Piispa Feofan Prokopovits – protestanttinen metropoliitta
Ortodoksi.netista
Kiovan hengellinen akatemia aloitti toimintansa 1600-luvulla länsi-eurooppalaisen esikuvan mukaisena puolalaisena versiona. Tämä ilmeni kollegiossa latinan kielen käyttämisenä, sen mukaisena kulttuurisena suuntautumisena ja ennen kaikkea tavassa, jolla runoutta, retoriikkaa ja filosofiaa opetettiin. Kiovan kollegiosta valmistuneet opiskelijat jatkoivat säännöllisesti myöhemmin opintojaan Liettuassa, Puolassa ja Länsi-Euroopassa.
Kiovan kollegion opettajat hyväksyivät klassisen eurooppalaisen perinnön ja sen lisäksi Euroopan renessanssin, barokin ja puolalaisen 1500- ja 1600-luvun kirjallisuuden. Vielä 1600-luvulla filosofian, runouden ja retoriikan opetus oli Kiovan kollegiossa vaatimatonta.
Feofan Prokopovits oli palkkalainen ja seikkailija
Olennainen muutos Kiovan kollegion filosofian opetuksessa tapahtui vuonna 1705, jolloin Feofan Prokopovits (k. 1736) aloitti kollegion filosofian opettajana. Professori Georges Florovski (k. 1979) luonnehtii tätä tsaari Pietari Suuren luottomiestä ”hirveäksi ihmiseksi”. Prokopovits oli tyypillinen ”palkkalainen” ja ”seikkailija”, jollaisia oli noihin aikoihin paljonkin lännessä. Hän vaikutti epärehelliseltä silloinkin, kun hän uskoi unelmiinsa, puhumattakaan siitä, hän ilmaisi julkisuudessa mielipiteensä.
Prokopovits tunsi palavaa mielenkiintoa runoutta ja retoriikkaa kohtaan. Hän luennoi Kiovan vuosinaan molemmista aiheista. Hänen tavassaan lähestyä runoutta, retoriikkaa tai yleensäkin kirjallisuutta kuvastui myös läheinen suhde tsaari Pietari Suuren yhteiskunta- ja kirkkopolitiikkaan. Tämä tulee voimakkaasti esiin hänen luennoissaan runoudesta lukukaudella 1705-1706. Feofan selitti luennoillaan laajasti epiikan ja tragedian lajeja.
Prokopovitsin seuraavana akateemisena vuonna 1706-1707 pitämät luennot sekä runoudesta että retoriikasta kuvastivat keisarillista ja yhteiskunnallista patrioottisuutta. Feofan käytti vapaasti esimerkkeinä isänmaallisuuden kuvaajista roomalaisia historioitsijoita. Prokopovits luonnehti historiaa aikojen todistajaksi, totuuden valoksi, eläväksi muistoksi ja suureksi opettajaksi.
Feofan retoriikan luennoissaan tulee toisinaan esille hänen hyökkäyksensä petollisia paavin kannattajia vastaan. Prokopovits syyttää latinalaisia kirkkoisien opetusten vääristämisestä.
Piispa Feofan Prokopovits juhlisti heinäkuussa 1709 tsaari Pietari Suuren Pultavan taistelun voittoa ruotsalaisista kirjoittamalla siitä sekä runoutta että proosaa. Hän osoitti tässäkin olevansa opportunisti ja petollinen ihminen.
Prokopovits ylisti häpeämättömästi tsaari Pietaria ja osoitti teksteissään olevansa monarkisti ja tsaarin valtaa kannattava imperialisti. Feofan kirjoitti aina siitä, mistä maksettiin hyvin. Häntä voi syystä kutsua liikemieheksi ja Pietarin suuren reformin asiamieheksi.
Tsaari Pietari oli reformaation ajan ihminen
Tsaari Pietari Suuri (k. 1725) halusi järjestää uudelleen ortodoksisen kirkon hallinnon Venäjällä protestanttisten esikuvien mukaisesti. Tsaari Pietari I oli reformaation ajan ihminen, vaikka hään säilyttikin arkielämässään myös paljon menneen ajan Moskovalle ominaisia ulkoisia tapoja.
