Toiminnot

Arkkipiispa Paavali (opetuspuhe)

Ortodoksi.netista

Versio hetkellä 3. joulukuuta 2012 kello 06.46 – tehnyt Mikko (keskustelu | muokkaukset)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)

Suomen arkkipiispa Paavali (1914-1988) aloitti ortodoksisen kirkon palvelemisen munkkina kuuluisassa Valamon luostarissa ennen toista maailmansotaa. Sodan jälkeen tuleva arkkipiispa muun veljestön mukana siirtyi Sisä-Suomeen. Vuonna 1956 Paavalista tuli piispa ja 1960 Suomen ortodoksisen kirkon päämies. Pitkän johtajakautensa aikana Paavali vaikutti liturgisen ja hengellisen elämän voimistumiseen mm. Jeesuksen rukouksen perinnettä vahvistamalla. Hänen kirkko-opilliset näkemyksensä olivat tuoreita: Hän oli autokefalian puolustaja, sekä omalle kirkolleen että ”diasporan” muille kirkoille. Hän ei koskaan unohtanut juuriaan ja piti sydämen asianaan Uuden Valamon luostarin jälleenrakennusta.

Arkkipiispa Paavalin perintöä kunnioittava seminaari pidettiin Ortodoksisella seminaarilla Joensuussa joulukuun 1-2 päivinä 2012. Päätösliturgiassa Karjalan ja koko Suomen Arkkipiispa Leo sanoi seuraavaa:


Arkkipiispa Leon opetuspuhe arkkipiispa Paavalin kuolinpäivän liturgiassa Ortodoksisen seminaarin kirkossa Joensuussa 2.12.2012

Oikealla KP arkkipiispa Paavali Mikkelin Visulahden tšasounan vihkiäisjuhlassa. Kuvassa myös apulaispiispa Tiihon vasemmalla. Keskellä silloisen kaupunginjohtajan Eero Raunion vaimo, Raakel Raunio
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tämän päivän evankeliumi sisältää vertauksen, vaikka se tällä hetkellä tuntuu enemmänkin profetialta. Melkein tuhannen vuoden ajan ovat kutsutut kieltäytyneet osallistumasta Kirkkomme juhla-aterialle, Pyhälle Ehtoolliselle. Pois jäämistä on perusteltu monilla tavoin kuten omalla kelvottomuudella, rituaalisella epäpuhtaudella ja paastosäännöillä. Lopulta Herra lähetti palvelijansa – tai pikemminkin kokosi heidät eri puolilta 1900-luvun suurten tragedioiden aikana – kutsumaan kansaansa pyhälle Ehtoolliselle.

Tänään vietämme yhden sellaisen Herran lähettämän palvelijan muistoa, nimittäin arkkipiispa Paavalin, joka kirjoitustensa ja esimerkkinsä avulla innosti useampia sukupolvia lähestymään Herran ateriapöytää, ei yksittäisenä tapahtumana vaan säännöllisesti. Hänen kirjansa ”Miten uskomme” ja ”Uskon pidot” on käännetty monille kielille ja ne ovat auttaneet satojatuhansia ortodokseja näkemään Eukaristian jälleen sellaisena, mitä se aidosti on: hengellisenä ravintona, kuolemattomuuden lähteenä, iankaikkisena juhlana, jonka Herra itse on perustanut Jumalan valtakuntaan.

Jos näemme Eukaristian osallistumisena Jumalan valtakuntaan, niin silloin arkkipiispa Paavalin opetuksen mukaan juuri liturgian kautta pääsemme sinne sisälle. Kuten pyhä Johannes Krysostomos ja paljon myöhemmin suuret venäläiset teologit, myös arkkipiispa Paavali palasi uudelleen ja uudelleen jumalallisen liturgian tärkeyteen. Hän auttoi meitä ymmärtämään, että se ei ole jokin esitys, jota katsotaan, vaan elävä ja innoittava kokemus, joka johtaa Eukaristian kautta ”illattomaan päivään”, Jumalan valtakuntaan.

Arkkipiispa Paavali ei ollut ainoastaan kaiken tämän saarnaaja. Hän oli myös säveltäjä ja liturgisti, joka johdatti sukupolvia liturgiseen ymmärrykseen ja sitä kautta kokemaan Eukaristian alati syvällisemmällä tavalla. Hän ei ollut liturgisen teologian tai eu-karistisen ekklesiologian keksijä, mutta Suomen arkkipiispana hän toimi näiden molempien syvällisenä edistäjänä sekä Suomessa että maailmalla.

On hyvä muistaa, että arkkipiispa Paavali myös eli sitä, mitä opetti. Eukaristiasta tulikin lopulta hänen elämänsä keskipiste. Liturgia oli hänen ilonsa, ja sitä toimittaen hän todisti Jumalan valtakunnasta elä-mänsä loppuu saakka. Hänen elinaikanaan (1914-1988) Suomea koettelivat kansalaissota, Venäjän vallankumous, maailmasodat, valtaväestön suvaitsemattomuus, suuret menetykset ja niin kotien kuin seurakuntienkin uudelleen rakentaminen. Vaikka hän joutui kokemaan tämän kaiken, hänessä kehittyi kyky nähdä Eukaristia kirkkomme peruskivenä. Hän ei koskaan kadottanut uskoa, joka tekee itsensä näkyväksi liturgisesti kaikessa siinä rikkaudessa, mihin historia on sen pukenut 2000 vuoden aikana.

Sellainen on arkkipiispa Paavalin perintö. Se on johtajuuden, uuden luomisen, julkisen ja yksityisen todistamisen perintö, jota ei koskaan tulla unohtamaan. Hän enemmänkin avasi ovia kuin sulki niitä. Hän tahtoi kurkottaa ulospäin, ei kääntyä sisäänpäin. Pelon aikakaudella hän oli peloton, kuin paimen susien vaaniessa, vaatien itseltään ja muilta paljon, koska aina olisi ollut enemmän tehtävää. Herran hyvänä ja uskollisena palvelijana arkkipiispa Paavali myös meni niille kaduille ja kylien kujille, joista evankeliumissa tänään puhuttiin.

Suremme hänen kuolemaansa, mutta iloitsemme hänen elämästään. Samalla vahvistamme todeksi hänen ja muiden kirkkoisien opetuksen, että Kristuksessa ja Hänen Eukaristiassaan on iankaikkinen elämä.

Olkoon hänen muistonsa ikuinen!


-> In English
-> По pусски