Toiminnot

Arkkipiispa Leon puheenvuoro 2011

Ortodoksi.netista

Versio hetkellä 28. marraskuuta 2011 kello 17.11 – tehnyt Hannu (keskustelu | muokkaukset)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)

Ortodoksisen kirkon kirkolliskokous 2011: arkkipiispa Leon puheenvuoro

KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo
(kuva © Pyykkönen)

Karjalan ja koko Suomen arkkipiispan Leon avauspuhe Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksen avajaisistunnossa Valamon luostarissa 28. marraskuuta 2011 --- Arvoisat esipaimenet, isät, sisaret ja veljet!

Olemme aloittamassa Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksen tämänvuotista työskentelyjaksoa.

Käsittelemme näinä päivinä tuttuja toimintakertomuksia, tilinpäätöksiä ja talousarvioita. Niiden ohella asialuettelossa on aloitteita, joiden yhteydessä linjaamme merkittävällä tavalla kirkkomme tulevaisuutta.

Ennen yhteisen työskentelyn aloittamista haluan tuoda esille joitakin ajatuksia ajankohtaisista kysymyksistä, jotka liittyvät nyt alkavan kirkolliskokouksen työhön ja sitä edeltäneeseen julkiseen keskusteluun. Nämä asiat koskevat kirkon ja median suhteita, demokratian ja kirkon kanonisen perinteen suhdetta sekä kysymystä kirkkomme kanonisesta asemasta

Ortodoksinen kirkko ja media Suomessa

Suomen ortodoksisen kirkon ja median suhde on jo vuosikymmeniä rakentunut myönteisen kiinnostuksen pohjalle. Tämä näkökulma on tullut esille myös kirkkoa koskevien kielteisten asioiden analysoinnin yhteydessä.

Media on kirkollemme tärkeä kumppani, jonka kautta voimme tuoda esille ortodoksista perinnettä, elämää ja arvoja. Kirkon oman viestinnän ja myös kirkon palveluksessa olevien tehtävänä on tuoda median käyttöön tätä päämäärää palvelevaa taustoittavaa informaatiota.

Ortodoksinen kirkko on myös osa perinteisestä viestinnästä poikkeavaa mediaympäristöä, jota kutsutaan sosiaaliseksi mediaksi. Se on foorumi, jossa jokainen käyttäjä on paitsi tiedon etsijä, myös tiedon tuottaja, täydentäjä ja kommentoija.

Sosiaalisesta mediasta on muodostunut myös ortodoksista kirkkoa koskevissa asioissa uusi tiedon foorumi. Se on aina saatavilla, sillä tavoittaa helposti laajan joukon ihmisiä ja se ymmärretään vapaaksi kuvitellun sensuurin pidäkkeistä tai auktoriteettien kunnioituksesta. Parhaimmillaan tästä yhtälöstä voi syntyä kirkkoon hyviä toimintatapojen tarkistuksia ja terveitä muutospaineita. Toisaalta sosiaalisen median ympäristöön kuuluu mahdollisuus nimettömyyteen, joka pahimmillaan avaa tilaisuuden ihmisten välisen kanssakäymisen perusasioiden, kuten toisen kunnioittamisen räikeään laiminlyömiseen ja jopa pilkkaamiseen.

Sosiaalinen media voi olla myös nimettömien mielipiteiden, paljastusten, syytösten ja vetoomusten verkko. Miten sieltä löytyy ortodoksisen kirkon ääni?

Kirkkomme ei ole vielä ollut organisoidusti ja aktiivisena osallistujana sosiaalisessa mediassa. Yksityisinä kirkon jäseninä ja työntekijöinä monet ovat kuitenkin luoneet oman profiilinsa uuteen sosiaaliseen verkostoon.

Suomen ortodoksisen kirkon työntekijöinä, ja erityisesti papistona, mutta myös maallikoina läsnäolon sosiaalisessa mediassa tulisi olla harkittua. Teemme ratkaisut toiminnastamme omantuntomme kanssa, mutta tulisi olla selvää, ettei sosiaalinen media voi olla pahan puhumisen ja parjaamisen paikka. Keskeistä tulisi olla ortodoksisuuden kokemuksen ja hengellisyyden siirtäminen, ei kaunistellen tai kritiikittä, vaan perustellusti argumentoiden ja keskustellen.

