Maallisen omaisuuden rakastaminen on luonnotonta (opetuspuhe)

Bysantin kirkon isiä kiinnostivat yhteiskunnan moninaiset ongelmat. He ottivat rohkeasti ja vastuullisesti kantaa aikansa sosiaalisiin ja kirkollisiin ongelmiin puolustaessaan Kirkon ykseyttä. Kirkon terapeuttinen kokemus oli pyhille isille monin verroin arvokkaampaa kuin maallinen filosofia tai viisaus.

Pyhät isät eivät käsitelleet Kirkon opetusta ja elämää pelkästään taivaallisina näkyinä, opillisena selkeytenä tai eukaristisina kokemuksina. Heillä oli dynaaminen näkemys ihmisestä ja hänen sisäisestä elämästään. He olivat vakuuttuneita, että kristillinen usko toteutuu rakkauden ja armeliaisuuden tekoina.

Bysantin pyhien isien mukaan kristittyjen elämässä on runsaasti kehittämisen varaa. Kirkon jäseniä vaivaa usein maailmallisen elämän ensisijaisuus, kristillisen elämän ulkokohtaisuus ja maailman katoavaisten asioiden janoaminen. Ihminen sairastaa syntiinlankeemuksen seurauksena sosiaalista syntiä, joka ilmenee omanvoitonpyyntinä, ahneutena ja kylmyytenä lähimmäistä kohtaan. Ahneuteen rakentuvassa yhteiskunnassa vallitsee riistäjien ja riistettyjen kuilu.

Rikkauden rakastaminen on luonnotonta

Pyhä isämme Johannes Krysostomos (k. 407) uskoi voimallisesti ihmisen mahdollisuuksiin muuttaa Jumalan kuvan mukaisesti itseään ja maailmaa. Hänestä tuli Kirkon jäsenille esikuva köyhiin ja unohdettuihin kohdistuvasta filantropiasta eli ihmisrakkaudesta.

Krysostomos opetti terapeuttisesti kuulijoille, että heidän tuli rakentua kirkossa jumalallisen rakkauden hyveeseen ja karttaa askeettisesti ahneutta ja omaisuuden himoitsemista. Kirkkoisälle luonteenomaisia Kirkon uskollisen jäsenen ominaisuuksia ovat ehdoton usko Kristukseen Jumalana, rakkaus, katumus, kestävyys, nöyryys, täydellinen omistautuminen Jumalalle ja armeliaisuus.

Pyhälle Konstantinopolin esipaimenelle apostolinen ja katolinen kirkko on Jumalan kaikkien hyvyyksien yhteinen aarre. Kirkko on Kristuksen oikeudenmukaisuuden Auringon asuinpaikka.

Kirkkoisä luonnehtii sanoja ”minun ja sinun” sydämettömiksi. Niiden seurauksena on maailmassa alkanut lukemattomia sotia ja verenvuodatuksia. Ahneus ei ole pelkästään varakkaiden ihmisten himo. Monet köyhät ovat sydämessään ahneita, joten ulkoinen köyhyys ei koidu heille pelastukseksi.

Pyhä Johannes piti lukuisia saarnoja kristillisestä rakkaudesta, almujen antamisesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Hän arvosteli kirpeästi rikkaita ahneudesta ja itsekkyydestä. Hän arvioi terävästi aikansa yhteiskunnan olosuhteita. Hän löysi yhteiskunnasta paljon epäoikeudenmukaisuutta, kylmyyttä, välinpitämättömyyttä, kärsimystä ja surua.

Kirkkoisä käsitteli puheissaan mielellään eettisiä kysymyksiä. Hänen mukaansa oikeudenmukainen yhteiskunta edellytti ihmisten tasa-arvoisuutta. Pyhä Johannes nuhteli ankarasti keisarinna Eudoksiaa turhamaisesta ja ylellisesti elämästä. Konstantinopolin arkkipiispa maksoi kritiikistään kovan hinnan: hänet karkotettiin pois arkkipiispan istuimelta.

