Enää ei uskota: Miten britit ovat menettäneet uskontonsa?

Britit ovat menettäneet uskonsa uskontoihin paljon nopeammin ja täydellisemmin, kuin uskonsa Jumalaan. Tuore tutkimus osoittaa, että Britannia on yksi uskonnottomista maista koko maailmassa. Siellä vain noin 30 %, siis vajaa kolmannes, kutsuu itseään "uskonnollisiksi". Toisaalta vain 13 % kutsuu itseään ateistiksi. Tuo on tosin pieni luku verrattuna vaikka vaikkapa Kiinan 60 prosenttiin. Voi olla, että erityisesti englantilaiset pitävät ateismia eräänlaisena uskontona tai ainakin osoituksena epäterveestä kiinnostuksesta uskonnollisiin kysymyksiin. Luultavasti kysymys on monimutkaisempi. Brittiläinen kristillisyys on katoamassa siksi, koska itse britit ovat katoamassa.

Maahanmuuttajien mukanaan tuomat uskonnot voimistuvat koko ajan Britanniassa ja koko läntisessä maailmassa. Tilalle tulevat uskonnot ovat joko muiden kristittyjen tai muhamettilaisten uskontoja. Oleellista on se, että niiden suhde ympäröivään kulttuuriin on täysin erilainen. Uskontoja tulee maahan ainakin kahdenlaisia: kulttuurisia ja vastakulttuurisia. Toisaalta kaikessa on kyllä kyse uskosta. Ihmiset, jotka ovat uskonnollisia vastakulttuurisella tavalla, tietävät, mihin uskovat, ja he voivat väitellä niiden kanssa, jotka ovat eri mieltä. Tällainen voi olla usein erittäin vahvaa uskoa ja se saa voimansa myös vähemmistöön kuulumisesta. Jotkut uskovat, ja erityisesti ne, jotka vaikkapa vaatteiden tai tapojen perusteella erotetaan yhteiskunnasta, voivat usein löytää identiteettinsä tehokkaammin ja he uskovat tämän vuoksi hartaammin, voimakkaammin. Ajatelkaapa Jehovan todistajia, äärijuutalaisia tai Hare Krishna -uskovaisia omassa länsimaisessa yhteiskunnassamme tai vaikka joitain vähemmistöjä tiukasti vainoavissa yhteiskunnissa kuten vaikkapa Iranissa tai Pakistanissa.

Samalla suuri osa nykyihmisistä ei ole tietoinen uskosta ollenkaan. He ainoastaan olettavat, että asiat, jotka kaikki tietävät, ovat totta, ilman, että koskaan tarvitsee ajatella niitä. Esimerkiksi amerikkalaisten oman perustuslain palvonta on hyvä esimerkki siitä. Olet todella outo amerikkalainen, jos epäilet tätä tärkeää poliittisen historian asiakirjaa ja parasta mahdollista opasta ihmisen elämään ja yhteiskuntaan. Se, että tätä uskomusta on melko vaikea perustella rationaalisesti, järkiperäisesti, ei vähennä se voimaa mitenkään.

Viimeisten kahden tai kolmen sadan vuoden ajan aina sisällissodasta alkaen useimmat brittiläiset kristinuskon lajit ovat olleet juuri tuollaisia. Sitten ne viimeisen 50 vuoden aikana ovat pudonneet korokkeeltaan. Viimeiset 30 vuotta ihmisten osallistuminen kirkkojen toimintaan on puolittunut. Se, miten tämä on tapahtunut, on tärkeää: aikuiset eivät lopettaneet kirkossakäyntiä, mutta he eivät pystyneet siirtämään tapojaan ja tottumuksiaan lapsilleen ja nyt kirkot käyvät kuolinkamppailuaan. Kulttuuri on muuttunut ja kristinusko, joka oli juurtunut syvälle vanhaan kulttuuriin, revitään juuriltaan.

Seitsemänkymmentä vuotta sitten ihmiset Britanniassa tiesivät sen olevan kristitty maa ja että todella pahat ihmiset menevät helvettiin, kun taas hyvät pääsevät taivaaseen. Nyt he uskovat, että kristinusko on kuin vanhanaikainen imperiumi ja uskonto on vääränlainen auktoriteetti. Tällä ei ole mitään tekemistä älyllisten argumenttien, kanssa. Älyllinen haaste kristinuskon suhteen ei ole edennyt tuumaakaan sitten noin vuoden 1900. Se, mikä on muuttunut - ainakin Euroopassa - on tunne siitä, että tuo kaikki on järkevää.

Vauraat, mutta voimattomat länsieurooppalaiset valtiot ovat yksinkertaisesti vain tulleet haavoittuviksi tällaiselle maallistumiselle, sekularismille. Kirkot eivät enää tarjoa sellaisia sosiaalisia palveluja, jotka pitäisivät ne käynnissä - osittaisena poikkeuksen on tosin uskonnonopetus kouluissa niin Britanniassa kuin vaikkapa Suomessakin. Suomessa viralliset kansalliset kirkot lisäksi tarjoavat palvelujaan ihmisten kuolemasn kohdatessa.

Erilaiset historiaan tai johonkin muuhun tukeutuvat tarinat kristityistä kansoista, kansallisuuksista Euroopassa pönkittävät tunnetta kansallisista ja alueellisista ylivoimaisuudesta, paremmuudesta. Kaksi maailmansotaa, imperiumin loppuminen, Yhdysvaltojen ja Venäjän suorittamat miehitykset mantereella ovat pysäyttäneet terveen maalaisjärjen käytön.

Mitä mielenkiintoista olisi siinä, josko uskonto palaisikin? Vastakulttuuriset uskonnot epäilemättä kukoistavat. Mutta samalla näyttää olevan uskomattoman vaikeaa siirtyä kulttuurisesta uskonnosta vastakulttuuriseen uskontoon. Institutionaalisesti vaikkapa juuri Englannin kirkko on perustettu täysin kansakunnan ympärille, kaikenlaisista seurakunnallisista palveluista aina jopa kruunajaisseremonioihin asti. Samoin tämä asia voidaan joillakin tasoilla nähdä vaikkapa luterilaisenemmistöisessä Suomessakin. Ajatus siitä, että ulkopuolisena ja ytimen laidoilta voisi jotenkin uudistaa uskontoa, on kyllä kristityssä mielessä syvällistä, mutta sosiologisesti epäuskottavaa. Jumala, johon englantilaiset - ja miksei myös Suomessa - enemmän tai vähemmän uskovat, löytyy yhä vähemmän ja harvemmin todennäköisesti kirkosta tai aikanaan sen jumalanpalveluksista.

(artikkeli pohjautuu suurelta osin alkuperäiseen The Guardian -lehden artikkeliin, jonka Ortodoksi.net on vapaasti soveltaen tähän suomentanut. Alkupeäisen artikkelin on kirjoittanut Andrew Brown, joka viimeisimmässä muistelmateoksessaan "Fishing in Utopia" kertoo elämästään Ruotsissa. Kirja voitti vuonna 2009 Orwellin palkinnon)