Tsaari Pietarin Suuren aikakaudessa oli jotakin demonista. Venäjästä kehkeytyi hänen tsaarikaudellaan poliisivaltio. Sen ajatuksena oli järjestää yksittäisen venäläisen ihmisen elämä valtion ”yleisen” edun mukaiseksi. Poliisivaltio kääntyi väistämättä myös Venäjän ortodoksista kirkkoa vastaan.
Valtio otti kirkolta kaikki sen tehtävät itselleen. Kirkolle ei jäänyt mitään oikeutta Pyhien Isien mukaiseen teologiseen luovuuteen ei edes hengellisissä asioissa!
Arkkipiispa Feofan oli Pietari Suuren (k. 1725) länsimaishenkisen uskonnollisen reformin toimeenpanija ja hänen läheinen työtoverinsa. Feofanin sieluun oli pesiytynyt runsaasti vilppiä. Hän oli toki oppinut mies ja tarkasteli kristinuskoa protestanttisesta näkövinkkelistä, mutta kristillisyys ei ohjannut hänen elämäänsä.
Feofan tunsi hyvin protestanttista kirjallisuutta!
Prokopovits opiskeli latinalais-puolalaisissa kouluissa ja myöhemmin Rooman pyhän Atanasioksen kollegiossa. Roomassa hän opiskeli väärennetyllä nimellä. Hän pakeni Roomasta ennen kurssinsa päättymistä. Hän palasi Kiovaan paavin kirkon kiihkeänä vihollisena.
Feofan Prokopovits käytti opetuksessaan moderneja ja ei-ortodoksisia teoksia, jotka olivat ytimeltään protestanttisia. Hänen teologian luentonsa muistuttivat sveitsiläisen reformaatioteologin Polanus von Polansdorfin (k. 1610) luentoja.
Prokopovits tunsi hyvin etenkin aikansa protestanttista teologista kirjallisuutta. Hän ei pelkästään lainannut opetuksessaan 1600-luvun protestanttista skolastiikkaa, vaan hän edusti pelottavasti sitä. Ortodoksiaan hän suhtautui ikään kuin sivustakatsojan tavoin, koska hän kuvitteli sen olevan Rooman kirkon jäljitelmä. Prokopovits ei tuntenut ortodoksista teologiaa eikä elämää, vaan hän säilyi elämänsä loppuun saakka protestanttien puolella.
Feofan Prokopovits lähestyi kaikkea enemmän venäläisestä kuin ukrainalaista lähtökohdasta käsin. Hän oli maallistunut kirkonmies, joka oli innostunut kaikesta ”modernista”. Hänestä kehkeytyi Pietari Suuren kirkkopoliittisen vallankumouksen tukija, jolta jäi lopulta entistä vähemmän aikaa muulle. Hengellinen ohjesääntö (ven. Duhovnyi reglament) oli Pietari Suuren ja piispa Feofanin yhteinen hanke. Hän osasi toteuttaa tsaarin toiveet, tajusi tämän ajatukset ja pystyi arvaamaan, mitä tsaari ajoi takaa. Ohjesääntö oli sapekas ja kiukkuinen teos, joka halveksi venäläisiä ihmisiä. Tässä kohtasivat toisensa tsaarin ja kirkonmiehen ihmisiä kohtaan tuntema vihamielisyys. Kaikki siteet menneisyyteen pyrittiin katkomaan.
Feofanille ortodoksinen kirkko oli pelkästään kristittyjen yhteinen liitto ja maailmankatsomus. Hänelle Raamattu on itsessään virheetön ja itseriittoinen uskonopin alkulähde. Hän kutisti protestanttien tavoin teologian tehtävän pelkästään tekstien tutkimiseksi ja vertailemiseksi.
