Ilo on rakkauden ilmentymä

Ilo on rakkauden ilmentymä – mitä tarkoittaa ”olkaa aina iloiset”?

kirjoittanut Jelena Merkulova isä Igor Fominin kanssa käymänsä keskustelun pohjalta, suomeksi kääntänyt Liisu.
(lähde: http://www.pravmir.ru)

Monia kirkossa ensi kertaa käyviä hämmentää, että niin harvoin kirkossa näkee hymyä, enemmänkin siellä näkee ankaria, jopa synkkiä kasvoja. Ihan kuin kirkossa käyvät olisivat päättäneet olla mahdollisimman vakavia. Keskustelin Moskovan Punaisella Torilla sijaitsevan Kazanin Jumalanäidin ikonin kirkon papin isä Igor Fominin kanssa siitä, mitä on ohimenevä ilo ja todellinen ilo.

---

Rikollinen vai hyvä ihminen

Kaksi ihmistä katsoo yöllä ulos ikkunasta ja näkee kulkijan kadulla. Yksi sanoo: ”Varmaankin tuo on joku kauhea rikollinen. Käynyt varastamassa, tappamassa, on juopotellut ja nyt laahustaa jonnekin.” Toinen vastaa: ”Ei! Sehän on oikein hyvä ihminen, varmaan koko päivän on tehnyt työtä, käynyt illalla kirkossa, sitten vielä on ollut auttamassa jotakuta ja nyt menee kotiin.” Sovitaanko, että pyrimme näkemään ihmiset hyvässä valossa, ei tuomiten?

Minun mielestäni ilo on rakkauden ulospäin näkyvä ilmentymä. Se on sitä, että kaikissa olosuhteissa, kaikkien ihmisten kanssa olet sillä tavalla tekemisissä, että kun katsot heitä silmiin, heidän sielussaan tuntuu valoisammalta, puhtaammalta. Iloitsevan ihmisen lähellä on hyvä olla.

Tätä on rakkaus

Muistan ensimmäisen tapaamiseni kuuluisan ohjaajavanhuksen Kirill Pavlovin kanssa Pyhän Kolminaisuuden Pyhittäjä Sergein luostarissa. Olin silloin vielä seminaarin opiskelija ja menin isä Kirillin luo itsekkäistä vaikuttimista: kaikki kävivät hänen luonaan ja minäkin halusin saada osani hengellisyydestä. Pitkän odotuksen jälkeen tuli minun vuoroni. Isä Kirill kutsui minut keljaansa, istutti tuolille, laski leikkiä, antoi minulle pienen ikonin. Minä olin hämmennyksissäni, tarkkailin häntä ihmeissäni. Ja lähdin pois mukanani epätavallinen ilon tunne. Se tuntui samalta kuin mennä pakkasesta lämpimään huoneeseen, lämpö kietoo sinut kokonaan itseensä. Tätä on rakkaus. Silloin minä en osannut odottaa tällaista ja tapaaminen jäi mieleeni koko elämäkseni.

Hymyttömistä uskovista – mitä sanoisin heistä… Kulta uppoaa aina syvyyteen, mutta roskat nousevat pintaan ja pistävät silmään. Jos vähän hillitsemme ärsyyntymistämme toisiin ihmisiin, näemme näitä kallisarvoisia kultahippuja. Rakkaus ja ilo ovat merkkejä siitä, että ihminen on oikealla tiellä sielunsa pelastamisessa. Herra antoi tarkan määritelmän, ketkä ovat Hänen oppilaitaan: heidät tunnetaan siitä, että he rakastavat toinen toisiaan. Sitä paitsi, miinus-merkillä varustettujen ihmisten läsnäolo kirkossa ei tarkoita, etteikö siellä olisi myös plus-merkillä varustettuja. Jos haluat löytää hyvää, varmasti löydät.

Ilon tunnistaa hedelmistä

Aidon ilon tunnistaa hedelmistä. Porukka kokoontui piknikille järven rannalle, paistettiin saslikkia, seurusteltiin hilpeästi, juotiin, puoliltaöin lähdettiin kotiin. Kaikki meni ikään kuin hyvin. Mutta aamulla yhdellä pää on hajoamaisillaan krapulasta, toinen laskee harmissaan kuinka paljon hänen astioitaan meni rikki, kolmas loukkasi jalkansa. Seuraamukset ovat se olennainen juttu.

