Kirkkohistoria

Kirkkohistoria on ortodoksisen sekä myös tietysti yleisen teologian opiskelun osa-alue, joka käsittelee kristinuskon, Kirkon ja muiden kristillisten liikkeiden menneisyyttä. Kirkkohistoriallisessa tutkimuksessa käytetään perinteisiä historiatieteen menetelmiä. Näin kirkkohistoria ei siis ole oma itsenäinen tieteenala, vaan teologiaan ja historiaan liittyvä oppiaine.

Kirkkohistoria jaetaan yleensä alaoppiaineisiin historian eri aikakausien mukaisesti.

Kirkkohistorian ensimmäisenä kristillisenä historiankirjoituksena voidaan pitää jo Raamatun evankeliumeja, vaikka niitä ei tietenkään ole kirjoitettu nykyaikaisen historiankirjoituksen kriteereihin perustuen. Aivan ensimmäisenä kristillisen seurakunnan historiana voidaan pitää Raamatussa olevaa Apostolien tekoja.

Merkittävin ensimmäisten vuosisatojen kirkkohistoria on Kesarean piispan ja kirkon historiankirjoituksen perustajan Eusebios Kesarealaisen (vv. 275-339) "Kirkkohistoria" (Εκκλησιαστική Ιστορία / Ekklesiastike historia / Historia Ecclesiastica), joka valmistui vuonna 330.

Yliopiston oppiaineena kirkkohistoria on määritelty Joensuun yliopiston ortodoksisen teologian koulutusohjelmassa seuraavasti:

Tutkii ortodoksisia kirkkoja, aatteita, ilmiöitä ja henkilöitä. Tarkastelun kohteena on ihmisen toiminta, kirkkojen elämä kehitys ja muutos sekä vuorovaikutus muun yhteiskunnan kanssa. Tavoitteena on ymmärtää kirkollisen elämän oman aikansa historiallisia ja yhteisöllisiä edellytyksiä ja vaikutuksia sekä menneisyyden merkitystä myöhemmässä ajassa.