Feofanilla oli toki akateemisessa mielessä hyvätkin puolensa. Hän oli älykäs ja oppinut, sivistynyt ja kaikenlaisen valistustyön kannattaja. Hän suhtautui tieteeseen intohimoisesti. Prokopovits voitti tiedemiehenä. Se oli skolastis-protestanttisen teologian voitto.
Feofan tiesi paljon ja sijoitti kirjastoonsa melkoisen osan varoistaan, joita hän ei useinkaan ollut hankkinut rehellisesti. Hänen kirjastoonsa kuului 3192 teosta. Feofanin kiistämätöntä oppineisuutta sävytti sisäinen vilpillisyys ja epärehellinen ajattelu. Hän osasi löytää onnensa omastatunnosta piittaamatta. Siinä hänen henkilönsä yhdistyi erityisesti venäläisiin valtiomiehiin.
Prokopovitsin teksteistä huokuu protestantismin henki
Arkkipiispa Feofan Prokopovits halveksi Venäjän ortodoksista papistoa avoimesti. Hän tunsi sen keskuudessa olevansa aina muukalainen. Hän oli tyypiltään valistuksen ihminen, joka inhosi rituaaleja, ihmeitä, askeesia ja jopa kirkon piispoja. Hän inhosi taikauskoa, mutta ei taistellut sitä vastaan ortodoksisen uskon nimissä, vaan terveen järjen ja yhteisen valtiollisen hyvän nimissä.
Protestantismi oli tuohon aikaan Venäjällä hallituksen ja jopa lakien erityissuojeluksessa. Pietari Suuren hallitus identifioi usein protestanttien edut omikseen, eikä pelkästään valtion etujen ja suvaitsevaisuuden hengessä. Tässä teologisessa kaaoksessa syntyi vääristynyt vaikutelma, että ortodoksia on omalaatuista, maltillista ja ritualistista protestantismia ja että ortodoksia ja protestantismi ovat harmoniassa keskenään.
Piispa Feofanin ihmiskuvan lähtökohtana oli jyrkkä antropologinen pessimismi. Hän näki, että ihmisen aktiivisuus pelastuksesta kilvoiteltaessa oli täysin turhaa. Siksi hän vähätteli teologisen ajattelun merkitystäkin. Ihminen murtui ja saastui syntiinlankeemuksessa ja joutui synnin vangiksi. Feofanin mielestä ihmisen tahtokin oli joutunut vangiksi ja menettänyt voimansa. Hän käsitti vanhurskautumisen täysin juridiseksi (justificatio forensis). Pelastus tapahtuu uskon kautta, eikä ihmisen teoilla ole koskaan voimaa saavuttaa pelastusta. Arkkipiispa Feofan Prokopovits oli todellakin protestantti!
Ellei Feofanin kirjoituksissa olisi mainittu, että kirjoittaja oli venäläinen piispa, olisi voinut hyvinkin olettaa, että ne oli laatinut jonkin protestanttisen teologisen tiedekunnan professori. Ortodoksiaan hän suhtautui sivustakatsojan tavoin.
Prokopovitsin teksteistä huokui protestanttinen henki, se ilmeni kaikessa, hänen ajattelutavassaan ja sananvalinnoissaankin. Feofan ei ollut länsimaistaja, vaan länsimainen ja vierasmaalainen. Ei siis ollut ihme, että hän viihtyi hyvin ulkomaalaisten pastoreiden ja Venäjän tiedeakatemian saksalaisten oppineiden parissa.
Feofan Prokopovitsin teologinen vaikutus ei heti tuntunut venäläisten koulujen opetuksessa. Hän itse opetti vain lyhyen aikaa eikä jättänyt jälkeensä ideologisia seuraajia. Kouluihin Feofanin koulutuksellinen järjestelmä omaksuttiin 1700-luvun puolivälissä. Siihen saakka seminaareissa opetettiin aikaisempaan roomalaiskatoliseen tapaan. Venäjän ortodoksisissa seminaareissa alkoi protestanttisen latinalaisen skolastiikan herruuden aika.
