Tulevaisuuden uskonnonopetus (puheenvuoro)

Suomen ekumeenisen neuvoston (SEN) kasvatusasiainjaoston puheenjohtaja, dosentti Jyri Komulaisen avauspuheenvuoro SEN:in järjestämässä "Tulevaisuuden uskonnonopetus - Kulttuurit kohtaavat koulussa" -seminaarissa 25.10.2013 Helsingin ortodoksisessa seurakuntasalissa.

---

Arvoisa opetusministeri, kunniainarvoisat piispat, hyvä seminaariyleisö.

Luin jokin aika sitten kirjan, jossa kolmikymppinen amerikkalainen etsii omia juuriaan ja omaa paikkaansa maailmassa. Kirja vei minut Chicagon asukasyhteisöjen arkeen, ihmisten unelmiin. Vaikeasti hallittavaan maailmaan, jossa ihmiset saavat kertomuksista valoa elämäänsä ja voimaa arkeensa.

Sosiaalista työtä tehnyt nuori älykkö kuvaa kirjan sivuilla oppimisprosessiaan:

Opin ihmisiltä päivien kuluessa, että […] kevyen rupattelun, hajanaisten elämänkertatietojen ja opittujen ennakkokäsitysten alta paljastui yleensä jonkinlainen perustavaa laatua oleva elämänselitys, joka ihmisillä oli itsestään.

Ne olivat tarinoita, jotka olivat täynnä kauhua ja ihmetystä, tarinoita tapahtumista jotka vainosivat tai siivittivät heitä vuosienkin päästä. Pyhiä tarinoita.

Ihmisten puheet rohkaisivat kirjailijaa jakamaan myös omia kertomuksiaan, vaikka nämä kertoivat aivan toisenlaisesta maailmasta kuin Chicagon kylmät kadut – paikoista kuten Indonesia tai Havaiji...

Kertomukset antoivat sysäyksen uusille kertomuksille:

[…] he kertoivat aina tarinan, joka veti vertoja omalleni tai löi sen laudalta, antoivat köydenpätkän jolla kokemuksemme saattoi solmia yhteen – kadonnut isä, nuoruuden rötöstely, levoton mielenlaatu, jokin koruttoman kaunis hetki. Ajan myötä huomasin, että yhdessä nämä tarinat auttoivat minua korjaamaan ehjäksi omankin maailmani; ne antoivat minulle tunteen siitä, että olin jostakin kotoisin ja että tekemisilläni oli jokin tarkoitus.

Lukemani kirja on Unelmia isältäni: Kertomus rodusta ja sukuperinnöstä (suom. 2009), jonka on kirjoittanut Barack Obama.

Kiehtova omaelämänkerta osoittaa, miten ihminen hakee perimmiltään merkitystä ja selitystä elämälleen. Ja miten tämä merkitys löytyy siitä kertomusten kudelmasta, jossa oman elämän kertomus punoutuu osaksi laajempaa kertomusten vyyhtiä – suvun, naapureiden ja joskus myös muukalaisten tarinoita.

Inhimillisen puheen takana välähtää myös syvempi horisontti, minkä Obama sanoittaa kuvatessaan kokemustaan afroamerikkalaisessa kirkossa Chicagon köyhällä alueella:

Ja siinä yhdessä ainoassa sävelessä – toivo! – kuulin jotakin muuta: kuinka ristin juurella, kaupungin tuhansissa kirkoissa, tarinat tavallisista mustista ihmisistä sulautuivat tarinoihin, niihin, jotka kertoivat Daavidista ja Goljatista, Mooseksesta ja faraosta, kristityistä jalopeuran luolassa sekä Hesekielin kuivien luiden pellosta. Nuo tarinat eloonjäämisestä, vapaudesta ja toivosta – niistä tuli meidän tarinoitamme, minun tarinani: vuodatettu veri oli meidän vertamme ja kyyneleet meidän kyyneleitämme […]

Vaikka nuori Obama suhtautui kirjan valossa pidättyväisesti kirkkoon, hän toteaa tuona nimenomaisena hetkenä tunteneensa, miten ”henki kantoi sisällään orastavaa ja epätäydellistä mahdollisuutta siirtyä kapoisten unelmiemme tuolle puolen”.

