Kristuksen ylösnousemuksen valkeudesta (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Suuri Viikko – erityisen katumuksen aikaa
Suuren Viikon eli kärsimysviikon jumalanpalvelukset auttavat meitä astumaan sisälle Jumalan mittaamattoman rakkauden todellisuuteen. Pyhän viikon jokaisella päivällä on oma erityisaiheensa, painotuksensa ja kertomuksensa. Kuitenkin jokaisella Suuren Viikon kertomuksella on selkeä yhteys keskeiseen tapahtumaan: Ristin Pääsiäiseen ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemukseen. Niillä on yhteys Kristukseen, joka kavallettiin, ristiinnaulittiin ja haudattiin ja joka nousi kuolleista kolmantena päivänä. Näihin tapahtumiin rakentuu Suuren Viikon keskeinen opetus. Me lähestymme Kirkossa niiden kautta pelastuksemme Pyhää Salaisuutta.
Suuri Viikko asettaa eteemme elämän kaksi todellisuutta. Meidät tehdään tietoisiksi ihmisen synnin aiheuttamasta tuhosta eli kapinasta Jumalaa vastaan. Se vaikuttaa meissä ja ympärillämme monin tavoin. Mutta me saamme kokea myös Jumalan rakkauden ja pyhyyden uudeksi tekevän voiman.
Suuri Viikko on tarkoitettu meille erityiseksi katumuksen ajaksi. Ortodoksinen kirkko ei ole ihmisyhteisö tai moraaliliike, joka kaikin tavoin etsii ihmisten suosiota. Kirkko on pelastuksen arkki. Se ei kutsu ihmisiä osallistumaan uskonnollisiin spektaakkeleihin tai hetkellisiin tunne-elämyksiin. Kirkko kutsuu ihmisiä kantamaan yhdessä ristiä eli osallistumaan Kirkon näkymättömään taisteluun Saatanan hajottavia voimia vastaan. Ihmisiä kutsutaan elämän sisäisen muuttamiseen.
Suuri Viikko paljastaa liturgisissa teksteissään ihmisen syntiinlankeemuksen häpeän: helvetin syöverit, kadotetun paratiisin ja Jumalan poissaolemisen. Siksi meidän tulee murehtia. Me voimme käsitellä Jumalaa vastaan suuntautuvaa kapinaamme ainoastaan äärimmäisessä nöyryydessä ja särkyneessä sydämessä. Muutoin emme voi löytää tietä todelliseen katumukseen ja elämän muutokseen.
Eukaristia, Kirkon elämän keskus
Suuren Viikon maanantain, tiistain ja keskiviikon pyhissä hymniteksteissä ennakoidaan jo Kristuksen kärsimyksiä ja kuolemaa, Hänen uhrautumistaan ja toista tulemistaan. Ortodoksisen kirkon rikkaassa liturgisessa perinteessä nämä päivät muodostavat kiinteän kokonaisuuden.
Suuren Viikon alkupäivät tähdentävät hengellisen valvomisen ja rukoilemisen välttämättömyyttä. Kolmen ensimmäisen päivän tropariveisu julistaa pääsiäiseen valmistautumisen ratkaisevan, eskatologisen haasteen: “Katso, Ylkä tulee puoliyössä, ja autuas on se palvelija, jonka Hän valveilta löytää...”
Keskiyö on hetki, jolloin vanha päivä päättyy ja uusi alkaa. Keskiyö symboloi aikaa, jota Kirkon jäsenet elävät. Kirkko elää yhä tässä maailmassa. Kuitenkin Kirkon olemus ei ole tästä maailmasta, sillä Kirkko on Kristuksen morsian, jonka tehtävä on julistaa Jumalan Valtakunnan tulemista ja sen uutta päivää. Kirkon elämä on valvomista ja odottamista.
Kärsivä Kristus on Kirkon jumalallinen Ylkä (ks. Matt. 25:1-13). Ylkä viittaa äärimmäisen läheiseen rakkauteen. Ei ole sattuma, että Jumalan valtakuntaa verrataan Kirkon opetuksessa hääjuhlaan ja häätaloon. Kirkkoisien perinteessä Ylkä yhdistetään selkeästi myös Kristuksen toiseen tulemiseen. Siksi hengellinen valvominen ja valmistautuminen yhdistyvät opetuksellisesti Kristukseen toiseen tulemiseen eli viimeiseen tuomioon.