Ortodoksisen kirkon työntekijöinä ja vastuunkantajina tarvitsemme valmiuksia toimia sosiaalisessa mediassa. Kirkolla täytyy olla osaamista toimia uudessa interaktiivisessa mediassa. Sitä on yhtäältä läsnäolo keskustelijoiden kanssa ja toisaalta kyky tuottaa keskustelua varten muitakin aiheita kuin pienen sisäpiirin keskinäiset asiat.

Ortodoksisen ajattelun kannalta on keskeistä korostaa, että toisessa ihmisessä kohdataan aina Jumalan kuva. Todellisen kohtaamisen päämäärää ei voi koskaan palvella nimettömänä. Sen vuoksi muita palvelemaan asetettu papisto ei voi nimettömänä osallistua sosiaalisen median keskusteluihin.

Sosiaalinen media on yksi modernin yhteisöllisen uskonnollisuuden muodoista, jossa kiinnostus evankeliumia kohtaan on voimakasta. Kirkon on mietittävä keinoja, joilla se pystyy ohjaamaan sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa etsintää ihmiselämän ja maailman syviin kysymyksiin.

Sosiaalinen media on yksi perinteisen yhteisöllisyyden rinnalleen saamasta uuden uskonnollisuuden muodosta. Sen perusta on vain yksilön identiteetti. Suuri muutos aikaisempaan kirkonkin kannalta on se, että yhteisön nimissä lausuttu – kuten tämä puhe – siirtyy nopeasti foorumille, jossa se kohtaa yksilöllisyyden kulttuurin kyllästämän kriittisen tarkastelun.

Moniarvoisessa maailmassa ortodoksien toimintaa tulisi niin sosiaalisessa mediassa kuin muutoinkin ohjata ortodoksisen uskon ja perinteen asettaminen ongelmien ratkaisuksi, eikä niiden syyksi. Tämän seikan toivon sosiaalisessa mediassa viestivien ortodoksien, mutta erityisesti papiston muistavan.

Johtajan vastuu ja luottamus

Uskonnollisuus ei voi olla kulttuurista riippumatonta, ”puhdasta uskoa”, joka yksin voisi ratkaista kaikki maailman ongelmat. Ortodoksinen maailmankuva ei ole dualistinen, jossa vastakkain olisivat vain hengelliset tai taloudelliset arvot.

Suomen ortodoksinen kirkko on hallintokäytännöiltään ainutlaatuinen ortodoksisessa maailmassa. Haluamme kirkkona elää osana suomalaista demokraattista yhteiskuntaa ja julkisoikeudellisesta asemastamme johtuen teemme vaikeatkin päätökset perustellen ja henkilöiden oikeusturvan huomioiden.

Kirkossa joudutaan kuitenkin muun yhteiskunnan tavoin valitettavasti joskus tekemään päätöksiä koskien johtotehtävissä olevia henkilöitä. Kirkkoherra tai muu kirkon organisaation johtaja on maallisessa mittakaavassa toimitusjohtajan vallalla ja vastuulla varustettu henkilö. Hän on tehtävän vastaanottaessaan sitoutunut siihen, että hänen toimintaansa hiippakunnan, seurakunnan tai luostarin johdossa arvioidaan huomattavasti kriittisemmin kuin tavallisen toimihenkilön työtä.

Kuten jo mainitsin, median asenne kirkkoamme kohtaan on ollut kielteisten asioidenkin uutisoinnin yhteydessä pääasiassa ymmärtävää ja asiallista. Kielteinen julkisuus onkin useassa tapauksessa syntynyt omasta piiristämme.

Valamon luostarin asiat ovat olleet esillä näkyvästi viime viikkoina. Kirkkomme niukka tiedottaminen Valamon asioiden yhteydessä oli tietoinen valinta, sillä emme halunneet puida Valamon pitkään jatkunutta johtamisongelmaa julkisuudessa.

Tarkoituksemme oli, että veljestöä ja sen johtajaa sekä luostarin työntekijöitä suojellaan kielteiseltä julkisuudelta ja pyritään ratkaisemaan tilanne yhteisön sisällä. Sanomalehtien, television, radion ja sosiaalisen median nopeus tällaisten asioiden yhteydessä oli tiedossa.

