Areiolaisuus
Ortodoksi.netista
Areiolaisuus oli 300-luvun alussa syntynyt harhaoppi, jonka mukaan Kristus oli luotu olento. Areiolaisuuden perustaja, Areios, oli Aleksandrian patriarkaatin Baukaliksen seurakunnan presbyteeri, joka opetti ns. uusplatoniseen filosofiaan tukeutuen Jumalan absoluuttista ykseyttä ja tuonpuoleisuutta. Soveltaessaan näitä periaatteita kirkon opetukseen hän päätyi siihen johtopäätökseen, ettei Poika voinut olla tosi Jumala, vaan hänen täytyi olla luotu olento, ja alkoi opettaa tätä julkisesti vuoden 310 paikkeilla. Areioksen mukaan jumaluudelle oli arvotonta ja mahdotonta muutos, ja siten myös synnyttäminen. Siksi Poika ei voinut olla syntynyt Isästä, vaan termiä käytettiin hänestä vain kuvaannollisesti ilmaisemaan tosiasiassa sitä, että hänet oli luotu tyhjästä. Vastaavasti Areioksen mukaan Pojasta käytettiin sanoja ”Jumala” ja ”Poika” vain kunnianimenä ja armon perusteella, ei luonnon perusteella. Lisäksi ”Jumala” ilmaisi sitä, että Poika oli kuitenkin luomakunnan esikoinen, joka oli välittäjänä muiden olioiden luomisessa, koska Isä ei voinut olla suoraan suhteessa niihin. Koska Poika oli Areioksen mukaan luotu olento, hän ei myöskään voinut olla iankaikkinen. Niinpä areiolaisuuden oppi Kristuksesta tiivistettiinkin usein sanoihin ”oli jolloin häntä ei ollut”, ja ortodoksinen oppi vastaavasti ”ei ollut, jolloin häntä ei ollut”.
Areiolaisuuden taustalla oli myös vahva platoninen ajatus siitä, että ykseys on jotakin käsittämätöntä. Vasta kakseus mahdollistaa käsittämisen. Ennen ykseyttä ei ollut kakseutta, ja vasta kun Poika luotiin, tuli kakseus. Koska Poika edusti luomakuntaa ja kakseutta, ykseys oli hänelle tuntematon, eikä hän siten voinut tuntea Isää. Areioksen mukaan Poika oli täysin erilainen kuin Isä sekä olemuksensa että olemisensa puolesta. Hän oli rajallinen, eikä voinut ymmärtää Isää. Lisäksi Poika oli Areioksen mukaan muuttuvainen, ja olisi ollut mahdollista, että hän olisi langennut syntiin. Se, ettei näin käynyt, oli vain historiallinen tosiasia, mutta ei välttämättömyys.
Teologisesti tarkasteltuna Areioksen opetus edustaa ajattelua, jossa sekulaari filosofia pääsee hallitsemaan kristillistä teologiaa. Se on rationalistista teologiaa, jossa oppia Jumalasta käsitellään vastakohtaisuuksia yksiselitteisesti poissulkevien johtopäätösten muodossa. Oikeauskoinen teologia ei käsittele oppia Jumalasta samalla tavalla poissulkevasti, vaan vahvistaa esim. Pojan ikuisen syntymän Isästä kummankaan muuttumatta, tai kolminaisuusopista puhuttaessa Ykseyden Kolminaisuudessa ja Kolminaisuuden Ykseydessä.
Etualalla keskellä Pyhä Spiridon Ihmeidentekijä Tremithuslainen, joka hiljentää Areioksen (oikealla, käsi suun edessä) ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Nikeassa, vuonna 325.
Kuva Wikipedia
Areios joutui opetustensa vuoksi konfliktiin Aleksandrian patriarkan Aleksanterin kanssa, jonka koolle kutsumassa synodissa hänet ja hänen kannattajansa julistettiin kirkollisen yhteyden ulkopuolelle. Areios ryhtyi tämän jälkeen käymään laajaa kirjeenvaihtoa ja haalimaan itselleen kannattajia, esittäen samalla patriarkkansa toimet mahdollisimman huonossa valossa. Hänen päävastustajakseen nousi patriarkka Aleksanterin seuraaja Athanasios Suuri. Lopullisesti areiolaisuus tuomittiin keisari Konstantinoksen koolle kutsumassa ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Nikeassa v. 325. Kirkolliskokouksen päätöksessä, joka on tekstiltään lähes identtinen ns. Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen Isää ja Poikaa käsittelevän alkuosan kanssa, todettiin Pojan olevan samaa olemusta (kr. homoousios) kuin Isä, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu. Lisäksi kokouksen päätöksen loppuosassa tuomittiin ne, jotka sanoivat, että poika on eri olemusta tai eri hypostaasia kuin isä.
