Paaston tarkoitus I - Ruoka
Ortodoksi.netista
Hyvä lähtökohta paaston tiellä on itselle esitetty kysymys, että haluanko todella paastota vai en? Jos paasto on pakkoa, niin on vaikea kuvitella sen hyödyttävän meitä. Itse asiassa väkinäinen ilman todellista sisäistä halua oleva paasto voi pahimmassa tapauksessa olla pelkkää ulkokultaisuuttaa, jota toteutetaan siksi että muut sen huomaisivat. Ja tätähän paasto ei voi olla!
Tätä kaikkea ei saa ymmärtää kuitenkaan niin, etteikö meillä olisi hetkiä jolloin joudumme pakottamaan itsemme toimimaan tietyllä tavalla. Kansanomaisesti kyse on siitä, että "otamme itseämme niskasta kiinni". Mutta perimmäinen kysymys kuuluu, että saammeko vai joudummeko paastoamaan?
Seuraava kysymys kuuluukin, että miten paastoa voi parhaiten toteuttaa?
Ruuasta puhutaan paljon ja kieltämättä se on hyvin keskeinen asia elämässämme. Ilman ruokaa emme voi elää ja ruuan valmistamiseen ja itse ruokailuun käytämme lopulta paljon aikaa. Mutta mikä on lopulta tarpeellista ja mikä tarpeetonta? Mistä on meille hyötyä ja mistä ei?
Syntiinlankeemus kaikessa yksinkertaisuudessaan on kuvattu syömisenä. Ei sillä tavoin, että itse syöminen olisi syntiä, vaan nimenomaan kielletyn hedelmän syöminen oli syntiä. Joku voi aina yrittää saivarrella ja selittää vertauskuvallisuudella luomiskertomusta auki, mutta joka tapauksessa syöminen ja syntiinlankeemus on liitetty toisiinsa.
Pidättyväisyyden ja itsehillinnän ensiaskeleena on nähty pidättäytyminen sellaisesta ruuasta, joka ei liiallisuudessaan ole meille hyväksi. Ihan järjelläkin ajateltuna paastoruoka kaikessa kevydessään on terveellistä ja se kuluttaa myös luomakuntaa huomattavasti vähemmän. Meillä tulisi olla kyky edes hetkellisestä rajoittaa näitä raskaita ruokalutottumuksia.
Mutta on hyvä jo tässä vaiheessa ymmärtää jotain paaston olennaisimmasta merkityksestä. Sen tarkoitus ei ole olla irrallista hurskastelun aikaa pari kertaa vuodessa, vaan ennemmin se muistuttaa siitä, että millaista elämän tulisi olla koko ajan. Paaston mukaisesta elämästä löydämme yhteyden paratiisiin. Paaston aikaa on kutsuttu pyhittämisen ajaksi, joka nostaa meidät (edes hetkellisesti) ylös tavallisesta arjesta. Puhumme monesti "paastoon laskeutumisesta", vaikka todellisuudessa sen tarkoitus on siis nostaa meidät tämän kaiken arkisen ja monesti hyvinkin turhanpäiväisen elämänmenon yläpuolelle.
Paastoon siirtymisajat ovat ruuan suhteen saaneet myöskin outoja piirteitä. On totta, että jääkaappi syödään tyhjäksi raskaista ruuista ja yhtä lailla on oikein, että esimerkiksi pääsiäistä juhlitaan pääsiäisruuilla, mutta pystymmekö toteuttamaan tätä oikein? Paastoa ei edellä sellainen revittely, jossa syömme varastoon, kuten karhu tekee ennen talviunille menoaan. Samalla tavoin pääsiäisenä tai jouluna ei ole tarkoitus takautuvasti ottaa takaisin kaikkea sitä, mitä paaston aikana on "menettänyt".
Itse asiassa pääsiäisherkut ovat monesti syntyneet hyvin luontevalla ja järkevällä tavalla. Hyvän esimerkin meille antaa tunnettu paastoherkku pasha. Se on syntynyt yksinkertaisesti niin, että paastonajalla vähemmälle käytölle jäänyt maito hapatettiin ja muutettiin rahkaksi, josta sitten pääsiäiseksi tehtiin pashaa.
Ruokapaastonkaan merkitystä ei ole tarkoitus mitätöidä paaston päätyttyä, vaan sen tulisi jättää meihin pysyvä jälki, aivan kuten muunlaisenkin paastoamisen (josta kerron kohta lisää). Jokaisen paastokauden jälkeen meidän tulisi olla viisaampia siinä, että mikä on minulle tarpeellista ja mikä ei. Kaikkein yksinkertaisin itsehillinnän muoto on se, että mitä laitamme suusta sisälle. Paljon haastellisempaa on pidättäytyminen siinä, että mitä päästämme suusta ulos.
Kristillisessä paastossa kyse ei kuitenkaan ole pelkästä ruuasta, sillä muutoinhan voisimme kutsua sitä yhtä hyvin dieetiksi (jollaisia maailmassa on jo hyvinkin paljon). Kristillinen paasto on jotain paljon enemmän ja sen vuoksi sen vuoksi emme voi pelästään keskittyä ruokaan. Tästä huolimatta emme saa kuitenkaan vähätellä ruuan mekitystä. Se on paaston lähtökohta ja yksi helpoimmista kiusauksista. Jos me haluamme sivuuttaa sen tarpeettomana ja vähäpätöisenä, niin viemme pohjan pois koko muulta paastolta.
Muistammeko Kristuksen erämaapaaston heti Hänen kasteensa jälkeen? Paholaisen ensimmäinen Kristukselle asettama kiusaus oli yllytys muuttaa kivet leiviksi. Miltä olisikaan kuulostanut, jos Kristus olisi todennut, että "Tehdäänpä niin ja syödäänpä nyt oikein kunnolla, kun eihän tällä ruualla niin suurta merkitystä ole. Paastoan enemmän muista asioista". Kristus ei tehnyt näin, vaan hän siirtyi seuraavaan haasteeseen vasta ruokapaaston jälkeen.
En edelleen sanele teille, että mitä saatte syödä ja mitä ette syö, sillä jokainen paastoaa omien kykyjen ja tarpeittensa mukaan. Kirkko on kuitenkin antanut meille selkeät ohjeet ja puitteet nimenomaan ruokapaastolle. Olisi suoranaista ylpistelyä väittää, että juuri tämän asian voi aivan hyvin sivuuttaa minulle tarpeettomana. Jos itse Kristus joutui taistelemaan tätä kiusausta vastaan, niin kuinka paljon herkemmin me olemme taipuvaisia lankemaan jo tässä vaiheessa.
Todellisessa kilvoittelussa ei ole oikoteitä!
isä Andrei Verikov
Teksti on aikaisemmin julkaistu Andrein ajatuksia -blogissa.
Muut osat: