalisesti ja toimitetaan liturgisesti.

Maallistuneena aikanamme Kirkon pyhä pappeus ja papiksi vihkiminen on liian usein yksilön omaan etuun liittyvää toimintaa. Silloin unohdetaan, ettei Kirkossa ole pappisvirkaa ilman Kristuksen pappeutta. Kirkon viran ja Kristuksen pappeuden asettaminen vastakohdikseen johtaa eroon Kirkon uskosta ja elämästä.

Samastuminen Kristuksen pappeuteen merkitsee myös [[Pyhä Henki|Pyhään Henkeen] liittyvän uskon ja opetuksen sisäistämistä. Pyhien isien mukaan papillinen tietoisuus edellyttää papiston jäseneltä ennen muuta arviointikykyä. Piispan ja papin kutsumus on elää alati pyhän pappeuden armolahjasta. Siksi papillinen tietoisuus on askeettisen elämän tietoisuutta.

Pyhä Isämme Johannes Krysostomos (k. 407) puhui ahkerasti papin kutsumuksesta ja hengellisestä tehtävästä. Hän kutsui papin työkenttää ”elämän areenaksi”. Kirkkoisä kysyi perustellusti, voivatko papiston jäsenet johtaa ihmisiä sinne, missä he eivät itse ole.

Pappeus on Jumalan Rakkauden Pyhä Mysteerio ja kuvastaa Pyhän Kolminaisuuden elämää. Se heijastaa Kirkon kahdenlaista liikettä:

• Kirkon kastesanoman mukaista kuolemaa maailmalle eli eroa maailmallisuudesta ja
• eukaristista matkaa esimakuna Jumalan Valtakunnasta.

Pyhien isien opetuksissa viitataan pappeuden yhteydessä pyhään kasteeseen ja eukaristiaan ”käyntinä kaikkein pyhimpään”. Eli ortodoksinen papillinen tietoisuus on syvimmältään jatkuvaa saattoa Kristuksessa. Tämä tietoisuus on ortodoksisessa maailmassa monista syistä johtuen ollut ja on pahoin hukassa.

Ortodoksisen kirkon opettavaa tehtävää ei koskaan korosteta tarpeeksi. Kuinka vähäistä ja pintapuolista on tietomme ortodoksisesta perinteestä ja sen mukaisesta elämästä? Miten vähän me näemme vastaavuutta Kirkon liturgisen elämän ja “maailman “ elämän välillä. Kirkko on monille ortodokseille yksi merkityksetön asia muiden merkityksettömien asioiden joukossa. Kirkon korostama liturginen ajan pyhittäminen on kaukana aikamme ihmisten kiireestä ja elämän peloista.

Maallistunut yhteiskunta hämärtää ihmisten hengellisen elämän olemassaoloa. Ihmisten elämää kahlitsee aineellinen omistaminen. Heidän asuinpaikkansa on muuttunut katedraaleista ja Kirkon historiasta huolimatta maallisiksi. Kirkko on sijoitettu periferiaan.

Jos kirkollinen elämä ei laajene ihmisten työpaikoille, perhe- ja yhteiskuntaelämään, kirkollinen yhteisö latistuu uskonnolliseksi järjestöksi tai yhdistykseksi. Sellainen uskonnollinen yhteisö muuttuu maallistuneen yhteiskunnan viihdeteollisuuden ja mainosmarkkinoiden väriläikäksi, joka aika ajoin otetaan esille ja sitten unohdetaan kun maallistuneen yhteiskunnan todellinen keskus: raha, astuu esiin ihmisen kaikkivoipaisuuden syvimpänä vertauskuvana.

Kirkon sanoma on rakkauden ja ilon julistusta

Kirkollisella opettamisella on lähetyksellinen tehtävä. Kirkollisen kasvatuksen päämääränä on saattaa ihmiset Kirkon elämän yhteyteen. Isät tähdentävät opettamisen ja opetuksen yhteydessä Raamatun tuntemisen välttämättömyyttä.

