Tuhlaajapojan sunnuntaina (opetuspuhe)

Kolmantena suureen ja pyhään paastoon johdattavana sunnuntaina kirkossa luetaan vertaus tuhlaajapojasta (Luuk. 15:11-32). Tuhlaajapoika jätti isänsä kodin ja matkusti kauas pois kotoa (Luuk. 15:13). Kaukaisessa maassa hän kulutti omaisuutensa ja eli synnillisesti.

Luukkaan evankeliumin vertaus sisältää suurenmoisia teologisia totuuksia. Voidaan pelkistetysti sanoa, että se paljastaa meille syyn, miksi Kristus syntyi ihmiseksi, mitä lankeemus on, mitä on Kirkon työ ja kuinka ihminen voi pelastua. Ihmisen pelastumisen ydin kätkeytyy askeesiin.

Ortodoksisen terapeuttisen elämän kokonaisuus kasvaa tämän Luukkaan kirjoittaman vertauksen opetuksesta. Jumala esitetään vertauksessa isänä. Hän on vertauksen keskushahmo. Vertausta voidaan syystä kutsua vertaukseksi armollisesta isästä.

Vertauksen isä kohtaa nuoremman pojan rakkaudella ja armahtamisella (Luuk. 15:219, mutta hän osoittaa rakkautta myös vanhemmalle pojalle huolimatta tämän rakkaudettomuudesta nuorempaa veljeä kohtaan (Luuk. 15:31).

Nuorempi poika katui elämäänsä ja iloitsi kotiin paluustaan, mutta vanhempi poika ilmaisi hengellisen sairautensa ja jäi pois veljensä paluujuhlasta (Luuk. 15:28). Nuorempi poika meni itseensä (Luuk. 15:17). Synti oli pimentänyt hänen mielensä. Hän oli kadottanut kuvan isänsä kodista. Katumus merkitsi hänen mielensä kirkastumista ja hän palasi kotiin.

Evankeliumin vertauksen nuorempi veli heräsi synnin maailmasta ja ymmärsi hirvittävän tilansa. Hän ei syyttänyt tilastaan muita. Nuorempi veli tuomitsi itsensä ja piti itseään arvottomana olemaan isänsä poika (Luuk. 15:19). Hän palasi katumuksessa kotiin ja osallistui isänsä tarjoamalle juhla-aterialle eli Pyhään Eukaristiaan.

Päivän pyhä evankeliumi opettaa meille, että Kirkon hengen mukainen katumus tarkoittaa ihmisen sisäisen elämän muutosta. Kirkon uskollisen jäsenen elämä on taistelua ja kaidan tien kulkemista. Siksi monet ihmiset karsastavat Kirkon elämää ja kokevat sen vieraaksi ja vastenmieliseksi.

Katumus heijastaa Kristuksen ylösnousemuksen iloa. Kuitenkin tuohon iloon kätkeytyy ihmiselämän tuskan ja särkyneisyyden moninainen kirjo. Se tulee voimakkaasti esiin tuhlaajapojassa.

Kristus nousi kuolleista haavoineen, ja myös meidän on noustava ylös kuolleista haavojemme kanssa. Kirkon katumus merkitsee kuolemaa ja elämää, kuolemista synnille, mutta myös uuden elämän vastaanottamista Jumalalta. Katumusta merkitsevä kreikkalainen sana metanoia tarkoittaa mielenmuutosta, ihmiselämän olemuksellista muutosta.

Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) opettaa, kuinka meidän tulee tässä elämässä omistautua katumukselle ja katumuksen kyynelille. Hänen mukaansa meidän tulee katua joka hetki. Konstantinopolin pyhä esipaimen opettaa: Tulee hetki, jolloin tämän maailman teatteri hajoaa. Ei se ole syy taistella. Elämän mentyä ei voi käydä kauppaa, tämän maailman teatterin hajoamisen jälkeen ei voi saada seppelettä. Nyt on katumuksen aika, silloin on tuomion aika. Nyt on taistelujen aika, silloin on seppeleiden aika. Olemme eläneet hekumallisesti, eläkäämme hyveissäkin. Olemme olleet välinpitämättömiä, eläkäämme katumuksessakin.

Kirkkoisä saarnaa väsymättömästi synnin tekojen haavoista ja katumuksen lääkkeestä. Hän varoittaa Kirkon jäseniä välinpitämättömyydestä ja epätoivosta, koska ne ovat Kirkon elämän pahimmat viholliset.

Ympäröivä yhteiskunta vaikenee Kirkon elämän hoitavista arvoista. Tieteen ja teknologian kehitys on vaikuttanut myös ihmisten uskonnollisiin näkemyksiin. Tieteellisen totuuden luonne ei ole olemuksellinen, vaan toiminnallinen. Tiede etsii osittaistotuuksia, jotka muka helpottavat ihmisiä selittämään, käyttämään ja hallitsemaan maailmaa.