Ortodoksinen kirkko on eskatologinen yhteisö, joka suuntautuu kohti Jumalan Valtakuntaa. Siksi viimeiset tapahtumat ovat Kirkon ja sen yksittäisen jäsenen elämän ja ratkaisujen lähtökohta. Kirkon opetuksellinen ja kasvatuksellinen traditio ei perustu sille, mitä Kirkko on, vaan sille mitä Kirkosta tulee.
Suuri Torstai on Pyhän Eukaristian asettamisen päivä. Kirkko on itsessään valmistautumista. Kirkko valmistaa meitä iankaikkiseen elämään. Kirkon liturgisen elämän tehtävänä on muuttaa elämämme valmistautumiseksi. Kirkko opettaa meille elämämme suunnan ja tarkoituksen eli sen, mikä on tulevaa, mitä odotetaan ja toivotaan. Ortodoksinen kirkko julistaa Eukaristiassa eli Pyhässä Ehtoollisessa todellista luonnettaan.
Pyhä Eukaristia ilmaisee kirkkoyhteisön jatkuvaa muuttumista Kristuksen Ruumiiksi, Pyhän Hengen temppeliksi ja Jumalan kansaksi. Jumalallisessa Liturgiassa langenneen olemassaolomme traagiset ainekset, kuten esimerkiksi ylpeys, yksilöllisyys, turhamaisuus, ylimielisyys, viha, kateus, epätoivo, tuska ja kuolema voivat eheytyä ja parantua rakkaudeksi, vapaudeksi ja elämäksi Jumalassa.
Kristuksen hauta, vapautumisen lähde
Kirkko muistelee Suurena Perjantaina eli Ristin Pääsiäisenä Kristuksen kuoleman sanoinkuvaamatonta ja ihmismielen ylittävää salaisuutta. Kuolema seuraa yhä ihmistä. Kuoleman pelko aiheuttaa kauhua ja epätoivoa. Kuolema on ihmisen viimeinen vihollinen.
Kristuksen kuolinpäivä on synnin päivä. Jumalattomat ihmiset ristiinnaulitsivat Vapahtajan tuhotakseen Hänet. Kristuksen kuolema tuomitsi langenneen maailman. Hänen kuolemansa paljasti maailman luonnottoman tilan. Kristuksessa ei ole syntiä eikä kuolemaa. Hän otti kantaakseen elämämme murhenäytelmän. Hän antoi elämänsä kuolemalle tuhotakseen kuoleman. Kristuksen kuolinpäivästä eli Suuresta Perjantaista tuli ihmisen todellinen syntymäpäivä.
Kirkko mietiskelee Suurena Lauantaina Herran Tuonelaan, kuolemaan paikkaan laskeutumisen salaisuutta. Suuri Lauantai keskittää ajatuksemme Kristuksen hautaan, joka ei ole tavallinen hauta. Kristuksen hauta ei ole rappion ja tappion paikka. Kristuksen hauta on voiman, voiton ja vapautumisen lähde. Suuri Lauantai on odotuksen päivä, jolloin Suuren Viikon murhe muuttuu iloksi.
Kristus noudattaa sapattia lepäämällä haudassa. Mutta Hänen leponsa ei ole toimettomuutta vaan Jumalan tahdon ja Hänen ihmiskunnan ja kosmoksen pelastussuunnitelman toteuttamista. Maailman uudelleen luominen saatetaan Kristuksessa loppuun.
Suuri Lauantai oli vanhan Kirkon merkittävä kastepäivä. Kaste on ortodoksisen pääsiäisen keskeinen osa. Se meidän on välttämätöntä tietää, jotta voimme ymmärtää Kirkon elämää. Pääsiäisilo on kastettujen iloa uudesta elämästään Kristuksessa sekä aiemmin kastettujen ilo heistä ja omasta kasteestaan.
