Arvojen oikea järjestys (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 15
Aamun Koitto julkaisi oheisen Lintulan luostarin nunnan, sisar Kristodulin kolumnin kesäkuussa ilmestyneessä lehdessään nr. 12/1990
Arvojen oikeas järjestys
Ortodoksinen kirkko on aina edellyttänyt jäseniltään tiettyä siveellistä tasoa. Siitä voi vakuuttua heittämällä silmäyksen kirkon kanoneihin, jotka ovat edelleenkin voimassa. Tämä on ollut tavallaan itsestäänselvyys, mistä ei ole tarvinnut liikoja keskustella - ennen kuin nyt.
Turha on yrittää löytää kirkon varhaisesta tai myöhäisemmästä historiasta tukea leväperäisille näkemyksille. Esimerkiksi pyhä Johannes Krysostomos kyllä syleilee pääsiäisriemussaan koko maailmaa, mutta sitä ei pidä kuitenkaan tulkita siten, että hän olisi katsonut lepsusti läpi sormien siveellisiä hairahduksia. Päin vastoin - hän oli näissä kysymyksissä tulta ja tappuraa, kuten tietää jokainen hänen tuotantoonsa tutustunut.
On myös syytä pitää mielessä, että hänen aikanaan raskaisiin siveellisiin lankeemuksiin syyllistyneet eivät olleet edes sisällä kirkossa saamaa kuuntelemassa, vaan seisoivat nöyrästi kirkon eteisessä siinä toivossa, että hekin jonkin vuoden kaduttuaan saisivat taas osallistua uskovien kanssa täydelliseen pääsiäisiloon, pyhään ehtoolliseen. Sanaa "kevytmieliset" ei pääsiäissaamassa - ei ainakaan alkutekstissä - esiinny.
Mistä sitten johtuu kirkon ankaruus siveellisistä kysymyksissä?
Sitä ei pidä tulkita siten, että kirkko tahtoisi jotenkin sadistisesti piinata ihmistä tai kuolettaa elämästä ilon. Syy on täsmälleen päinvastainen: tahdotaan suojella ihmisen todellista onnea.
Nuoruusvuosieni suuriin löytöihin, jonka tein arkkipiispa Paavalin opastuksella, kuuluu sen tosiasian kirkastuminen, mitä tarkoittaa luonnollinen elämä Jumalan kuvaksi luodun ihmisen kohdalla. Sillä ei suinkaan tarkoiteta viettien ja vaistojen hillitöntä tyydyttämistä, vaan ihmisen tarpeiden asettamista oikeaan arvojärjestykseen.
Luonnollinen elämä on sitä, että ihminen pitää tärkeimpänä hengellisten tarpeittensa tyydyttämistä, seuraavana järjestyksessä ovat henkiset tarpeet ja viimeisenä ruumiilliset.
Kun tämä arvojärjestys vallitsee, säilyy elämässä ilo ja innostus eikä ole pelkoa tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteista. Mutta silloin kun se menee sekaisin vaikkapa niinkin jalon asian kuin tieteen tekemisen hyväksi, ts. tieteestä tulee kaikkinielevä mielenkiinnon kohde, on syvällä sisimmässä tunne siitä, että jotakin puuttuu, pohja rakoilee. Puhumattakaan siitä sisäisestä kaaoksesta, mikä on seurauksena kun ruumiilliset tarpeet tulevat elämässä ensisijaisiksi. Tästä on nykyyhteiskunnassa näyttöä enemmän kuin tarpeeksi, eikä tässä yhteydessä ole tarpeen sukeltaa niihin masennuksen ja epä¬toivon syövereihin, mihin tällainen elämänjärjestys vie.
Tässä on syy, miksi kirkko on ankara moraalisäädöksissään: se tahtoo johdattaa meidät ihmisarvoiseen elämään, missä itsekin tunnemme olevamme oikeassa olotilassamme. Ja silloin, kun lankeemuksia sattuu, kirkko tarjoaa meille lääkkeeksi - ei hyväksymistä vaan katumuksen.
Kristus sanoo langenneelle naiselle:
- "En minäkään sinua tuomitse; mene äläkä tästedes enää syntiä tee." (Joh.8:11)
Hän siis osoittaa ymmärtävänsä, että nainen on saattanut joutua tällaiseen tilanteeseen, mutta ei taputa tätä olal¬le ja kehota vain jatkamaan entiseen tapaan, vaan puhuu selvästi synnistä ja vaatii elämänmuutosta.
Tämä on kirkonkin asenne: se ei hyväksy syntiä eikä peitä sitä psykologisten ja sosiaalisten selitysten vaipalla, mutta ottaa aina suurella rakkaudella ja ilolla vastaan katuvat. Ne, jotka eivät kadu ja katsovat olevansa oikeutettuja tekemään mitä tahansa, ovat todellisuudessa erottaneet itse itsensä Kristuksen kirkosta.
Joka tahtoo olla ortodoksinen kristitty, pyrkiköön järjestämään elämänsä kristillisten moraalisäädösten mukaisesti - siinäkin tapauksessa että se vaatii uhrauksia. En tosin voi ymmärtää, mikä uhraus olisi liian suuri, jos vastalahjaksi saa kaikista hyvyyksistä parhaimman: puhtaan omantunnon.
Tästä periaatteesta ei ole tinkimistä. Apostoli Paavali tuo varsin yksiselitteisesti esiin kirkon kannan:
- "Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalten palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet, eivät varkaat eivätkä ahneet, eivät juomarit, pilkkaajat eivätkä riistäjät. - Pysykää erossa siveettömyydestä! Kaikki muut synnit, joita ihminen tekee, kohdistuvat muualle kuin hänen ruumiiseensa, mutta siveetön teko osuu ihmisen omaan ruumiiseen. Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli?" (1Kor.6:9, 18)
Tuttu sanonta on, että ortodoksisuus on elämää. Se ei siis ole mikään pikantti harrastus, mikä ei millään tapaa kosketa sitä mitä "yksityiselämäksi" kutsutaan - virheellisesti tosin, sillä kukaan ei tässä maailmassa ole yksin ja tekojemme seuraukset leviävät paljon laajemmalle kuin osaamme aavistaakaan.
Katumus on Jumalan meille ihmisille tarjoama suurenmoinen mahdollisuus. Miksi emme sitä käyttäisi? Onhan Kristuksen sanojen mukaan taivaassa suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka katuu kuin 99 vanhurskaasta jotka eivät katumusta tarvitse. (Luuk.15:10)
Voisiko olla enää riemullisempaa ja rohkaisevampaa kutsua katumukseen! Miksi emme kilvoittelisi, että valoisina kristittyinä, Jumalan kansana, vaeltaisimme kohti iankaikkista elämää kaukana pimeyden teoista? Sillä matkalla Kristus itse auttaa meitä ja antaa meidän välillä maistaa hengellistä iloa ja rauhaa, joiden rinnalla kaikki maalliset nautinnot kalpenevat.
Sisar Kristoduli
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.12/1990, joka ilmestyi 25.6.1990, sivulla 257)