Haluan tässä yhteydessä mainita erään asian, joka julkisessa keskustelussa jäi vähälle huomiolle. Valamoa koskevissa asioissa ei ole kysymys ainoastaan johtajista. Valamo on veljestön koti ja noin 40 työntekijän yhteisö, joille on toivottu jo pitemmän aikaa työrauhaa. Vuosia jatkuneiden johtamisongelmien takia sekä veljestön että henkilöstön jaksaminen on ollut koetuksella ja sillä on ollut myös kielteisiä vaikutuksia ilmapiiriin kauttaaltaan.

Valamon luostari on tehnyt yhdessä kirkon kanssa ratkaisun, että Valamo on yksi kirkon keskuksista, jonka toimintaan luostarin lisäksi kuuluvat niin kansanopisto, konservointilaitos, viinitehdas kuin majoituspalvelutkin

Vastuut ja velvollisuudet eivät ole olleet Valamossa riittävän selkeät vaikka usea ulkopuolinen arviointiryhmä on jättänyt asiasta suosituksia. Liiketoiminnan johtajan palkkaaminen oli konkreettinen teko, jonka tavoitteena oli selkeyttää vastuita ja velvollisuuksia. Tämä antoi veljestölle ja henkilöstölle signaalin siitä, että tilanne halutaan korjata. Johtajuusongelma kuitenkin jatkui ja minuun arkkipiispana vedottiin useasti paitsi veljestön myös työyhteisön sisältä.

Kaikissa niissä tapauksissa, joissa kirkkomme on viime vuosien aikana joutunut vapauttamaan kirkkoherran tai jonkun muun vastuullisessa asemassa olevan henkilön tehtävistään, on ennen viimeistä ratkaisua käyty läpi kaikki mahdolliset vaihtoehtoiset keinot niin yksilön kuin koko kirkon kannalta. Jokaisessa tapauksessa erottamisen vaihtoehtona on tarjottu mahdollisuutta siirtyä syrjään sovinnon tietä kulkien. Tämä kaikki on tehty, vaikka henkilön johtaman yhteisön palaute on ollut kielteistä tai jopa murskaavaa.

On itsestään selvää, että johtavassa asemassa olevaa henkilöä ei vapauteta tehtävistä ortodoksisessa kirkossa kevyin perustein. Yhtä selvää on se, että tehtävistä vapauttamisen taustoja ei tulisi puida julkisesti. Vastuun kantamista mitataan vielä johtavasta asemasta vapautumisen jälkeenkin. Päätökseen tyytyminen ja avoimesti uusiin haasteisiin suuntaaminen on kypsän johtajuuden merkki.

Demokratia ja kirkon perinne

Suomen ortodoksinen kirkko elää demokraattisessa yhteiskunnassa maan lakien mukaan. Tästä huolimatta sisäisissä asioissaan kirkko on osa laajaa ortodoksisten kirkkojen perhettä, mikä tarkoittaa kanonisen perinteen ja hierarkkisuuden tunnustamista.

Kohtaamme toisinaan tilanteita, joissa kirkon perinne ja suomalaisen yhteiskunnan toimintakulttuuri törmäävät. Tällöin on muistettava, että sisäisissä asioissaan Suomen ortodoksinen kirkko seuraa muun ortodoksisen maailman perinteitä.

Tällaisissa vastuusuhteiltaan hierarkkisissa yhteisöissä esimiehen ja alaisen väliseen luottamuspulaan ei ole äärimmäisessä tapauksessa kuin yksi ratkaisu. Hierarkkisissa yhteisöissä palvelukseen astumisen edellytys on hierarkian päätös- ja vastuusuhteiden hyväksyminen. Tällöin kirkossa puhutaan kuuliaisuudesta, joka erityisesti koskee papistoa.

Ortodoksisen kirkon kanoninen oikeudenkäytöllä on omat periaatteensa. Kirkko ei käytä kanonista oikeutta yhteiskunnallisiin asioihin puuttumiseen. Kanonisen oikeuden piirissä ovat kirkon jäsenet ja heidän joukostaan erityisesti papisto.

Kanonisen perinteen seuraaminen ja kuuliaisuus eivät merkitse vapauden rajoittamista tai kritiikittömyyttä, vaan kirkon kokemuksen tuoman turvan tunnustamista. Sen tunnusmerkkejä myönteisten, mutta erityisesti kielteisten tuntemusten keskellä ovat kirkollisen kunnioituksen säilyttäminen niin puheessa kuin muussakin käyttäytymisessä.