Pyhä Johannes Krysostomos vertaa Raamattua lääkkeeseen. Kuten lääke oikein käytettynä parantaa ihmisen, samoin Raamattu Kirkon opetuksen mukaisesti tulkittuna johtaa kirkkoisän mielestä ihmisen pelastukseen ja elämän täyteyteen.

Ortodoksisen kirkon teologia on parantavaa ja palvelevaa. Kirkko ei ole jokin uskon tai hengellisyyden koulu, vaan Pyhän Hengen elävöittävä yhteisö, jossa ihmisiä kutsutaan muuttamaan turmeltuneen olemassaolonsa yhteydeksi Jumalaan ja lähimmäisiin.

Ortodoksisen kirkon elävä traditio on luovaa ja vapauttavaa. Kirkon sanoma on rakkauden ja ilon julistusta, jolla ei ole mitään tekemistä lähimmäiseen kohdistuvan vihamielisyyden ja kielteisyyden kanssa.

Ortodoksinen kirkko toimii tässä maailmassa Kristuksen Ruumiina ja hengellisenä sairaalana. Se ei olisi muuten Kirkko, vaan uskonto.

Moderni ihminen eristäytyy usein toisista ihmisistä. Hän kutsuu eristäytymistään vapaudeksi ja riippumattomuudeksi. Hän pelkää olla toisten ihmisten lähellä, koska hän kokee toiset ihmiset elämänsä uhkatekijöinä. Hän elää itseriittoisuutensa vankilassa.

Ortodoksisten isien mukaan me perimme vanhemmiltamme ns. “muodollisen uskon”. Se on usein kehittymätöntä uskoa Jumalaan ja ehkä sitoutumista johonkin etniseen joukkoon.

Mutta pyhien isien mukaan sen lisäksi on olemassa “elävää uskoa”. Elävä usko tarkoittaa ihmisen voimallista osallistumista Jumalan elämän lahjasta.

Pyhän Johannes Krysotomoksen mukaan elävä usko on “suuri siunaus” ja “kaikkien hyvien asioiden äiti”. Elävä usko merkitsee ihmisen hengellisen olemassaolon muuttumista Jumalan hyvyyden ja kauneuden mukaisesti. Mutta tuo muuttuminen vaatii ihmiseltä jatkuvaa katumusta. Sielun terveys on himottomuutta ja hengellistä tietoa.

Katumus antaa ihmiselle kokemuksellisen tiedon Jumalan rakkaudesta. Siksi pyhät isät kutsuvat katumusta “elämän äidiksi”, “uudeksi syntymäksi”, “toiseksi kasteeksi” ja “sielun uudistumiseksi”. Himottomuuden arvo on ihmismielen vapautumisessa. Pyhien isien mukaan ihmisen taistelu himoja vastaan on vaikeaa. Aivan kuten ihminen, joka on sairastanut pitkään, ei parane hetkessä, samoin himojen voittaminen on hetkessä mahdotonta. Ihminen tarvitsee aikaa kilvoittelussa.

Hengellinen taistelu vaatii Kristuksen käskyjen noudattamista. Kun ihminen pyhittää sielunsa ja ruumiinsa Jumalalle, ne alkavat tuottaa sielun ja ruumiin hyveitä. Langenneen ihmisen sielua ja ruumista ravitsevat asiat.

Ortodoksisuus ei ole ihmismieleen rekisteröityvää ulkokohtaista oppia, vaan Kristuksen mielen mukaista hengellisesti tervettä tapaa ajatella ja elää. Ortodoksinen käytäntö ole vain liturgisten sääntöjen mukaista jumalanpalvelusten oikein suorittamista, vaan Kristuksen opettaman oikean elämän elämistä. Pyhä Basileios Suuri (k. 379) kiteyttää sanoiksi tämän totuuden:

“Kristillisen elämän mitta on Kristukseen samastumisessa”.

Isä Jarmo Hakkarainen