Koulu säilyi kieleltään latinalaisena eivätkä opetustavat ja opiskelu muuttuneet. Protestanttisista käsikirjoista laadittiin tiivistelmiä ja kokoelmia aivan kuten roomalaiskatolisista aikaisemmin, mutta ainoastaan harvat niistä painettiin. Venäjälle levisi melko kattava koulujärjestelmä. Silti tämä venäläinen ”kouluteologia” oli juuretonta ja kasvoi vieraalla maalla.
Ihmiset pakotettiin hyväksymään Venäjän uskonnollinen ja psykologinen muutos. Tämän Pietari Suuren ajan pakotuksen ja kiristyksen seurauksena 1700-luvun venäläinen uskonnollinen tajunta kutistui ja käpertyi puolustusasemiin. Yhteinen kieli katosi ja toisen osapuolen ymmärtäminen tuli mahdottomaksi.
Venäläiset läntisen uskonnollisen kulttuurin puolestapuhujat kiihdyttivät tätä prosessia ivoineen ja pilkkoineen. Kaikki nämä 1700-luvun ristiriidat ja iskut tuntuivat kipeästi venäläisen teologian ja venäläisen uskonnollisuuden historiassa.
Teologinen tiede tuotiin Venäjälle lännestä
Venäläiseen teologiseen koulutukseen soluttautui latinalaisia esikuvia orjallisesti seuraava provinsiaalinen kouluteologia (lat. theologia scholastica). Tämän filosofisen ja teologisen suuntauksen pääarkkitehti oli Pietari Mogila. Elämän ja ajattelun välille syntyi pahanlaatuinen repeämä. Ortodoksisen ajattelun ja elämän välillä vallitsi Venäjän teologisessa koulutuksessa ristiriita, joka siirsi venäläiseen uskonnolliseen tietoisuuteen ortodoksisen ajattelun pseudomorfoosin.
Usein 1600-lukua kuvaillaan Pietari Suuren ajan (k. 1725) henkisenä vastapainona, jonkinlaisena reformeja edeltävänä ajanjaksona, paikalleen pysähtyneisyyden aikana, suurten uudistusten tummana taustana. Tällaisella luonnehdinnalla on perin vähän tekemistä totuuden kanssa, sillä 1600-luku oli sekin reformien aikaa.
Moskovan kulttuurinen henki oli 1600-luvulla kaikkea muuta kuin yksinkertaista ja selkeää. Venäläisessä elämänmenossa kaikki oli liian harkittua ja tarkkaan muotoiltua. Vanhan elämäntavan muuttuminen oli yleinen ilmiö. Venäjän historiassa 1600-luku oli kadotetun tasapainon, odottamattomien tapahtumien ja sekasorron, kovien ihmisluonteiden ja värikkäiden ihmispersoonien vuosisata. Kaikki revittiin alas, kaikki muuttui. Sielukin karkotettiin sijoiltaan.
Teologinen tiede tuotiin Venäjälle läntisestä maailmasta. Akateeminen teologia käytti vierasta kieltä, joka ei ollut tavallista eikä myöskään rukouksen kieltä. Siksi se pysyi vieraana aineksena ortodoksisen kirkon kudelmassa.
Teologia kehittyi Venäjällä liian vieraantuneessa ja keinotekoisessa ympäristössä. Se pysyi visusti akateemisena aiheena, joka ei enää etsinyt ortodoksista teologista totuutta tai tunnustanut Kirkon uskoa.
Venäläinen kouluteologia keskittyi lännen roomalaiskatolisten ja protestanttisten esikuvien mukaisesti rationaaliseen pohdiskeluun. Siitä puuttui Pyhien Isien teologian persoonallinen suhde Jumalaan. Teologia erotettiin hengellisyydestä ja kirkon elämästä. Teologisen totuuden kriteerinä oli filosofiasta kasvava älyllinen lähestymistapa uskoon ja maailmaan.