Ihminen tarvitsee unelmia, ihminen tarvitsee itseään suurempia kertomuksia, joita vasten hän voi peilata omaa elämäänsä ja jotka antavat valoa hänen matkalleen tässä salaperäisessä maailmassa.

Viisas koulutusjärjestelmä ottaa vakavasti tämän. Koulun ei tule antaa vain tiedonsirpaleita tai harjaannuttaa vain sellaisiin teknisiin taitoihin, joilla on lopultakin vain välineellinen arvo.

Opetuksen tulee avata ikkunoita avaraan maailmaan ja auttaa näkemään kauemmas – kaukana väikkyviin horisontteihin, joita vasten oma elämä näyttäytyy oikeassa mittasuhteessa mutta ainutlaatuisena.

Koulun tulee auttaa sanalla sanoen unelmoimaan.

Uskonto on oppiaine, joka käsittelee ihmisten unelmia.

Suomalainen oman uskonnon opetus ottaa tämän tosiasian vakavasti. Erilaisissa hallintoasiakirjoissa uskonnon edellytetään antavan tietojen ja taitojen lisäksi kokemuksia, joiden varaan oppilas voi rakentaa omaa visiotaan maailmasta.

Uskonnonopetuksen perusta on asianmukainen. Jos jotain tarvitaan, niin uudenlaista rohkeutta sen konkreettisessa toteuttamisessa. Koska uskonnon olemus on utooppinen, uskonnonopetuksen tulee antaa lapsille ja nuorille utopioita.

Nyt pyydän tarkkaavaisuutta: en tarkoita ”utopialla” petollista kangastusta vaan pikemminkin horisontissa kimmeltävää lumipeitteistä vuoristoa. Brasilialainen teologi Leonardo Boff määrittelee osuvasti, että

”utopia on osa todellisuutta. Se ei ole pakoa todellisuudesta vaan sen oivaltamista, että olemme historian reunalla, että historia pysyy aina avoimena ja että on mahdollista elää yhdessä paremmilla tavoilla.”

Boffin mukaan

”kaipaamalla mahdotonta me tulemme avoimiksi saavuttamaan sen, mikä on mahdollista.”

Jokainen oppilas etsii merkityksiä ja unelmoi. Koulun pitää ruokkia tätä prosessia, antaa oppilaille kertomuksia ja vahvistaa vimmaa kohti jotain sellaista, jota ei vielä ole.

Ja koska kyse on lapsista ja nuorista, tämän kaiken tulee tapahtua turvallisesti omasta ja tutusta liikkeelle lähtien. Mutta eteenpäin ja ulos suuntautuen.

Luin jokin aika sitten toisenkin kirjan, joka teki minuun syvän vaikutuksen. Sen sivuilla sanoitettiin kasvatuksen olemusta seuraavin sanoin:

Kasvatuksessa on pidettävä mielessä kaksi asiaa: turvavyöhyke ja vaaravyöhyke.

Kasvatusta ei voi perustaa vain turvavyöhykkeelle tai vain vaaravyöhykkeelle: on pidettävä asiat oikeassa mittasuhteessa – ei tasapainossa vaan oikeassa mittasuhteessa. Kasvatus tarkoittaa aina epätasapainoa. […] On käveltävä yksi jalka turvavyöhykkeellä […] alueella, jonka opiskelijat ovat jo oppineet ja omaksuneet ja jossa he tuntevat olonsa turvalliseksi ja kotoisaksi. Ja toisella jalalla tulee uskaltautua vaaravyöhykkeille.

[…]

Etenemällä näin voit muuttaa vaaravyöhykkeen turvavyöhykkeeksi ja askel askeleelta voit edistää opiskelijoiden kasvamista. Mutta ilman vaaraa ei pääse eteenpäin, kuten ei myöskään pelkän vaaran kanssa.

