Paasto on vartiossa olemista
Ortodoksi.netista
Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 3
Vuoden 2006 Aamun Koiton numerosta 4 löytyy seuraava Matti Sidoroffin artikkeli:
Paasto on vartiossa olemista
Suomenkieleen sana "paasto" lienee tullut slaavinkielen kautta. Paastoa tarkoittava sana "post" on tässä merkityksessä käytössä edelleen mm. venäjän-, bulgarian-, serbian- ja myös romaniankielessä. Ja on hyvä huomata, että myös läntisten kielinaapuriemme paastoa tarkoittavat sanat ovat tunnistettavasti samaa juurta (engl. fast, saks. Faste, ruots. fasta jne.)
On mielenkiintoista tutkia sanojen merkityksiä ja niiden etymologioita eli sitä, miten ne ovat tulleet merkitsemään sitä, mitä me niillä nyt tarkoitamme. Tässä haluan ottaa esille vain yhden näkökulman sanasta "post", joka on meidän "paastomme" äiti. Se tarkoittaa slaavilaisissa kielissä edelleen vartiopaikkaa. Tämä sana on tärkeä sotilaskielessä. Se on paikka, jossa joku valvoo, että mikään uhkaava asia ei pääse yllättämään niitä, joiden puolesta ollaan vartiossa. Mahdollista yllättäjää sanotaan niin hengellisessä kuin sotilaallisessakin kielessä viholliseksi, jonka lähestyminen on kyettävä pysäyttämään ja yhteisin voimin myös kukistamaan. Sillä, jos se pääsisi, yllättämään meidät, se saattaisi merkitä meidän tuhoamme.
Vanhassa roomalaisessa sotilaskielessä tästä valppaudesta ja vartiossa olemisesta käytettiin sanaa vigilia, joka meidän kirkollisessa kielenkäytössämme edelleenkin tarkoittaa samaa asiaa tosin nyt enemmän hengellisessä mielessä, mutta hyvä on panna merkille, että vigilia siinäkin liittyy valppauteen, valvomiseen ja valmistautumiseen, joka tapahtuu paastoten.
Paasto on hengellistä valppautta. Se on harjoitusta sielun pitämiseksi valppaana ja taistelukykyisenä siltä varalta, että joku pimeä voima pyrkisi sitä vastaan hyökkäämään. Ja varmaa on, että näitä hyökkäyksiä me hengellisessä elämässä eli kilvoituksessa kohtaamme jatkuvasti.
Ruokapaasto
Sanan "paasto" kirkollinen perusmerkitys on "olla nauttimatta mitään aineellista ravintoa". Puhutaan myös täydellisestä paastosta, mikä tarkoittaa, että ei syödä eikä juoda mitään. Selvää on, että tällaista paastoa ei kukaan normaali ihminen voi pitää kovin kauan. Paastoa tarkoittava englanninkielen sana fast on säilyttänyt tämän merkityksen yhdyssanassa breakfast, aamiainen, mikä sanatarkasti suomennettuna tarkoittaa "paaston rikkomista" eli sen keskeyttämistä. Paasto on siis alkumerkitykseltään ankara asia. Täydellisen paaston vastapainoksi on kirkossa kehitetty toinenkin paaston muoto, "askeettinen paasto", mikä tarkoittaa tietyistä ruuista, erityisesti eläinkunnan tuotteista valmistetuista muista pidättäytymistä. Tämä tekee paaston mahdolliseksi useammalle kuolevaiselle.
Tästä paaston aspektista on kirkossa paljon kirjoitettu ja opetettu. Myös Raamatussa tästä puhutaan melko selvästi. Voimme sanoa, että tiedämme paaston ulkoiset vaatimukset, mutta jos olemme edes yrittäneet niitä noudattaa, tiedämme, miten vaikeaa se on. Omalta kohdaltani tunnustan, että yrityksistä huolimatta en ole paastoamisen taidossa päässyt kovinkaan pitkälle. Mutta toisaalta myös tiedän, että monille ortodoksisille rivikristityille paastojen pitäminen on maailman luonnollisin asia.
