Kirkon koko ohjauksen tavoite on tehdä meistä Jumalan palvelijoita
Ortodoksi.netista
Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 16
Aamun Koitto julkaisi oheisen silloisen metropoliitta Johanneksen (arkkipiispa 1987 – 2001) kolumnin helmikuussa ilmestyneessä lehdessään nr. 3/2004. Kolumni oli kolmas osa sarjasta, joka käsitteli hengellistä ohjausta
Kirkon koko ohjauksen tavoite on tehdä meistä Jumalan palvelijoita
Hengellinen ohjaus osa Ill: Ohjauksen luonne ja merkitys kirkollisessa elämässä kanonien valossa
"Elämän ja menettelytapojen ohjeiksi tarkoitetut kanonit eivät syvemmin käsitettynä ole syntyneet synodien jäsenten ajatusratkaisujen näkyvinä ilmaisuina, vaan tietyt Kirkon uskon totuudet ovat ohjanneet juuri kyseisiin säädöksiin. Tämä perusta antaa kanoneille vakaan ja pysyvän pohjan aivan toisin kuin on kyse yhteiskunnan laatimissa laeissa."
Tämän artikkelin otsikko edellyttää meidän tarkastelevan ortodoksisen tradition näkemystä ohjauksesta kanonien valossa. Kyse on luonnollisesti henkisestä ja hengellisestä ohjauksesta. Mitä sitten merkitsee tässä yhteydessä kanonien näkökulma? Ehkä on myös syytä kysyä, mikä on kanonien luonne ja tarkoitus.
Kanonien koko periaatteellinen tarkoitus on itse asiassa ohjata Kirkkoa ja sen jäseniä. Sanana kanoni merkitsee ohjenuoraa tai mittapuuta. Traditio luonnehtii kanonien ja nimenomaan ekumeenisten synodien laatimien tai muiden vahvistamien kanonien kokonaisuutta peräsimeksi, jolla Kirkon vertauskuvaksi nähtyä laivaa ohjataan elämän merellä. Tässä mielessä on tavallaan kaikessa kanoneihin liittyvässä kyse ohjauksesta.
Kirkon perinnettä tuntemattomat toisinaan näkevät kanonit ekumeenisten synodien laatimina lainomaisina säädöksinä. On kuitenkin korostettava, että kanoneja ei tule rinnastaa yhteiskunnan piirissä vaikuttaviin ja tuomioistuinten ratkaisuja sääteleviin lakeihin. Lainomainen eli legalistinen tulkinta ei tee oikeutta kanonien kirkolliselle ymmärtämiselle.
Kirkon usko näkyy kanoneissa
Mikä on sitten se kanoninen ominaisuus, joka erottaa ne yhteiskunnallisesta lainsäädännöstä?
Ekumeenisten synodien perintönä meillekin tulleet kanonit ovat periaatteessa tulos pyrkimyksestä soveltaa Kirkon uskoa Kirkon ja sen jäsenten elämään ja konkreettisiin tilanteisiin. Tätä ei välttämättä aina selvästi näe joittenkin kanonien sanamuodosta, mutta asia tulee ilmeisemmäksi, kun ymmärretään tietyn kanonin tarkoitus, eikä tarkata vain sen kirjaimellista asua. Kysymyksen selventämiseksi voimme sanoa, että elämän ja menettelytapojen ohjeiksi tarkoitetut kanonit eivät syvemmin käsitettynä ole syntyneet synodien jäsenten ajatusratkaisujen näkyvinä ilmaisuina, vaan tietyt Kirkon uskon totuudet ovat ohjanneet juuri kyseisiin säädöksiin.
Tämä perusta antaa kanoneille vakaan ja pysyvän pohjan aivan toisin kuin on kyse yhteiskunnan laatimissa laeissa.
Jo ensimmäisen ekumeenisen synodin eli vuoden 325 Nikean synodin asiakirjoista ilmenee, että Nikean isät pitävät päätöksiään ja säädöksiään suoraan kristilliseen uskoon liittyvinä asioina. Asian luonne korostuu hyvin voimakkaasti mm. siitä, että epäkanonista käyttäytymistä pidetään joissakin yhteyksissä harhaoppina. Kanonisista säädöksistä puhuttaessa lausuvat isät, että ne ovat syntyneet Pyhän Hengen avulla. Synodien traditiossa käytetään myös sanontaa "jumalalliset kanonit" tai "Jumalan todistukset".
Kirkon periaatteet ohjauksen perusta
Edellä sanotun valossa on ilmeistä ja kiistatonta, että ortodoksinen perinne lähtee siitä, että ohjaus, minkä käsitteen voimme korvata myös sanoilla kasvatus tai opetus, tapahtuu Kirkon antamien periaatteiden ja säädösten mukaan. Tämä on oleellisesti muuta kuin tavanomainen nykyajan asenne, joka ei ensisijaisesti kysy, mitä mieltä Kirkko on ohjaukseen liittyvistä kysymyksistä, ongelmista ja menettelytavoista, vaan jopa pikemminkin haluaa tietää, mitä mieltä ihmiset ovat näistä asioista. Tämän varassa elävät mm. monenlaiset gallupit, jotka yleensä pyrkivät selvittämään, mitä mieltä ihmiset ovat siitä tai tästä ja joille on oleellisen vieras se näkökohta, että pikemminkin on tärkeää saada tietää, mitä mieltä Kirkko on ohjauksesta eli miten tradition mukaan tulisi ohjata.