Kristillisen yhteiskunnan maallistuminen teki jo 300-luvulla kristillisyydestä avoimen humanistiselle ja muille elämänfilosofioille, jotka hämärsivät kristittyjen käsityksen synnistä ja katumuksesta. Kirkon opetuksessa synti tarkoittaa eroa Jumalasta ja Hänen Elämästään. Kristityt korvasivat usein tämän kirkollinen käsityksen moralisoinnilla ja ulkoisten rituaalinen korostuksella; synti alkoi tarkoittaa samaa kuin vakiintuneiden sääntöjen rikkominen.

Kirkon opetukseen kuuluu aina arvioida rakentavan kriittisesti maallista filosofiaa ja kulttuuria. Kirkon jäsenten tulee taistella maailman epäjumalia vastaan. Näitä epäjumalia ovat esimerkiksi menestys, aineellinen hyvinvointi, turvallisuus ja raha.

Kirkon jumalanpalveluselämän tavoitteena on herättää meissä katumuksen henki. Se ei tarkoita ensisijaisesti yksittäisten syntien pohdiskelua, vaan koko elämän tutkistelua.

Ortodoksisen askeesin hengellinen kurinalaisuus koskee jokaista Kirkon jäsentä. Jokaisen Kirkon jäsenen kutsumuksena on elää toisin kuin ympäröivä maailma. Kirkon jäsenten tulee löytää uudelleen todellinen elämän merkitys, sillä nykyinen elämämme on vääristynyttä, vastuutonta, kurjaa ja rumaa.

Kirkon menestymistä mitataan usein jumalanpalveluksiin osallistuvien lukumäärällä, talouden vauraudella ja seurakuntatoiminnan moninaisuudella. Onko tässä enää sijaa Kirkon korostamalle katumukselle? Tosiasiassa katumus on usein kadonnut kirkollisesta opetuksesta ja elämästä. Silti apostolisen ja katolisen kirkon opetukseen ja kasvatukseen kuuluu erottamattomasti profeetallinen elementti, kutsu tarkastella kaikkea maailmassa Kristuksen näkökulmasta.

Ortodoksisen kirkon liturgiset hymnit ja pyhien isien tekstit kertovat Aadamista, joka itkee paratiisin porttien ulkopuolella kadotettua yhteyttään Jumalaan. Mutta Kirkon askeettien korostamat “katumuksen kyyneleet” kertovat myös ihmisen kotiin paluusta ja Pääsiäisen ilosta.

Katumus tulee todelliseksi ihmisessä kirkkoyhteisön sisällä. Ortodoksisen kirkon tehtävä tässä maailmassa on hoitaa ihmisiä yhteisöllisesti. Bysantin Kirkon rikas teologinen traditio kuvastaa yhteisöllistä huolenpitoa ja vastuuta ihmisestä. Kirkko on sairaala.

Bysanttilaiset isät käsittelevät monipuolisesti ihmiselämän tervehdyttämistä ja eheyttämistä. Todellinen usko tarkoittaa ihmisen sitoutumista Kirkon opetukseen ja elämään. Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662) kirjoittaa: Jumalaa ei kirkasta itsessään se joka vain suullaan ylistää Jumalaa, vaan se joka Jumalan tähden kestää vaivoja ja kärsimyksiä saavuttaakseen hyveen.

Pyhät isät opettavat elämällään, että Kirkon ilo kasvaa pitkästä, hengellisesti muuttavasta pyhiinvaelluksesta. Pyhiinvaellus tarkoittaa kilvoittelijan elämässä olemuksellista ja tuskallista matkaa kohti Jumalaa. Kukaan ei voi saavuttaa tätä iloa ilman Jumalan tahdon mukaista kilvoittelua.

Ortodoksisen kirkon pyhyys ja pyhyyden kehittyminen ihmisessä kasvaa Kristuksen ylösnousemuksesta. Kirkko näkee katumuksen puhdistava salaisuutena, jonka avulla ihmisen laiska ja huoleton sielu herätetään valvovaksi. Ortodoksisen kirkon hengellisen terapian päämääränä on yhdistää ihmiset Jumalan kanssa.

Ensimmäiseksi ihmisen tulee nähdä tuhlaajapojan tavoin sieluntilansa ennen kuin hän voi aloittaa yhdessä Jumalan kanssa tien eheytymiseen. Syntien näkeminen on vaikeaa ja tuskallista. Siksi se vaatii ihmiseltä jatkuvaa työtä. Himoista parantaminen puolestaan edellyttää hengellistä rohkeutta ja koko elämän kestävää taistelua.

Kirkon askeettista elämää ei ole ilman kärsimyksiä, kipuja ja menetyksiä. Katumus vaatii kärsivällisyyttä. Hyveen tielle kuuluvat vaivat ja vastukset. Ihminen ei voi saavuttaa ilman nöyryyttä ja kärsivällisyyttä mitään hyvettä tai täyttää ainuttakaan Jumalan käskyä. Kärsivällisyys opettaa ihmistä vaivannäköön ja kestämään ulkoapäin pidättyväisyyttä vastaan suuntautuneet kiusaukset.

Pyhät isät opettavat, että sydän on Tuonela, johon Kristus laskeutuu vapauttamaan ihmissielun. Sydän on hauta, mutta se on myös elämää tuottava lähde ja sisäinen ihminen.

Isä Jarmo Hakkarainen