Pyhä Johannes puolusti köyhien, orpojen, vangittujen, spitaalisten ja invalidien oikeuksia. Hän osoitti sanansa heille, jotka rakensivat prameita marmoripalatseja, mutta kieltäytyivät antamasta ropoakaan kerjäläiselle. Hän muistutti äveriäitä ihmisiä heidän kyltymättömän ahneutensa heille aiheuttamasta Jumalan tuomiosta ja helvetin tulesta.

Krysostomosta kauhistutti rikkaiden ylellisen elämän moraalittomuus ja hedelmättömyys. Rikkaus viettelee ihmiset, vaikka rikkaudella ei ole itsessään arvoa. Pyhä isä vertaa rikkautta teatterissa käytettävään naamioon, jonka alle peittyvät ihmisen todelliset kasvot. Rikkaat iloitsevat tästä naamiosta ja tulevat petetyiksi, koska he oppivat arvostamaan varallisuutta ja luottamaan elämässään katoavaiseen.

Pyhän esipaimenen mukaan rikkauden rakastaminen ja haaliminen on luonnotonta. Rikkaus merkitsee ihmissielulle hengellisesti vaarallista taakkaa, joka orjuuttaa sielun ja estää sielua palvelemasta Jumalaa.

Omaisuuden ainoa oikeutus on sen käyttäminen nälkäisten ruokkimiseen, köyhien auttamiseen ja puutteenalaisista huolehtimiseen. Omaisuuden omistaminen ja kerääminen todistaa surun ja puutteen maailmassa rikkaiden ihmisten maailmassa uskon vähättelemisestä ja sydämen kylmyydestä.

Konstantinopolin pyhä arkkipiispa Johannes tähdentää opettavilleen, että kirkon jäsenten tulee harjoittaa elämässään vaatimattomuutta, hengellistä itsekuria ja säännöllistä elämää. Hän kehottaa ihmisiä elämään kokonaisvaikutteisesti kirkossa. Silloinen usko ja kristillinen rakkaus, usko ja käytännön kirkollinen elämä liittyvät erottamattomasti Jumalan palvelemiseen Kristuksessa.

Krysostomos opettaa, että Jumalan armeijan eli kirkon vastakohtana on saatanan armeija. Se koostuu pimeyden ja demonien sotilasyksiköistä. Itse saatana johtaa niitä. Kirkkoisän mielestä yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden rakenteet osoittavat kristittyjen hengellisen pysähtyneisyyden, uskon ja elämän rappion. Ihmisen todellinen kunnia ei ole ylellisessä elämässä, vaan lempeydessä, nöyryydessä ja armeliaisuudessa.

Omaisuus ja varallisuus on tarkoitettu yhteistä käyttämistä varten

Pyhä Johannes toistaa usein opetuksissaan Kirkon eettisen vaatimuksen: rikkaan ihmisen tulee osoittaa ”ruhtinaallista” armeliaisuutta köyhää lähimmäistään kohtaan. Omaisuus ja varallisuus on tarkoitettu yhteistä käyttämistä varten. Vieraanvaraisuuden osoittaminen muukalaiselle merkitsee vieraanvaraisuuden tarjoamista Kristukselle. Kristus samastuu köyhiin ja sorrettuihin.

Köyhien ja heikkojen sortaminen, nälänhätä, yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus ja sota ovat maailmassa tuhoavan ihmisyyden sairauden oireita. Varallisuuden kasautuminen harvojen käsiin johtaa nämä ihmiset elämän moninaiseen eettiseen turmelukseen, nautinnonhaluun ja lihallisuuteen.

Pyhä Johannes Krysostomos rakasti sanoissa ja teoissa palatsien ja kirkkojen ulkopuolella kerjääviä yhteiskunnan onnettomia ihmisiä. Hänen mielestään näiden ihmisten kärsimys johtui paljossa rikkaiden sokeasta ahneudesta ja piittaamattomuudesta. Kirkkoisiä luonnehtii rikkaiden omaisuuden tavoittelemisen himoa pahemmaksi kuin avoin vaino.

Pyhä esipaimen kutsuu rahan rakastamista ihmissielun hirvittäväksi paheeksi, joka turmelee sekä silmän että korvan ja tekee ihmisestä hirvittävän villipedon. Pyhä Johannes kutsuu rahan rakastamista pyhän apostoli Paavalin opetusperinteen hengessä epäjumalanpalvelukseksi (Kol. 3:5).

