Schmemannin kirje esipaimenelleen 1973

Isä Alexander Schmemannin kirje piispalle vuonna 1973

Isä Alexander Schmemann kuoli joulukuun 13. päivänä 1983. Isä Alexander oli liturgisen teologian asiantuntija, jonka tutkimukset saivat arvostusta kaikkialla kristillisen kirkon piirissä. Kuolemaansa saakka hän toimi p. Vladimirin seminaarin rehtorina New Yorkissa.

1980-luvun alussa isä Rauno Pietarinen käänsi yhden isä Alexanderin kirjeen englannista osittain suomeksi ja lähetti sen tervehdyksenä joillekin pappisveljilleen. Ohessa kyseinen tervehdyskirje alkuteksteineen ja käännöksinen.

Isä Alexander käytti koko elämänsä mielekkään liturgisen elämän edistämiseen. Tarvittaessa hän herätti keskustelua jopa oman piispansa liturgisista ohjeista. Näin tapahtui vuonna 1973, jolloin hän julkaisi yli 10-sivuisen kirjeen piispalleen. Silloinen Amerikan ortodoksisen kirkon päämies oli julkaissut New Yorkin – New Jerseyn hiippakunnalle liturgisen ohjeen, jossa hän mm. yleiseen ortodoksiseen käytäntöön vedoten vaati papistoa tarkoin noudattamaan perinteisiä venäläisiä liturgisia ohjeita. Isä Alexanderin kirje piispalleen on esimerkki vastuuntuntoisen papin ja opettajan suhtautumisesta piispan ehkä harkitsemattomiin ohjeisiin: isä Alexander kirjoittaa suurella kunnioituksella. Ensisijaisena vaikuttimena ei ole pelko tahi auktoriteetin sokea kunnioitus vaan Jumalan kansan paras.

Seuraavassa, otteita isä Alexanderin kirjoituksesta, joka heijastelee 1970-luvun alun tuntemuksia USA:ssa.

isä Rauno

---

Teidän Autuutenne,

Suurella huolella ja kiinnostuksella luin liturgista käytäntöä koskevan ohjeenne, jonka osoititte 30.11.1972 New Yorkin – New Jerseyn hiippakunnan papistolle. Ymmärrän ja jaan täysin kanssanne huolen liturgisesta tilanteesta, joka epäilemättä on vakava ja varmasti vaatii korjausta ja opastusta piispojen taholta. Ja nimenomaan näiden edessämme olevien ongelmien vakavuuden, syvyyden ja laajuuden vuoksi rohkenen nyt kunnioittaen toimittaa teille joitakin ajatuksia, joita ohjeenne on mielessäni herättänyt. Uhrattuani niin paljon elämässäni liturgiikan opiskeluun ja opettamiseen, voin vakuutti Teidän Autuudellenne, ettei minulla ole mitään muuta päämäärää kuin pyrkiä selventämään kysymyksiä, joita ohjeenne saattaa herättää ja että teen tämän täydessä ja ehdottomassa kuuliaisuuden hengessä piispan velvollisuutta kohtaan "oikein opettaa Sinun totuutesi Sanaa”.

Ohjeen nostamat kysymykset näyttävät minusta sangen vakavilta. Ensin minun on tunnustettava Teille, että pidän eräällä tavoin hälyttävänä sitä, mikä näyttää muodostavan koko dokumentin perustan ja lähtökohdan. Tarkoitan ajatusta, että liturgisen elämämme ja käytäntömme selvä, luonnollinen ja ilmeisesti absoluuttinen normi löytyisi vain vallankumousta edeltävän ajan Venäjän kirkosta, tai ohjetta lainaten "jumalanpalveluskirjoista, jotka ovat Venäjän kirkon Pyhän Synodin julkaisemia normaalilaitoksia”.

