Jumalan rakastaminen karkottaa himot (opetuspuhe)

Pyhittäjä Joannikos Suuri (4.11.)
(kuva © Pyykkönen)

Ortodoksinen kirkko muistelee marraskuun 4. päivänä pyhittäjä Joannikios Suurta (k. 846). Hän kilvoitteli Olympos-vuorella lähellä nykyistä Bursan kaupunkia Turkissa.

Pyhittäjä Joannikios opettaa askeettisella elämällään, että luostarikuuliaisuutta edeltää luopuminen kaikesta maallisesta. Ortodoksisen kilvoittelijan sydämen himojen maailman murtaa kolmenlainen pidättyvyys eli unen, ravinnon ja kaiken ruumiillisen mukavuuden säännösteleminen.

Bysanttilaisen luostarikilvoituksen lähteenä on Jumalan janoaminen

Nykyajan ihminen omistaa ja käyttää lukuisia asioita, mutta hänellä ei ole hengellistä elämää. Hänen ajatuskulkunsa ja tunteensa ovat surkastuneet kuin harjaantumattomat lihakset. Hän on täynnä sielunsa tuhoavuutta. Hän janoaa elämässään nautintoja.

Nautinnonhalun tyydyttäminen ja nautintojen etsiminen hallitsee kaikin tavoin aikamme elämää. Ihmiset seuraavat langenneen maailman pimeää horisonttia ja kadottavat epäjumalanpalveluksessaan sielunsa ja ruumiinsa.

Maailmallisten riippuvuuksien verkko pimentää ihmisten elämän ja muuttaa sen tuntemattomaksi. Pessimismin ja toivottomuuden valtaamina he eivät huolehdi siitä, että heissä säilyisi Jumalan kuvan mukainen ilo ja rauha.

Nykyajan ortodoksit kieltävät elämässään Kirkon terapeuttisen elämän ihanteen. He kieltäytyvät näkemästä ortodoksista elämää sielun ja ruumiin parantumisena hengellisestä sairaudesta. Ortodoksisen kirkon todellinen elämä rakentuu syvälle askeettiselle kokemukselle.

Bysanttilaisen luostarikilvoituksen lähteenä on Jumalan janoaminen, joka ohjaa kilvoittelijan luopumaan kaikista muista asioista. Synti merkitsee sielun pimeyttä, joka saa alkunsa ihmisen mielijohteista, sanoista ja ajatuksista. Jumalan mielen mukainen murhe saa puolestaan aikaan kilvoittelijan sielussa mielenmuutoksen, joka koituu askeetin pelastukseksi.

Hengellinen parantuminen edellyttää kilvoittelijalta langenneen tahdon kieltämistä, himoista luopumista, hengellistä murhetta ja jumalallisten hyveiden vastaanottamista. Jotta tämä kaikki toteutuisi, maanpäällinen elämä on annettu meille ortodoksikristityille askeesia varten.

Pyhittäjä Joannikios oppi kilvoitusvuosinaan, että sielu sydämen murtuessa vapautuu pahuudesta ja katkeruudesta, se saa niiden sijaan hengellisen ilon. Siksi Kristus ylistää murheellisia autuaiksi (Matt. 5:4).

Aito rakkaus Jumalaan karkottaa himot

Kun ihminen hylkää Jumalan, hänelle syntyy tarve luoda Jumalan korvikkeita. Kun ihminen kehittelee kuvitteellisen kuvan pyhästä, hän ajautuu epäjumalanpalvelukseen. Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662) opettaa:

Meitä seuraavat syntiemme himolliset mielikuvat. Joka karistaa kintereiltään mielikuvat, ei luonnollisesti ole kiinnostunut niistä asioistakaan, joista mielikuvat muistuttavat. Muistikuvia vastaan taisteleminen on paljon vaikeampaa kuin taisteleminen itse asioita vastaan, sillä onhan paljon helpompi tehdä syntiä kuvitelmissa kuin itse teoissa.