Hengellinen ilo on toisenlaista. Jokainen on varmaan kokenut sellaista. Käytte vaikka klassisen tai kansanmusiikin konsertissa, joka ei sinänsä liity ortodoksisuuteen. Minä käyn joka vuosi kuuntelemassa Kubanin kaupungin kuoroa, kun se on täällä kiertueella. Ja tiedätkö – he alkavat laulaa – ja sitten yksinkertaisesti itken. Itken ilosta, hengellisestä ilosta. Ja aamulla herään kevyellä mielellä, eikä harmita miten ilta tuli vietettyä. Itse Vapahtaja, apostolit, profeetat sanovat, että ilo on Jumalallisen olemuksen perustavaa laatua olevia tekijöitä. Ja on tärkeää, että uskova ihminen, joka kyllä ehkä hallitsee ulkoiset uskonnollisen käyttäytymisen säännöt ja on hengellisesti oppinut, ei kadottaisi tätä iloa, ei kulkisi synkeällä mahtipontisella naamalla, kuten nykyään jotkut tekevät luullen, että se on heidän uskonsa tärkeä tunnusmerkki.

Säilytä hauraskin ilo

Voi myös käydä näin. Ihmisen on hyvä ja helppo olla kirkossa. Hän lähtee sieltä kuin siivillä: ”Voisin halata koko maailmaa!” Hän menee metroon, ja siellä joku astuu hänen varpailleen. Astuu vähän, mutta saa osakseen suuren ryöpytyksen: ”Etkö voi katsoa, mihin tunget!” Siunaus on tiessään, tilalla tyhjyys. Sitten hän alkaa ajatella maallisia huolia: ”Tulen kotiin, on niin paljon tekemistä. Täytyy valmistaa ruokaa, vanhemmalle pojalle saa antaa korvapuustin, ei varmasti taaskaan ole tehnyt läksyjään, ja täytyy se hyllykin saada paikalleen…” Ihan kuin kirkossa ei olisi oltukaan. On tärkeää osata säilyttää se hauras ilo.

Englantilaisen teologin ja kirjailijan C.S.Lewisin tarina kertoo junasta, jolla helvetissä olevat eräänä päivänä pääsevät katsomaan paratiisiin, mistä ovat jääneet paitsi. Kaksi tuttua kohtaavat. He olivat opiskelleet maanpäällisessä elämässään yhtä aikaa teologisessa tiedekunnassa. Toinen oli joutunut helvettiin, toinen päässyt taivaaseen. Taivaassa oleva sanoi toiselle: ”Kuulehan, sinun pitää ehtiä nousta tälle vuorelle ennen aamunkoittoa. Vuorella sinut kohtaa Kristus, ja sinä saat jäädä tänne ainiaaksi. Lähdetään nopeasti, minä autan sinua.” Mutta toinen vastustelee: ”Ymmärräthän, meillä on siellä tuonelassa huomenna teologinen piiri. Minun on määrä pitää esitelmä Kristuksesta: millainen hän olisi ollut, jos hän olisi elänyt 50-vuotiaaksi. Minä lähtisin kyllä mielelläni vuorelle, mutta en voi.” - ”Mitä siitä piiristä! Tässä on nyt tämä vuori, jätä kaikki ja noustaan!” – ”Juna lähtee kohta, saatan myöhästyä. Ja esitelmäni, miten sen käy…” Ja hän lähtee nousematta vuorelle. Kristus olisi ollut niin lähellä. Täytyisi heittää pois kaikki nämä rutiinit ja vain mennä Häntä vastaan. Meidän mahtavuutemme varjostaa meiltä ilon, varjostaa meiltä Kristuksen. Tämä ei tarkoita, että meidän on lakattava pesemästä astioita ja imuroimasta – ei, totta kai teemme jokapäiväiset tarpeelliset asiat, mutta tarkoitan asennettamme kaikkeen tähän.

Tervehdys, minun iloni

Pyhittäjäisä Serafim Sarovilainen kohtasi jokaisen ihmisen sanomalla: ”Tervehdys, minun iloni!” Tämä ainutlaatuinen pyhä pakeni maailmasta, mutta maailma tuli itse hänen luokseen. Minusta tuntuu, että rakkaudella lausutut sanat ”minun iloni” on se, mikä perheissä voisi riisua aseista karkean suhtautumisen. Erityisesti kohdistan sanani perhe-elämään, koska on kirjoitettu: ”Rakasta lähimmäistäsi”. Mutta miten paljon helpompi onkaan rakastaa etäältä kaukana olevia kuin rakastaa sitä ihmistä, joka asuu kanssasi, joka riitelee, juopottelee… Kutsua elämäämme ilo – se on kuin istuttaa omenapuuhun orkidea. Ei se ole sitä, että kuljemme hymyilevä naamio kasvoilla, ei sitä että pitäisi halata ja suudella kaikkia ja huutaa: ”Minä rakastan teitä!”

