Pyhien apostolien paastossa (opetuspuhe)

Ortodoksinen kirkko viettää pyhien apostolien [[Pietarin ja Paavalin juhlaa 29. kesäkuuta. Juhlaa edeltää paastokausi samalla tavoin kuin Kristuksen syntymän ja ylösnousemuksen juhlia.

Pyhien apostolien paaston pituus vaihtelee, sillä sen alkamispäivä riippuu pääsiäisen ajankohdasta. Paasto alkaa helluntaita seuraavan kaikkien pyhien sunnuntain jälkeen eli kahdeksan viikon kuluttua pääsiäisestä ja päättyy apostolien Pietarin ja Paavalin juhlaan.

Paaston hengellinen arvo tulee esiin siinä, miten se hoitaa ihmistä. Todellinen paasto levittäytyy kaikkiin asioihin, puhdistaa ja hoitaa terveeksi. Paasto tulee todelliseksi Jumalan terapeuttisessa maailmassa. Todellinen paasto merkitsee luopumista pahasta, eli voidaan perustellusti puhua pahasta paastoamisesta.

Kirkko kutsuu meitä paaston aikana erityiseen tarkkavaisuuteen. Bysanttilaiset isät tarkoittavat hengellisellä tarkkaavaisuudella sielun valvomista ja valmiutta pitää mieli puhtaana ihmisen sisäistä vapautta kuolettavilta ajatuksilta ja mielikuvilta. Epäpuhtaat ajatukset ja mielikuvat kääntävät ihmismielen Jumalasta ja Hänen tuntemisestaan.

Pyhä Isämme Gregorios Palamas (k. 1359) kirjoittaa:

Saatana on näkymätön käärme ja pahuuden alulle panija. Se on kekseliäs, häilyvä ja äärimmäisen taitava saadakseen aikaan ihmisten keskuudessa pahuutta. Saatana osoittaa aluksi, kuinka vaikeaa ja työlästä on harjoittaa hyveitä. Sielun vihollinen täyttää meidät laiskuudella ja epätoivolla. Sitten se synnyttää epäuskon Jumalan lupaamasta palkkiosta niille, jotka taistelevat. Mutta veljet, meidän tulee kohota innokkuudella ja uskolla tämän sudenkuopan yläpuolelle. Meidän on syytä pitää mielessä, että aivan kuin maa ei voi tuottaa arvollista hedelmää ilman työtä, samoin sielu ei kykene saavuttamaan ilman taisteluja mitään, mikä miellyttää Jumalaa ja johtaa meitä pelastukseen.

Aistillinen mielihyvä aiheuttaa meissä jumalattomuuden ja synnin. Paastoaminen ja hengellinen itsetarkkailu synnyttää sen sijaan meissä Jumalan pelon ja hyveen. Paastoaminen tarvitsee matkakumppanikseen itsetarkkailun. Ilman synnintuntoa me emme voi turvata katumukseen.

Yhdysvalloissa vaikuttanut venäläinen emigranttiteologi Alexander Schmemann (k. 1983) kirjoitti vuosikymmeniä sitten siitä, kuinka ortodoksisella kirkolla on vaarana korostaa liikaa toiminnassaan aineellisia, hallinnollisia ja lainomaisia asioita. Hänen mielestään seurakunnallinen elämä on usein keskinäistä kehumista ja liehakointia. Kirkon menestystä mitataan jumalanpalveluksiin osallistuvien lukumäärällä, seurakunnan taloudellisella vauraudella ja uusilla toimintamuodoilla. Isä Aleksander kysyi, onko tässä kaikessa enää sijaa Kirkon hengen mukaiselle katumukselle?

Kysymys on ajankohtainen. Katumus on paljossa kadonnut paikalliskirkon opetuksesta ja elämästä. Kirkon jäsenten käsitys synnistä on hämärtynyt. Pahuus verhoutuu heidän elämässään usein tosiasioiden vääristelemiseen, ulkoiseen hurskauteen ja näennäiseen kirkollisuuteen.