Nykyään pyhän kasteen ja pääsiäisen yhteys on usein katkennut, harvat edes tietävät tuon yhteyden. Kaste on merkitty asiakirjoihin, mutta ei kirkon jäsenen mieleen.
Me emme voi ottaa vastaan Kirkon kasteteologisen opetuksen todellista merkitystä, jos emme ensin hyväksy sitä, mitä tapahtui Suuren Perjantain yhdeksännen hetken ja ylösnousemusaamun välillä. Kristuksen kuolema ja Hänen ylösnousemuksensa eivät ole kaksi erillistä tapahtumaa. Kristuksen pelastavan toiminnan huipentuma ei ole irrallaan Suuren Lauantain pyhästä salaisuudesta. Jumala asettuu hylätyn asemaan
Kristuksen ylösnousemuksen päivä eli sunnuntai on uusi ja päättymätön. Kristus palauttaa Itsessään ihmisluonnon kunniaan ja voimaan.
Saatana hyökkäsi kaikkia keinoja käyttäen Kristusta vastaan tuhotakseen Hänet ja tehdäkseen tyhjäksi Hänen pelastustekonsa. Mutta saatanan raivokas hyökkäys epäonnistui. Kristus ei kukistunut. Jumala riisti rakkaudellaan saatanan voiman.
Pyhä Epifanios Kyproslainen (k. 403) opettaa Suuren ja Pyhän Lauantain saarnassaan: "Mitä tämä on? Tänään vallitsee maan päällä suuri hiljaisuus ja rauha. Suuri hiljaisuus, sillä Kuningas nukkuu. Maa pelästyi, mutta rauhoittui, sillä kun Jumala nukkui lihassa, Hän nosti ylös aikojen alusta kuolleet. Jumala nukkui lihassa, ja tuonela kauhistui. Jumala nukahti hetkeksi, ja nosti ylös tuonelassa olleet. Te lain rikkojat, missä on nyt äskeinen meteli, äänet ja pauhu Kristusta vastaan? Missä ovat kansanjoukot, vastalauseet, sotilasjoukot, aseet ja keihäät? Missä kuninkaat, papit ja tuomittavat tuomarit? Missä ihmiset pauhuineen ja rietas vartiosto? Totisesti aivan turhia ajattelivat kansat. He kävivät kulmakiven Kristuksen kimppuun, mutta murtuivatkin itse. Kristus-Aurinko laskeutui maan alle, ja saattoi juutalaiset illan voittavaan pimeyteen. Tänään on pelastus tullut maan päälle ja iankaikkisuudesta asti maan alla oleville. Tuonelan portit avautuvat. Ottakaa vastaan Suuri Valkeus, te jotka istutte pimeydessä ja kuoleman varjossa. Nouskaa, lähtekäämme täältä, kuolemasta elämään, turmeluksesta turmeltumattomuuteen, pimeydestä iankaikkiseen valkeuteen."
Kristuksen toisen tulemisen muistaminen on aina läsnä Kirkon uskollisen jäsenen elämässä, jossa kohtaavat toisensa ihmiselämän ennakoimattomuus ja kuolema sekä Kristuksen eläväksi tekevä voitto kuolemasta ja saatanan vallasta. Pyhän Gregorios Nyssalaisen (k. 394) mukaan ihminen on "luotu mahdollisuus". Ihmisellä on mahdollisuus valmistautua Kristuksen toiseen ja kunnialliseen tulemiseen eli valita tie, joka johtaa iankaikkiseen elämään tai se, joka johtaa helvettiin.
Ortodoksinen kirkko on ensisijaisesti jumalanpalvelusyhteisö, jonka jäseniä yhdistää toisiinsa Jumalan rakkaus ja huolenpito. Kirkon isät muistuttavat meitä usein filantropian eli ihmisrakkauden merkityksestä. Pyhien isien yhteisöllinen kirkollinen tietoisuus yhdistyy elävästi heidän teologiseen käsitykseensä Jumalan ja ihmisen rakastavasta suhteesta.