Pyhä Basileios Suuri (k. 379) näkee kirkkaasti, että mitä enemmän ihminen ahnehtii maallisia rikkauksia, sitä enemmän häneltä puuttuu kristillistä rakkautta. Jos rikas välittäisi lähimmäisestään, hän olisi edes ajatellut maallisen hyvän jakamisesta toisille. Mutta nyt rahat ovat hänessä tiukemmassa kuin hänen ruumiinsa jäsenet ja luopuminen niistä köyhän hyväksi tuskallisempaa kuin ruumiin jäsenen amputointi.

Mihin ihminen tarvitsee rikkautta? Pyhä Basileios toteaa, että jos rikas ihminen ei etsisi maallista kunniaa, hän voisi löytää Jumalan kirkkauden kunnian, joka johtaa taivasten valtakuntaan. Kirkkoisä viittaa evankeliumin rikkaaseen nuorukaiseen, joka lähti Vapahtajan luota masentuneena (Matt.19:22), sillä rakkaus rikkauteen oli sokaissut hänet.

Evankeliumin nuorukainen oli elänyt moraalisesti, hän ei ollut tappanut, ei tehnyt huorin eikä varastanut, mutta hän kieltäytyi luopumasta omaisuudestaan köyhien hyväksi. Siksi hänen moraaliset suorituksensa valuivat hiekkaan.

Sekä Basileiokselle että Krysostomokselle Jumalan rakastaminen merkitsee ihmisen rakastamista syntyperään tai sosiaaliseen asemaan katsomatta. Pyhä Basileios Suuri luonnehtii käskyä ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” kaikkien käskyjen äidiksi. Kesarean pyhä esipaimen kehottaa meitä tarkastelemaan huolellisesti ahnehtimamme rikkauden luonnetta. Hän kysyy, kuka on valheen isä, kuka on vääryyden keksijä ja mikä synnyttää ihmisten kesken väärän valan. Hänen mukaansa valheen isä on rikkaus ja siihen kohdistunut ihmisen ylenmääräinen huolenpito ja kiintymys.

Kirkon pyhien isien opetus kristityn sosiaalisesta vastuusta on erityisen tärkeää 2000-luvun alun kristillisyyden jälkeisessä valhemaailmassa. Paikallisessa suomalaisessa ortodoksikirkossa keskitytään innolla ulkoisen hallinnon ja tehokkuuden kysymyksiin, mutta ihmisen monisyinen pahoinvointi jää vaille huomiota.

Suomalaista uskonnollisuutta kuvastaa uskonnollisen elämän yksityistyminen. Ihminen rakentaa erilaisten uskomusten sisällöistä itselleen sopivan ”paketin”. Hän ei kuulla bysanttilaisen kristillisyyden korostamasta kirkkoyhteisöstä, sen identiteetistä, rajoista ja arvoista. Hän torjuu elämässään osallistumisen Kirkon uskon salaisuudesta. Hän haluaa elää ilman kirkkokeskeisyyttä.

Bysantin ortodoksisen kirkon historia osoittaa meille selkeästi, että Kirkon sosiaalinen vastuuntunto ilmaisee Jumalan ja ihmisen välisen rakkauden. Kirkon pyhät isät taistelivat yhteiskunnassa sosiaalisen tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. He opettivat, että omaisuuksien kasautuminen harvojen ihmisten käsiin johtaa yhteiskunnan rappioon, itsekkyyteen, lihallisuuteen ja nautinnonhaluun.

Pyhä Basileios Suuri kysyy, kenet kuolema on säästänyt hänen rikkautensa takia? Ketä sairaus on karttanut varallisuuden tähden? Kirkkoisän mielestä aineelliset asiat on tarkoitettu auttamaan inhimillistä elämää. Niitä ei ole annettu ihmiselle pahuuden toteuttamisen välineeksi.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Hakkarainen, Jarmo, 2011, Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Kirjoituksia bysanttilaisesta maailmasta ja nykyajan länsimaisen kulttuurin rappiosta. Joensuu.