Kouluteologia erottautui Kirkon liturgisesta elämästä, sitä ei innoittanut Liturgia eikä se yhdistynyt siihen. Kirkon ekklesiologia ymmärrettiin juridisesti kanonien ja organisaation kautta eikä yhteisöllisesti Eukaristiassa ja muissa Pyhissä Mysteerioissa. Länsimaisvaikutteinen ortodoksinen kouluteologia halvensi Kirkon jumalakeskeisen ihmiskäsityksen.
Pahinta oli, että Bysantin kirkon hengelliset aarteet jäivät tuntemattomiksi. Venäläinen teologinen etsintä ei löytänyt itselleen paikkaa, koska sillä ei ollut läntisten kiusausten keskellä tukena ortodoksisen kirkon terapeuttista teologiaa.
Teologinen oppineisuus tai älyllisyys ei ollut aitoa tietoa, sillä akateeminen teologia ei ilmaissut ortodoksisen kirkon uskoa. Sellaista teologiaa voitiin perustellusti pitää vääristyneenä. Siinä piileekin Venäjän uskonnollisen elämän perusparadoksi.
Ortodoksinen kirkko tarvitsee Pyhien Isien luovaa teologiaa
Länsimaisen latinalaisen teologian vaikutteet merkitsivät ortodoksisessa kirkossa kipeää ja moniselitteistä pseudomorfoosia, joka vaikuttaa yhä ortodoksisessa teologiassa. Ortodoksinen teologia voi parantua läntisen teologian moninaisista vaikutuksista ainoastaan palaamalla Pyhien Isien Teologiaan.
Tämä erottautuminen Teologiasta on traagista Kirkolle. Kirkko tarvitsee Pyhien Isien luovaa Teologiaa. Teologian elinvoimainen ja keskeinen tehtävä on viitata alati Kirkon kokemukselliseen elämään, Kirkon uskon ja elämän todellisiin lähteisiin.
Kirkon elämän tarkoitus ei ole sosiaalinen, moraalinen, filosofinen tai mikä tahansa muu, vaan ennen muuta soteriologinen ja teologinen. Jotkut ortodoksin nimeä käyttävät ihmiset näkevät Kirkon uskontona, joka tyydyttää heidän tunteitaan tai maailmallisia huolenaiheitaan esim. kuvitelmia kaikkien uskontojen eräänlaisesta globaalista ykseydestä. Moinen Kirkon tradition vastainen ajattelu ilmaisee Suomessakin uskonnollista synkretismiä, eräänlaista modernia gnostilaisuutta.
Ortodoksinen teologia ei ole käsitteellistä ja rationaalista tiedettä, vaan parannukseen ja hengelliseen terveyteen ohjaavaa terapeuttista tiedettä. Askeesi ei korvaa dogmatiikkaa eikä dogmatiikka korvaa askeesia. Sellaisen kuvitteleminen merkitsee ortodoksisen teologian rappiota.
Ortodoksisten teologien on vastattava 2000-luvullakin ei-ortodoksien kysymyksiin katkeamattoman katolisen kokemuksen perusteella. Heidän velvollisuutensa on tarjota ortodoksiseen kirkkoon kuulumattomille elävä todistus ortodoksian totuudesta.
Ortodoksinen teologia on ihmisen hengellisen parantumisen tiedettä. Kirkon tehtävänä on osoittaa maailman sairaus ja tarjota maailmassa eläville ihmisille parantuminen Kristuksessa.
Kirjallisuutta
- Florovsky, Georges, 1979, Ways of Russian Theology. Part One. Belmont.
- Hakkarainen, Jarmo
- 2011, Bysanttilaisten isien terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon haaksirikkoa. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
- 2013, Bysantin kaksi maailmaa: Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
- Luzny, Ryszard, 1984, The Kiev Academy and Polish Culture. Harvard Ukrainian Studies. Vol. VIII. Number 1/2. June 1984. Cambridge, Massachusetts.
- Podskalsky, Gerhard, 1988, Griechische Theologie in der Zeit der Türkenherrschat 1453-1821. München.