Kirkon sosiaalinen ihmisrakkauden ihanne kasvaa Jumalan suurenmoisesta filantropiasta. Jumala on ihmistä rakastava Jumala. Jumala ottaa Kristuksessa orjan muodon. Hän elää ihmisten keskellä. Hän kärsii ja kuolee heidän puolestaan. Kristuksen ylösnousemusjuhla osoittaa meille, että Jumala asettuu kärsivän, hylätyn ja mitättömäksi luokitellun ihmisen asemaan. Siinä on Jumalan käsittämättömän rakkauden mysteerio.
Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) opettaa, että yhteiskunnassa ilmenevä köyhien ja heikkojen sortaminen merkitsee Jumalan ihmistä kohtaan osoittaman rakkauden hylkäämistä. Yhteiskunnan hyväosaiset ihmiset hylkäävät Jumalan heille antaman terapeuttisen kutsumuksen rakastaa köyhiä ja avun tarpeessa olevia lähimmäisiään. Pyhä Johannes Krysostomos sanoo: "Haluatko osoittaa kunnioitustasi Kristukselle? Sinä et kunnioita Häntä kirkossa silkkisissä vaatteissasi, sillä sinä unohdat, että Kristus on alastomana kylmissään kirkkorakennuksen ulkopuolella. Mitä hyötyä on siitä, että alttaripöydällä on kultaisia astioita, mutta Kristus on menehtymäisillään nälkään."
Saatanasta luopuminen
Kirkon yhteistä rukousta ja toimintaa ei voi erottaa kristillisestä oikeudenmukaisuudesta ja vastuuntunnosta. Eukaristian pyhä salaisuus on köyhien ja unohdettujen mysteerio. Liturginen elämä, jossa ei toteudu yhteisöllinen oikeudenmukaisuus on ritualismia, joka ihmisiä harhaan. Liian usein kirkon jäsenet uskottelevat, ettei maailmassa ole mitään perusteiltaan väärää ja pahaa. He uskottelevat voivansa omaksua maailmallisen elämäntavan ja suorittaa samalla "uskonnolliset velvollisuutensa". He pitävät kirkkoyhteisöä mainiona välineenä menestyksekkään maallisen elämän saavuttamiseksi ja jonkinlaisena terapiana elämän vaikeuksissa ja ristiriidoissa. Siksi he torjuvat ajatuksen, että Kirkon jäsenen tulisi luopua jostakin eli sanoutua irti maailmallisesta elämänasenteesta.
He kieltäytyvät kulkemasta "kaitaa tietä". He eivät koe tarpeelliseksi luopua saatanan töistä ja hänen palvelemisestaan. He eivät halua ymmärtää, että elämän demonisuus kätkee sisäänsä ennen muuta vääristelyn, mustan esittämisen valkoisena ja päinvastoin.
Pyhien isien mukaan ylpeys on pahuuden juuri. Saatanasta luopuminen ei tarkoita jonkin myyttisen olennon hylkäämistä, olennon, johon ei edes uskota. Saatanasta luopuminen on ylpeyden ja itsekorostuksen varaan rakentuvan maailmankatsomuksen hylkäämistä, sen ylpeyden hylkäämistä, joka on riistänyt ihmisen Jumalalta ja valmistanut hänet pimeyteen, kuolemaan ja helvettiin.
Kirkon isät ja opettajat ymmärsivät Pyhän Ehtoollisen Jumalan kansan sakramentaalisena kokoontumisena, mutta myös liikkeenä ja kasvamisena kohti Jumalan rakkautta. Eukaristia on Kirkon uskollisten jäsenten liikettä kuolemasta elämään, epäoikeudenmukaisuudesta oikeudenmukaisuuteen, vihasta rakkauteen, itsekkyydestä jakamiseen ja eriseuraisuudesta ykseyteen.
Kirkon jäsenen elämä merkitsee uskollisuutta eli ehdotonta sitoutumista taistelemaan ylösnousseen ja kuoleman voittaneen Kristuksen joukoissa saatanaa ja hänen enkeleitään vastaan. Kirkon uskollinen jäsen hyväksyy Kristuksen Kuninkaakseen ja Herrakseen. Hän haluaa seurata Kristusta koko elämällään ja elää Hänen käskyjensä mukaisesti.
Kristus nousi kuolleista - totisesti nousi!