Kirkon kanonisen oikeudenkäytön ja maallisen lain suhteista on olemassa tärkeä ennakkopäätös vuodelta 2009, jolloin Korkein hallinto-oikeus yhtyi piispainkokouksen perusteluihin pastori Mitro Revon rajoituksista hakea maallisessa oikeudessa muutosta kanoniseen oikeudenkäyttöön.

Korkein hallinto-oikeus hyväksyi piispainkokouksen linjauksen. Sen mukaan oikeus kanoniseen perinteeseen on ortodoksisen kirkon identiteetille ensiarvoisen tärkeää ja kirkon autonomian kannalta kynnys maallisen oikeuden puuttumiselle kanonisen oikeuden tulkintaan tulee näin ollen olla erittäin korkea.

Europarlamentaarikko Mitro Repoon liittyvässä julkisessa keskustelussa on tiedusteltu myös ortodoksisen kirkon kantaa.

Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous asetti toukokuussa 2009 Revon toimituskieltoon EU-parlamenttijäsenyyden ajaksi. Sen aikana Repo ei saa toimittaa kirkon pyhiä toimituksia eikä käyttää papin viittaa, ristiä tai muita papillista arvoa osoittavia tunnuksia.

Päätöksen jälkeen ortodoksinen kirkko toivotti Mitro Revolle menestystä poliittisella uralla maallikkona. Mikäli Repo haluaa palata kirkon palvelukseen pappina, on hänen nytkin pidettävä kiinni pappeuden arvon mukaisesta elämästä.

Kirkon kanoninen asema

Kirkolliskokous saa käsiteltäväkseen Suomen ortodoksisen kirkon kanonista asemaa koskevan aloitteen ja piispainkokouksen historiallisia, kanonisia ja teologisia seikkoja käsittelevän lausunnon siitä.

Kysymystä Suomen valtion alueella toimivan ortodoksisen kirkon kanonisesta asemasta on tarkasteltava yhteydessä kahteen historialliseen seikkaan. Niistä ensimmäinen on 1800-luvulla alkanut kansallisvaltiokehitys ja toinen 1900-luvulla koettu ortodoksisuuden levittäytyminen pois perinteisiltä alueilta Länsi-Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.

Uusien kansallisvaltioiden syntyminen noin sata vuotta sitten synnytti Suomen ohella uusia ortodoksisia kirkkoja eri puolille. Montenegron kirkko, Karlovcin patriarkaatti, Belgradin arkkipiispakunta ja Bosnia-Herzegovinan autonominen kirkko yhdistyivät vuonna 1920 Serbian patriarkaatiksi. Romanian ja Transylvanian kirkoista tuli 1925 Romanian patriarkaatti ja Albanian kirkon kanoninen asema tunnustettiin 1937.

Toisen maailmansodan jälkeen rautaesiripun taakse jäänyt Bulgarian patriarkaatti tunnustettiin vuonna 1945, Puola sai itsenäisen kirkon 1948 ja Tšekkoslovakia 1998.

Kaikki nämä kirkot syntyivät korvaamalla entiset kirkollisten hallintoalueiden rajat uusien valtioiden rajoilla.

Ortodoksisen väestön muuttoliike pois perinteisiltä alueilta synnytti Länsi-Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan diasporaksi kutsutun kirkkojen hajaannuksen. Perinteinen ortodoksinen aluehallintoperiaate ei siirtynyt uusille aluille länteen, vaan sinne syntyi uusia hiippakuntia ja kirkkoja, joiden yhdistävä tekijä oli etnisyys, syntyperä, kansallisuus ja kieli. Näin esimerkiksi Pohjois-Amerikassa, jossa vuoteen 1920 saakka oli toiminut yksi kaikkia mantereen ortodokseja yhdistävä hiippakunta, ryhdyttiin perustamaan antiokialaisia, kreikkalaisia, ukrainalaisia ja venäläisiä hiippakuntia.

Suomen ortodoksinen kirkko on ollut esimerkki kirkosta, josta ei tullut lännen ortodoksisten kirkkojen tavoin suljettua kansallista yhteisöä, vaan monikulttuurisuuteen ja ulospäin suuntautumiseen satsaava dynaaminen kirkko. Tästä syystä Suomen ortodoksisen kirkon osallistuminen kansainväliseen ortodoksiseen yhteistyöhön nähtiin muiden läntisessä demokratiassa toimivien kirkkojen parissa erityisen merkittävänä. Ortodoksisesta kirkosta Suomessa tuli esimerkki kirkosta, joka pitää yllä toivoa diasporassa elävien kirkkojen hallinnon järjestämisestä.