Esimerkiksi aistinautintojen etsimiseen omistautunut ihminen turhautuu lopulta pyrkimyksessään, koska nautinnon tuottama mielihyvä vähenee kerta kerralta. Pyhien isien mukaan synnin viehätys haihtuu tavallisesti heti, kun synti on toteutunut tekona. Himollista nautintoa seuraa väistämättä vastenmielisyys ja tuska. Nautintojen vesi tekee ihmisen sitä janoisemmaksi, mitä enemmän ihminen sitä juo.

Pyhät isät kirjoittavat, että himot ovat sielun luonnottomia liikkeitä. Ne eivät ole yksinkertaisesti pahan voimia, jotka tunkeutuvat sieluun ja täytyy kitkeä pois sielusta. Ne ovat ihmisluonnon vastaisia voimia.

Samaa voidaan sanoa nautinnoista. Nautinto yhdistyy ihmisessä tuskaan. Pahan herättämä nautinto aiheuttaa ihmiselle surua ja kärsimyksiä. Nautinnon ja surun, aistillisuuden ja kärsimyksen välillä on läheinen suhde ja riippuvaisuus. Nautinnon mielihyvä ei liity pelkästään epäpuhtauteen ja niin sanottuihin lihallisiin himoihin, vaan myös harhaoppiin, vihaan, kiittämättömyyteen, koettujen vääryyksien muistamiseen ja ateismiin. Jotkut ihmiset löytävät nautinnon ateismista ja toiset vihasta tai lähimmäisten vainoamisesta.

Ilman Kristusta ja Hänestä eronneena ihmisestä tulee saatanan kaltainen, koska synti merkitsee pahan hengen voimaa ja kuvaa. Ihmisestä tulee näin saatanan sukulainen (1. Joh. 3:8).

Pyhittäjä Joannikios Suuren mukaan ihmisen hengellinen parantaminen merkitsee mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Ihmisellä on vapaa tahto valita hyveet tai himollinen elämä. Saatana käyttää hyväkseen ihmisen omia himoja, jotka kiteytyvät itserakkaudessa.

Askeettinen yksin eläminen on kivuliasta. Se edellyttää pyhää hiljaisuutta. Hiljaisuus on yksi nykyajan suurimmista uhreista. Aikamme perustuu aina vain enemmän mielikuviin.

Nykyään maailmassa käyttää mielivaltaa taloudellinen ja poliittinen laskelmoivuus ja sekaannus, jossa kaikki syvällinen ja hiljaisuudessa edistyvä kilvoitteleminen hylätään.

Pyhien autiomaakilvoittelijoiden askeettinen pelastusnäkemys ei luota niinkään paastoon, armeliaisuuteen, itkemiseen tai jostakin luopumiseen. Pikemminkin se rakentuu ihmissydämen sisäiselle suhteelle Jumalan kanssa. Todellinen askeesi yhdistää kilvoittelijan Jumalaan ja lähimmäisiin. Mitä enemmän hän yhdistyy Jumalan kanssa, sitä enemmän hän rakastaa lähimmäisiään.

Aito rakkaus Jumalaan karkottaa ihmisestä himot. Jumalan rakastamista on, että ihminen valitsee Hänet eikä maailmaa. Silloin hän ylenkatsoo maailmallisia asioita ja omistautuu Jumalalle harjoittamalla itsehillintää, rakkautta, rukousta ja pyhien tekstien lukemista.

Pyhä Maksimos Tunnustaja (k. 662) opettaa:

Älä hevin luovu hengellisestä rakkaudesta, sillä muuta pelastuksen tietä ei ihmisellä ole. Kristitty ammentaa viisautta näistä kolmesta: käskyistä, opista ja uskosta. Käskyt vapauttavat mielen himoista, oppi johdattaa sen luotujen tuntemiseen ja usko vie sen Pyhän Kolminaisuuden näkemiseen.

Isä Jarmo Hakkarainen