Se, mikä mielestäni on hälyttävää, on ristiriita tämän lausuman ja sen hyvin dokumentoidun tosiseikan välillä, että Venäjän kirkko itse piispojensa kautta havaitsi vallankumousta edeltävän ajan liturgisen tilanteen äärimmäisen epätyydyttäväksi ja vaativan olennaisia oikaisuja ja muutoksia. Havaitakseen tuon tyytymättömyyden ja venäläisten piispain oikean pastoraalisen huolen laajuuden tarvitsee vain lukea "Hiippakuntapiispojen raportit koskien kirkollisen reformin kysymystä", joka kirjoitettiin Venäjän kirkon suuren synodin valmistelussa ja jonka Pyhä Synodi julkaisi v.1906. Saanen korostaa, että näitä raportteja eivät kirjoittaneet jonkin akateemisen ryhmän tai suunnan edustajat vaan konservatiiviset ja pastoraalisesti suuntautuneet piispat, jotka selvästi havaitsivat lisääntyvän nominalismin ja sekaannuksen, joka kasvoi "standardikirjoista" ja Typikonista, jota ei oltu uudistettu vuoden 1682 jälkeen.

Venäjän kirkolliskokous 1917-18, jonka valmistelua varten nämä raportit kirjoitettiin, keskeytettiin ennen kuin se ehti käsitellä liturgisia kysymyksiä. Lienee mahdollista ajatella, että yksi syy Venäjän kansan massiiviseen kirkosta luopumiseen löytyy juuri jumalanpalvelusten tilasta, jota venäläiset piispat niin selvästi ja pastoraalisesti arvioivat jo kauan ennen vallankumousta. Ja jos tänään joidenkin venäläisten joukossa, jotka ovat syvästi haavoitetut vallankumouksen tuomasta romahduksesta, on tapana ihannoida - lähes fanaattisesti - kaikkea ennen vallankumousta ollutta liturginen elämä mukaan lukien, niin ei meillä ole mitään syytä hylätä historiallisia tosiseikkoja ja omaksua heidän sokeaa pseudo-konservatiivisuuttaan ja silkkaa tietämättömyyttään. Heihin sopivat sanat, jotka niinkin aikaisin kuin 1864 kirjoitti yksi venäläisen liturgisen tutkimuksen uranuurtaja, Tsernigovin arkkipiispa Filaret:

”Sellaisille ihmisille tuttu jumalanpalveluksen kaava edustaa alkuperäistä ja muuttumatonta järjestystä. Miksi? Siksi, että he jättävät huomiotta Kirkon elämän historian ja tyytyvät vain siihen, minkä tuntevat. Historia osoittaa selvästi, että liturgisissa seikoissa Kirkko sovelsi kohtuullista vapautta: se omaksui uusia muotoja nähdessään, että vanhat järjestelyt eivät enää olleet hyviä ja oli tarvetta muutokseen...”.

Teidän Autuutenne: Onko minun todistettava, että kirkkomme on tänä päivänä surullisessa tilassa? Taloudellinen vararikko vain paljastaa sen hengellisen tilan - apatian ja moraalittomuuden. Onko minun kerrottava teille tai kelle muulle piispalle tahansa, mitä pelottavia esteitä - hengellisiä, liturgisia, pastoraalisia - jokainen pappi kohtaa päivittäin, jos hän yrittää olla laumansa todellinen paimen ja miellyttää Jumalaa eikä ihmisiä? Ei ole sattuma, että monet heistä kokevat syvää epäluottamusta piispoihin tai jotkut vajoavat l kyyniseen välinpitämättömyyteen tai päätyvät hengelliseen umpikujaan ja helluntailaisuuden tunteellisuuteen.

Tässä synkässä tilanteessa näyttää olevan siellä täällä toivon, uudistuksen ja uuden inspiraation merkkejä. Yksi eniten toiveita herättävistä on varmaankin paluu liturgiseen elämään seurakunnan toiminnan keskipisteenä, sen uudelleen hengellistämisen ja elvyttäminen keinona. Seurakuntaelämä alkaa jälleen keskittyä Eukaristian ja sakramenttien ympärille, liturgiseen kiertoon. Kirkko aletaan taas kokea Kristuksen ruumiina. Tämä kehitys epäilemättä nostaa uusia kysymyksiä, luo uusia vaikeuksia. Varmaankin tehdään myös virheitä ja mennään väärään suuntaan. Kuitenkin ainakin motivaatio, päämäärä ja pyrkimykset ovat pastoraalisia, kohdistetut korvaamattomaan ihmissieluun ja sen yhteyteen Jumalan kanssa. Sellaisissa seurakunnissa ei vastusteta kirkon säädöksiä ja taloudellinen vastuukin kannetaan ilolla. Kirkon eri projekteihin - valtakunnallisiin, hiippakunnallisiin, hyväntekeväisyyteen, kasvatuksellisiin ja lähetykseen – lahjoitetaan ilolla. Esipaimenten kanssa luodaan uusia, luottamuksellisia ja rakkauden täyttämiä suhteita. Ei olisi vaikea todistaa, että uudistuksen juuret ovat aidossa kiinnostuksessa ortodoksiseen perinteeseen, Raamattuun, isiin ja liturgiaan...