Varsinaisen areiolaisuuden kukistuttua seuraava taistelu jouduttiin kuitenkin käymään ns. semi-areiolaisuutta vastaan. Kirkolliskokouksen päätös pysyi kunniassa aina keisari Konstantinoksen kuolemaan v. 337 asti, mutta sen jälkeen valtakunnan itäisen osan keisariksi astunut Konstantinos tuki avoimesti areiolaisia. Areiolaiset onnistuivat saamaan Athanasioksen sekä kaksi muuta Nikean päätöstä voimakkaasti puolustanutta kirkonmiestä, Eustathios Antiokialaisen ja Markelus Ankyralaisen, karkotetuksi maasta.
Valtakunnan länsiosa pysyi kuitenkin oikeaoppisena vuoteen 350 asti, jolloin Konstantioksesta tuli koko valtakunnan hallitsija. Tällöin areiolaisten vaikutusvalta kasvoi myös siellä. Tässä myöhemmässä semi-areiolaiskiistassa ei kuitenkaan pääosin ollut kyse opin sisällöstä, vaan Nikean kirkolliskokouksen päätösten muotoilusta. Varsinaiset areiolaiset muodostivat oman pienen puolueensa, jonka vaikutusvalta oli voimakkain vuosina 350-361. Suurinta vastustusta kirkolliskokouksen päätökset saivat monilta itse asiasta melko perinteisesti ajatelleilta kirkonmiehiltä, jotka vastustivat termin homoousios käyttöä liian filosofisena ja raamatulliseen kielenkäyttöön kuulumattomana. Lisäksi hämmennystä aiheutti sana hypostasis, jonka merkitys ei ollut vakiintunut. Myöhemmässä kolminaisuusopillisessa kielenkäytössä sana nimittäin vakiintui merkitsemään persoonaa, mutta tuolloin se merkitsi usein myös olemusta, ja eri teologit käyttivät sitä eri merkityksissä. Monet pelkäsivät kirkolliskokouksen päätöksen itse asiassa merkitsevän, että Pojan väitettiin olevan sama persoona kuin Isä. Näin kirkolliskokouksen päätöksen pelättiin edustavan modalismia eli oppia, jonka mukaan Jumala vain ilmeni kolmena persoonana, mutta oli todellisuudessa yksi persoona. Niinpä monet kirkolliskokouksen päätösten vastustajista syyttivät sen kannattajia sabelliolaisiksi eli modalistisen harhaopin kannattajiksi. Usein nämä teologit ehdottivat asian ilmaisemista joko sanomalla, että poika oli samanlainen (homoios) kuin Isä, tai samanlaista olemusta kuin Isä (homoiousios).
Keisari Konstantioksen kuoleman jälkeen v. 361 Nikean kirkolliskokouksen päätökset tulivat kuitenkin vähitellen yleisesti hyväksytyiksi ja Nikean tunnustuksen käyttämä kielenkäyttö vakiintui. Nikean kirkolliskokouksen päätös uudelleen vahvistettiin Konstantinopolin kirkolliskokouksessa v. 381 ja näiden kirkolliskokouksien päätösten sisältö otettiin liturgiseen käyttöön Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen muodossa.
Kirjoittaja: "Justinos"
Kirjallisuutta:
Annala, Pauli: Antiikin teologinen perintö. Kristillisen platonismin viisi vuosisataa. (2001) 2. korjattu painos, Helsinki: Yliopistopaino
Kelly, J. N. D: Early Christian Doctrines. Fifth Revised Edition.(1977)
Pihkala, Juha: Yksi kahdessa. Kristus-uskon historia varhaisen kristikunnan aikana. (1997) Helsinki: Yliopistopaino.