Suomen kirkon vuoden 1980 kirkolliskokouksen Ekumeeniselle patriarkaatille esittämä valmius autokefaliaan on nähtävä tätä taustaa vasten Kirkkomme on muiden lännen demokratioissa vaikuttavien kirkkojen tavoin harmistunut nykyisestä tilanteesta, jossa Pohjoismaat, Länsi-Eurooppa tai Pohjois-Amerikka on vanhojen patriarkaattien ristiriitojen taistelukenttää.

Pitämällä voimassa aloitettamme autokefaliasta olemme muiden lännen kirkkojen kanssa tukemassa pyrkimyksiä ortodoksisen kirkkoperheen vanhan aluehallintoperiaatteen nostamisesta uudelleen kunniaan.

Kirkolliskokouksen tehtävä

Suomen ortodoksisen kirkon toimintaedellytykset ovat hyvät ja tulevaisuuden näkymät valoisat. Kirkosta eroamisten kasvusta huolimatta kirkkomme väkiluku on nouseva ja seurakuntien toiminta monipuolistuu. Iloitsen suuresta kirkkoon liittyneiden suomalaisten, ja erityisesti eri maista tulleiden monipuolisesta osallistumisesta kirkkomme elämään.

Lainsäädäntö tarjoaa kirkolle ja sen seurakunnille joustavat lähtökohdat kirkon perustehtävän toteuttamiseen niin nyt kuin muuttuvassa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Vuoden 2007 alussa voimaan tullut laki ortodoksisesta kirkosta sekä kirkkojärjestys ovat osoittaneet toimivuutensa.

Kirkolliskokouksen tehtävänä on linjata kirkkomme hallintoa ja tehdä päätöksiä nyt jo pari vuotta käynnissä olleen hallinnon kehittämisen jatkotoimista. Tarkastelun alla on myös kirkon talousresurssien kohdentaminen kirkon strategian määrittämille painopistealueille.

Molemmissa kysymyksissä joudumme vakavasti pohtimaan sitä, miten osaamme ohjata kirkon taloutta yhteisvastuullisesti. Tässä yhteydessä on paikallaan muistaa, ettei kirkko voi lähteä seuraamaan ammattiyhdistysliikkeen kautta haettavia palkkaetuja. Kirkon palkkaratkaisut on tehtävä kirkon kokonaistalouden kannalta kestävältä pohjalta.

Arvoisat esipaimenet, hyvät kirkolliskokousedustajat!

Kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen ohella kirkollishallitus, hiippakuntakansliat, seurakuntien valtuustot ja neuvostot sekä luostarit ovat kaikki osia kirkon hierarkiaa, eivät toistensa vastavoimia.

Kirkolliskokouksen työskentelyssä paikallinen tai lyhyt perspektiivi ei riitä. Tämän foorumin on etsittävä koko kirkon parasta. Haluan tämän vuoksi lainata vuosi sitten tässä samassa salissa korostamaani seikkaa.

Kirkolliskokous on kirkon kokous, jossa kokoonnumme yhteen piispoina, pappeina ja maallikkoina. Kirkolliskokous ei ole vain hallinnon tai talouden päätöksiä tekevä lautakunta. Kirkolliskokous on myös kuva kirkostamme. Jos kirkolliskokous etsii, keskustelee ja löytää ratkaisut konsensusta etsien ja kompromissien kautta, voivat kirkkomme jäsenet olla turvallisella mielellä: kirkkomme päätöksenteon korkein taho, sen lippulaiva, on harkitseva, kunnioittava ja arvovaltainen foorumi.

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Olemme yksi paikalliskirkko, jonka eri toimijoita tarvitaan vastaisuudessakin, mutta suunnan niin paikallisen kuin koko kirkon toiminnan kehittämiseksi on tultava ensi sijassa kirkolliskokoukselta, joka kanonisissa asioissa toimii yhdessä piispainkokouksen kanssa.

Esitän sydämelliset kiitokseni kirkolliskokouksen valmistelutyöhön eri tavoin osallistuneille.

Toivotan teidät kaikki sydämellisesti tervetulleiksi ja avaan näillä sanoilla vuoden 2011 varsinaisen kirkolliskokouksen työskentelyn.