On tarpeetonta sanoakaan, että kirjeenne kohteena ovat sellaiset seurakunnat ja papit, jotka ainakin yrittävät tehdä jotakin. Dokumentti ei puutu seurakuntiin, joissa alttarin esirippu asianmukaisesti suljetaan, kaikki ekteniat luetaan, ehtoo- ja aamupalvelus eivät muodosta ongelmia (koska niitä ei toimiteta tai ne toimitetaan tyhjissä kirkoissa), joissa jäsenet uhkaavat lähteä ja joskus lähtevätkin toiseen jurisdiktioon, kun seurakunta pyytää heitä täyttämään taloudellisen velvoitteensa tai hyväksymään koko kirkon hyväksymät hallintosäännöt. Näille kirjeenne päin vastoin antaa lohtua ja lisää niiden itsetyytyväisyyttä. Jäämme odottamaan, että todellinen vääryys – moraalinen, kanoninen, liturginen – tuomittaisiin tai edes nimettäisiin. Avioerokäytäntömme on avoimessa ristiriidassa kanonien kanssa; jotkin rahan keräämisen keinot ovat moraalittomampia kuin ei-uskonnollisten ryhmien; sekularismin, moraalisen relativismin ja kyynisyyden polut kasvavat – mutta näiden kohdalla kärsivällisyys, ymmärrys ja "ekonomia" näyttävät olevan määrättömät...

Tahtoisin vielä lisätä, että kaikissa liturgisissa keskusteluissa tavallinen ja suosittu viittaus yhdenmukaisuuteen määräävänä argumenttina on hyödytön ja vahingollinen. Täydellistä liturgista yhdenmukaisuutta ei ole koskaan esiintynyt kirkossa edes ihanteena. Kirkko ei ole koskaan pitänyt sitä ykseytensä ehtona tai ilmentymänä. Liturginen yhtenäisyys koski aina jumalanpalvelusten yleistä rakennetta, ordoa, eikä koskaan yksityiskohtia tai sovellutuksia. Ortodoksisilla kirkoilla ei tänä päivänäkään ole yhtä typikonia ja ortodoksisten kirkkojen keskuudessa esiintyy suuri valikoima käytäntöjä. Sellaisia vaihteluita on esiintynyt jopa saman kansallisen kirkon sisällä: esimerkiksi Venäjällä oli eroja Moskovan ja Kiovan välillä ja eri luostariperinteiden välillä. On yksinkertaisesti vaarallista – hengellisesti ja pastoraalisesti – saattaa kansa uskomaan, että yhdenmukaisuus kaikissa käytännöissä olisi ortodoksian kulmakivi ja olennainen sisältö; vaarallinen, koska heillä näyttää nyt jo olevan epäterve kiintymys ulkonaiseen sisällön kustannuksella.

...olen varma, että aina tulee vallitsemaan välttämätön ja terve moninaisuus, sillä, kuten Kirkon historia osoittaa, se katoaa vasta kun Kirkko alkaa kuolla ja kun sen jumalanpalvelus ei enää elä ja ole elämän lähteenä, vaan sitä koskettaa enemmän ja enemmän rigor mortis (kuoleman jäykkyys).