Tämä pedagoginen pohdiskelu löytyy kirjasta El Jesuita, jossa kaksi toimittajaa haastattelee Buenos Airesin arkkipiispaa Jorge Mario Bergogliota. Sittemmin Bergoglio on tullut tunnetuksi Franciscuksena, joka on historian ensimmäinen jesuiittapaavi.

Jesuiitoilla on aina ollut kasvatuksellista viisautta: jesuiittapedagogiikka hakeutuu dialogiin kaiken inhimillisen todellisuuden kanssa ja korostaa kriittistä arvostelukykyä. Mutta älyn ohessa jesuiittaperinteeseen kuuluu kokemuksellisuus ja intohimo.

Lomailin lokakuun alussa Roomassa. Kävin muun muassa Sant’Ignazio de Loyolan barokkikirkossa. Ihailin siellä erityisesti Andrea Pozzon mahtavaa freskoa, jossa jesuiittajärjestön perustanut Pyhä Ignatius kohoaa kohti taivaallisia korkeuksia. Kristuksesta loistaa pyhimyksen sydämeen säde, joka hajoaa kaikille mantereille: Eurooppaan, Amerikkaan, Aasiaan ja Afrikkaan.

Freskoa reunustaa lause Ignem veni mittere in terram. Suomeksi: ”Menkää ja sytyttäkää maailma tuleen”.

Ehkä tällainen perintö tekee ymmärrettäväksi sen, miksi Franciscus kehotti nuoria argentiinalaisia pyhiinvaeltajia Rio de Janeirossa tasan kolme kuukautta sitten ”aiheuttamaan hämmennystä”, ”menemään kaduille” ja ”vastustamaan kaikkea paikalleen pysähtynyttä ja kaikkea, mikä saa meidät käpertymään itseemme.”

Voisiko jesuiittapaavin radikaaleja ajatuksia soveltaa myös suomalaisen koulun arjessa? Voisiko koulu entistä rohkeammin inspiroida lapsia ja nuoria unelmoimaan ja sitä kautta muuttamaan maailmaa?

Ilmeistä on, että koulu ei tarvitse ”neutraalia” tai ”objektiivista” katsomusaineiden opetusta. Ei, koska kaikessa opetuksessa tulee olla intohimoa ja kipinää, miksipäs ei myös tulta. Koulun pitää sitouttaa oppilaita elämään, maailmaan ja sen monia erilaisiin kertomuksiin. Koulun pitää avartaa kapeita horisontteja, potkia pois mukavuusalueelta ja luoda siten mahdollisuuksia inhimilliselle kasvulle.

Vaikka pedagogisena lähtökohtana on turvavyöhyke, pedagogisena suuntana on vaaravyöhyke. Uskonnon opetuksessa tämä tarkoittaa sitä, että omasta uskonnosta on kurottauduttava kohti itselle vieraita katsomuksia, jotta oppisi ymmärtämään niitä. Tällöin saattaa myös nähdä omansa uudessa valossa. Tällaista luovaa jännitettä ja kasvatuksellista dynamiikkaa ei saa purkaa ”yleisellä uskontotiedolla”, joka antaisi vain tiedonsirpaleita vailla merkitystä. Uskonnonopetuksen riisuminen merkityksellisistä kertomuksista olisi yhtä absurdia kuin fysiikan opiskelu ilman laboratoriokokeita tai äidinkielen opetus ilman runoutta ja retoriikkaa.

On ymmärrettävä oma kertomuksensa – mistä minä tulen – mutta samalla on kuultava toisten kertomukset – mistä sinä tulet. Vain tällaisen vuoropuhelun kautta saattaa muodostua ”me”. Miten saisimme oman uskonnon opetuksen puitteissa enemmän sijaan toisten kuulemiselle ja ehkä hetkittäin myös yhteiselle unelmoimiselle, se on tämän seminaarin perimmäinen kysymys.

Jyri Komulainen