Herra antaa meille selkeän vastauksen. Johanneksen evankeliumin 15. luvussa on Hänen suora puheensa meille. Hän vertaa itseään viinipuuhun, meitä oksiin ja meidän tekojamme viinirypäleterttuihin. Ja Hän sanoo, että meidän Taivaallinen Isämme antaa meille kaiken mitä pyydämme, kunhan vain kantaisimme hedelmää – hyviä tekoja. Viinipuu saa kahdenlaista ravintoa: maasta vettä ja ravinteita, ilmasta auringon valoa. Täytyy siis olla tasapaino meidän kanssakäymisessämme taivaallisen hengellisen maailman ja maanpäällisen maailman kanssa. Ja meidän hedelmämme on oltava sellainen, että lähimmäistemme olisi helppo elää vierellämme. Voi olla, että läheinen ihmisesi iloitsee jostain, joka sinulle ei merkitse mitään. Hänen rakkain jalkapallojoukkueensa voitti ottelun, ja sinun ei suinkaan tule pilata hänen iloaan toteamalla ”No, joko se sinun typerä jalkapallosi loppui. Mene jo, laiskuri, hakemaan kaupasta maitoa!” Anteeksi, että käytän näin karkeaa kieltä. Käytännössä tätä ei sanota välttämättä näin karkeasti, mutta sisimmässä silti on tyytymättömyys ja hermostuminen. Ja toisen ihmisen hyvä tuuli on pilattu. Sen sijaan olisi pitänyt rakentaa rauhaa, iloita hänen kanssaan, istua vieressä. Voisi olla, että hän huomaisi sinun ymmärtävän häntä ja kenties hän alkaisi huomioida sinua ja te lähentyisitte toisianne.

Hengellisen ilon maailma

Ja tärkein: iloa ei voi opettaa, ellei ihminen sitä tunne. Hänen tulee ymmärtää se itse. Jos et ymmärrä itse, ei auta vaikka kaikki pyhät kerääntyisivät ympärillesi neuvomaan: ”Älä katso asioita maallisen surun läpi. Hymyile anopillesi, vaimollesi, lapsillesi. Älä välitä, jos läheisesi aiheuttavat sinulle mielipahaa?” Ihan sama kuin että uskovaiseksikaan ei ketään voi pakottaa, ennen kuin ihminen itse omasta kokemuksestaan tulee siihen pisteeseen. Toinen ihminen voi nauraa sinulle ja pilkata. Mutta yksin ollessaan hän ajattelee: ”Miten tuo ihminen onkin minulle niin hyvä, hänen jälkeensä on kevyt olo sielussa.”

Tietysti ilon etsimisessä auttaa suuresti Pyhät Kirjoitukset. Ne aukaisevat ihmiselle aivan hämmästyttävän maailman, hengellisen ilon maailman. Joka aamu me katsomme peiliin, peseydymme, kampaamme, jotta lähtisimme ihmisten ilmoille asianmukaisen näköisinä. Mutta Pyhät Kirjoitukset ovat sielumme peili. Katsot sinne ja toteat: ”Kylläpä minussa olisi korjaamista!” Me emme edes tajua, mitä Herra on meille lahjoittanut! Tätä pientä kirjasta – Evankeliumia – voimme lukea koko elämämme ajan ja joka kertaa siitä löytyy jotain uutta, mistä voimme elää.

Herra on antanut meille suurenmoisen alkupääoman: järjen, sydämen, sielun. Meidän ei tule tuhlata tätä kaikkea kuten tuhlaajapoika-kertomuksen nuorempi veli. Mutta emme saa myöskään kuten vanhempi veli vaatia isältä palkintoa. Paras tie on kultainen keskitie: nuoremman veljen katumus ja nöyryys ja vanhemman veljen työteliäisyys. Ja tuloksena on iloitseva, suurenmoinen ihminen.

(lähde: http://www.pravmir.ru
Радость – это внешнее проявление любви, или что значит «Всегда радуйтесь!»)