Pari vuotta sitten olin suuren paaston aikaan vaalitarkkailijana Georgiassa. Tarkkailijaparini oli saksalainen eikä paljon paastosta piitannut. Mutta paikalliset autonkuljettajamme ja tulkkimme, georgialaisia riviortodokseja molemmat, eivät vahingossakaan panneet suuhunsa ruokaa, joka ei kuulu paastoon, vaikka eivät varmasti mitään superuskovaisia olleet. Näiden yksinkertaisten kristittyjen esimerkistä ymmärsin, että paaston noudattaminen on mahdollista muutenkin kuin pyhien elämäkerroissa. Georgiassa kaikki näyttivät paastoavan. Yhteiskunnan yleinen kulttuuri tuntui tukevan tätä asiaa.
Varhaiset kokemukseni paastosta
Tämän tunnustuksen jälkeen on selvää, että minä en ole mikään auktoriteetti puhumaan paastosta. Kuitenkin arvelen voivani sanoa, että minulla on jokin sinänsä vähäpätöinen, mutta kuitenkin aito kokemus paastosta, josta voin jotakin sanoa, ja joka kenties voi rohkaista jotakuta tämän suuren asian edessä.
Lapsuuteni kulttuuriympäristö ei tukenut paastoa. Kiuruveden körttiläisessä ilmapiirissä kyllä elettiin hartaasti, mutta paasto ei "ulkokultaisena" eleenä tuohon hartauteen sopinut. Kristillisyyden piti olla sisäinen asia.
Tällaiseen ympäristöön minun karjalaisortodoksinen perheeni joutui sodan ja Karjalan luovuttamisen jälkeen. Monet eivät kestäneet ympäristön sosiaalista painetta ja suosiolla kääntyivät luterilaiseen uskoon kätkeäkseen erilaisuutensa.
Siispä minunkaan lapsuudenkodissani ei juuri paastottu. Kuitenkin pitkäperjantai, Kristuksen ristinkärsimysten ja kuoleman päivä, oli poikkeus. Äiti piti huolen siitä, että mitään "arkiruokaa" ei pöytään pantu. Kotona paistettua ruisleipää ilman voita ja mehukeittoa kesällä poimimistamme marjoista. Voista ja maidosta kieltäytyminen oli ehkä lapsille vaikeinta, mutta ei puhetta piimästäkään tuona päivänä. Ja voin korvikkeita ei siihen aikaan Kiuruveden maaseudulla tietenkään tunnettu. Pitkäperjantai oli tämän takia vaikea päivä. Isä oli kyllä rakentanut pääsiäiskiikun navettaliiterin orsien varaan, mikä lievitti fyysisen paaston tuskaa.
Pitkänperjantain ruokavalio on jäänyt erityisesti mieleeni, ja tämä muisto on minulle nyt kallis asia. Tuon yhden päivän ansiosta voin sanoa, että minulla on aito kokemus paastosta. Siitä äidille kiitos. Kaikki arvokas opetus tulee yleensä äitien kautta, arvelen. Tiedän, että tuon minimisäännön noudattaminen oli äidillekin vaikeaa, kun hän näki lastensa kärsivän, mutta silti hän halusi välittää meille lapsille tämän kokemuksen siitäkin huolimatta että paikkakunnan körtti luterilainen perinne tuohon aikaan asialle pilkallisesti hymyili.
Käskyt näyttävät suuntaa kuin tähdet
Äitini noudatti ortodoksisen kirkkomme perinnettä ehkä minimaalisesti mutta aidosti. Siinä vähäisessä paastossa, mikä meille lapsille näin opetettiin, oli jotakin vuosisataisesti ja -tuhantisesti totta. Ja mikä on totta, ankkuroituu aina johonkin suurempaan, sillä totuus on loppujen lopuksi yksi ja jakamaton.
Mitä tällä haluan sanoa? En oikeastaan muuta kuin sen, että paastokäsky on vaikea käsky. Se on niin vaikea, että tuskinpa monikaan pystyy sitä kirjaimellisesti ja koko laajuudessaan noudattamaan. Mutta tämä on niin kuin monet muutkin kirkon käskyt. Ne ovat kuin tähtiä taivaan korkeuksissa. Tiedämme, että koskaan emme niihin pääse, mutta ne näyttävät meille suuntaa elämämme vaelluksessa. Ilman suunnannäyttäjää eksymme.
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.4/2006, joka ilmestyi 3.3.2006, sivuilla 6-97)