Turhat ajatukset ja hengellinen tietämättömyys tekevät ihmisen eläimen kaltaiseksi. Turhat ajatukset tyhjentävät ihmisen sielusta uskon rippeetkin, sekoittavat hänen sisäisen elämänsä ja saastuttavat sen mielettömien ajatusten harjakuvilla.

Ihmissielun parantuminen on ortodoksisen terapeuttisen teologian keskeisin huolenaihe. Ihmissielu voi parantua, jos sielun rationaalinen puoli yhdistyy rukoukseen, itsekuriin ja rakkauteen. Sielu voi puhdistua näiden jumalallisten hyveiden seuraamisessa.

Pyhät isät opettavat, että saatanasta luopuminen tarkoittaa ylpeyden varaan rakentuvan maailmankatsomuksen hylkäämistä. Saatana on varastanut Jumalalta ihmisen ja valmistanut hänet pimeyteen, kuolemaan ja helvettiin. Vapautuminen demonien vallasta alkaa ihmisen palaamisella Jumalan hänelle tarkoittamaan asemaan. Ihmisen todellinen kutsumus ja päämäärä on yhdistyä Jumalan rakkauden kanssa.

Rukous, pyhien isien tekstien lukeminen, pyhien ihmisten elämän tutkiminen ja säännöllinen osallistuminen Kirkon yhteisiin jumalanpalveluksiin tukevat kirkollisen luonteen kehittymistä. Isät opettavat, että paasto ja rukous auttavat voimallisesti kilvoittelijaa taistelussa pahaa vastaan. Paaston ja rukouksen tulee liittyä käytännön elämään. Kristuksen sanojen mukaan demonien toiminta on voitettavissa vain rukouksella ja paastolla (Matt. 17:21). Kristus ohjasi opetuslapsiaan rukoukseen, etteivät he olisi joutuneet kiusaukseen (Matt. 26:41).

Hyvän tekeminen ja pahan välttäminen on ihmisessä yksimielisen omantunnon toimintaa. Omatunto tekee hyvästä välttämättömyyden. Pyhä Johannes Krysostomos opettaa:

Hyvää mieltä ja iloa ei saada vallan suuruudesta, ei rikkauden runsaudesta, ei ruumiin vahvuudesta eikä pöydän antimien yltäkylläisyydestä, vaan hengellisestä kehittymisestä ja hyvästä omastatunnosta.

Ortodoksinen kilvoitus muuttaa ihmisen persoonattomat halut ja tarpeet persoonallisen vapauden ilmauksissa. Ylenpalttinen ruoantarve ja muut himot, jotka johtavat meitä yksilöllisyyden ylläpitämiseen, muuttuvat kilvoituksessa kirkolliseksi paastoksi, yhteenkuuluvuuden ja yhteyden ilmauksiksi.

Kun kilvoittelemme paastossa, emme taistele ruokaa, vaan heikkouksiamme vastaan. Askeesi merkitsee turhanpäiväisen elämän hylkäämistä ja Jumalan ihmiselle antaman elämän opiskelemista. Taistelussa pahan aiheuttajia vastaan meiltä edellytetään kohtuullisuutta, pidättyväisyyttä ja raittiutta asioissa, jotka johdattavat meidät pahaan ja avaavat oven pahan läsnäololle elämässämme.

Paasto ja rukous vaativat meiltä väkivaltaa langennutta ihmisyyttä vastaan. Ellei ihminen pidä Jumalan käskyjä, hän ei kehity edes yksinkertaisessa hyveessä. Hyvän tekeminen on Kirkon yhteistä toimintaa. Ortodoksinen usko yhdistyy Jumalan rakkauteen ja toimii sen kautta.

Isä Jarmo Hakkarainen

Luokka;Opetyspuheet