1. Liturgiassa

A. "Kahta ekteniaa antifonien välissä ei saa jättää pois"

Tietenkään ektenioitten pois jättäminen palveluksen lyhentämiseksi ei ole perusteltua. Jos kuitenkin syynä on se, että pappi voi lukea kauniit ja syvästi yhteiset antifonirukoukset, jotka nyt luetaan salaisesti, voisi tämä olla askel oikeaan suuntaan. On selvää, että alkuperäinen muoto oli: kutsu rukoukseen (Rukoilkaamme), rukouksen lukeminen ja ekfonesis. Saattaa muuten olla yllättävää huomata kuinka moni pappi lukiessaan kaikki ekteniat, hiljaisesti jättää lukematta "salaiset rukoukset" kokonaan - mukaan lukien Eukaristisen kanonin. Tätä pidän paljon suurempana virheenä kuin yritystä palata liturgiassa saattoa edeltävän osan alkuperäiseen merkitykseen.

...

V. "Kuninkaan ovet on suljettava kolmessa kohdassa liturgiassa:

A. opetettavien ektenian aikana ja ensimmäisen ja toisen uskovaisten ektenian aikana.

B. suuren saaton jälkeen, esiintuomisen ektenian aikana

C. papiston ehtoollisen aikana

D. verho on vastaavasti suljettava B:n ja C:n aikana"

Mielestäni on suuri virhe absolutisoida sellaista, mitä Kirkko itsekään ei ole absolutisoinut, ajatellen että vain tämä tai tuo tapa on oikea ja mikä tahansa muu on väärä. Niinpä esimerkiksi, yksikään rubrikki venäläisessä palveluskirjassa Johannes Krysostomoksen liturgian kohdalla ei edes mainitse verhoa. Jos ovien sulkeminen A:n ja B:n kohdalla olisi olennainen osa Eukaristian viettoa, niitä ei pidettäisi avoinna piispan toimittaessa palvelusta tai kuten tapana oli venäläisessä käytännössä, tietyn arvoisen papin toimittaessa. Historiassa verho ilmestyi paljon ennen ikonostaasia ja sillä oli varmasti aivan eri merkitys kuin mitä sille nykyisin joskus annetaan, nimittäin että uskovaiset eivät saisi nähdä tiettyjä toimituksia (katso Simeon Tessalonikalainen teoksessa Pyhien Isien ja Opettajien kirjoituksia koskien ortodoksisen jumalanpalveluksen selitystä, ven. Vol. II, 1856). ... ... Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että nykyinen kreikkalainen käytäntö, jonka mukaan Kuninkaan ovia ei suljeta kertaakaan koko liturgian aikana, on uskollisempi Eukaristian oikealle hengelle ja ortodoksiselle ajattelulle kuin Venäjän kirkon omaksuma, joka näyttää alati korostavan Jumalan kansan ja papiston radikaalia erottamista toisistaan.

Se, että tässä on sekaannusta, näkyy mm. rubrikeissa, jotka sanovat, että kun "hän näkee papin ottavan pyhän Leivän" ylentämisen hetkellä, diakoni, joka seisoo alttarihuoneen ulkopuolella lausuu "Ottakaamme vaari". Siis, kuinka diakoni voi sen nähdä, jos kuninkaan ovet ovat kiinni ja verho vedetty eteen, kuten nykyisin tehdään venäläisessä käytännössä.

Kun ortodoksinen ymmärrys liturgiasta yhteisenä rukouksena, yhteisenä uhrina, yhteisenä kiitoksena ja yhteisenä ehtoollisena palautetaan ja oudoista tavoista palataan aitoon ortodoksiseen perinteeseen, joka ilmenee liturgisissa teksteissämme ja patristisissa kommentaareissamme, silloin korjataan vallitseva surullinen tila, joka tekee uskovaisista "katsojia" eikä "osallistujia" jumalanpalveluksissa.

Teidän Autuutenne: Kaikkien näiden huomioiden tarkoituksena on ollut sanoa vain yksi asia - tarvitsemme kipeästi todellista huolta jumalanpalveluksista, todellista pyrkimystä tehdä siitä se, mitä se on tarkoitettu olemaan Kirkolle: sen elämän lähde, sen uskon ilmoitus ja välittyminen, sen kasvun ja pyhityksen väline, sen ykseyden keskipiste ja täyttymys. Olkoon tämä huoli, tämä kiireellinen tehtävä – jonka täyttämistä odotamme piispoiltamme – juurtunut Herramme sanoihin: "Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä. Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja elämä."

Alexander Schmemann, Epifania 1973