Tätä asenteiden erilaisuutta voidaan valaista Johannes Krysostomoksen opetuksen avulla. Eräässä saarnassaan hän kehottaa perheenisiä liturgian jälkeen ottamaan selvää, mikä on seuraavan sunnuntain evankeliumijakso. Tätä sanomaa tulee sitten viikon aikana tutkia ja miettiä kotona perheen piirissä. Ja mitä varten? Siksikö, että saataisiin kuulla perheenjäsenten henkilökohtaiset mielipiteet kyseiseltä evankeliuminkohdasta? Ei, vaan sitä varten, että voitaisiin tehdä tekstin herättämiä kysymyksiä ja saada niihin seuraavana sunnuntaina Kirkon vastaus.
Tähän liittyy kiinteästi se kanonien kanta, että kirkon piirissä on ymmärrettävä olevan sekä opettajia että opetettavia, joiden välistä rajaa ei saa hämärtää.
"Kauniin muodon antamista"
Ortodoksisen kirkon rukousperintö osoittaa Kirkon antavan painoa kasvatukselle ja uskovan sen mahdollisuuksiin. Meillä on runsaasti rukouksia, jotka liittyvät hengelliseen, henkiseen ja muuhunkin kasvamiseen ja varttumiseen. Näin voidaan todeta, että Kirkko näkee ohjauksen keskeiseksi tehtäväkseen ja lähtee sen mahdollisuuksista tradition valossa.
Mikä on sitten periaatteessa ohjauksen tarkoitus? Tradition alkukieli eli kreikka käyttää kasvatuksesta sanaa, joka oikeastaan tarkoittaa kauniin muodon antamista. Toinen näissä yhteyksissä käytetty termi tarkoittaa lasten ohjaamista. Kun käytämme näitä jo antiikin ajoilta periytyviä käsitteitä, ilmaisemme selkeästi myös ohjaajan ja ohjattavan, muodon antajan ja muotoilun kohteen välisen eron. Muuan vanhoista kirkkoisistä sanoo, että lasten kasvattajat ovat ikään kuin kuvanveistäjiä. Työllään he vähitellen saavat aikaan "patsaita Jumalalle". Askel askeleelta edetään ja syntyy sellainen muoto johon pyritään.
Koko ihminen huomioon
Olemme jo todenneet, että koko kanoninen perinne tavallaan on ohjausta, mutta missä määrin meillä on välittömästi ja konkreettisesti tähän kuuluvia säädöksiä? Velvoittava kanoninen traditio käsittää suurin piirtein 900 säädöstä, mutta tuossa laajassa aineksessa on muutama rivi, joka suoranaisesti koskee kasvatusta. Niukkuudestaan huolimatta ne sisältävät tavallaan varsin paljon ohjauksen kannalta. Lähinnä on kyse lapsista ja vanhemmista. Vanhemmilta edellytetään asennetta, joka on lasten kasvattamista hurskaudessa, mutta tämän lisäksi korostetaan, että heidän tulee huolehtia lapsistaan joka suhteessa eikä laiminlyödä heitä hurskauden varjolla.
Kanonien mukaan ohjaus ja huolehtiminen nähdään kokonaisvaltaisesti ja koko ihminen huomioonottaen. Vastaava ajatteluhan on sinänsä ominaista ortodoksiselle ajattelulle myös uskontraditioon suhtautumisessa. Jostakin osatotuudesta, oli se kuinka tärkeä tahansa, ei saa tehdä ainoaa tärkeää seikkaa. Kokonaisuuden säilyttäminen ohjauksessa ja opetuksessa on keskeinen edellytys tasapainon ja tasapuolisuuden turvaamisenkin kannalta. Asiaan lähemmin menemättä toteamme vielä, että edellä kuvattua suhtautumista vastaavaa asennetta edellytetään myös toiseen suuntaan eli kasvatettavien taholta, muutettavat muuttaen.
Kanoninen näkökulma edellyttää myös sitä, että kun opetetaan kirkon hallinnon, virkaperinteen, avioliiton, liturgisen perinteen, ikonitradition, paaston, luostarielämän, valtiovallan, kirkollisten rangaistusten ja muitten elämään liittyvien seikkojen ortodoksista ymmärtämistä, ohjaavana tekijänä on näitä ja vastaavia kysymyksiä koskevat kanonit. Kaikessa tässäkin on muistettava, ettei ortodoksiselta kannalta ole tärkeintä, mitä mieltä olemme ihmisinä ja oman, ortodoksisuudelle vieraan ympäristön vaikutuksen alaisina näistä seikoista, vaan ensisijainen tehtävämme on kysyä, mitä Kirkko opettaa, kuten jo aikaisemminkin olemme todenneet ortodoksisen ohjauksen perusperiaatteena. Yksityiskohtaisemmin eri kanoneihin menemättä vain viittaamme tähän yleisessä mielessä.
"Jumalaa rakastavia ihmisiä"
Kanoniseen ohjauksen ymmärtämiseen saamme valaistusta myös kirkkoisien opetuksista, jotka käytännössä edustavat tradition soveltamista.
Isien opetuksista löydämme monia kohtia, joissa ohjauksen tavoitteena nuorten kohdalla nähdään se, että heistä tulisi Jumalaa rakastavia ihmisiä. Tärkeäksi avuksi tässä suhteessa nähdään Jumalan Sana eli Pyhä Kirja. Toisinaan isät luonnehtivat sitä jopa ainoaksi luotettavaksi perustaksi.
Ohjaus pyrkii saamaan nuoret asettamaan arvot oikeaan järjestykseen. Tässä valossa opastetaan mm. siihen näkemykseen, että totuuden sana on aineellista rikkautta tärkeämpi. Erityisesti vanhemman ajan ohjausperinteelle on ominaista, että isät puhuvat Raamatun merkityksestä huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi keskiajalla oli tapana.
Varsin varhaiselta ajalta meille on säilynyt isien opetuksia siitä, mitä ohjauksessa olisi otettava huomioon. Usein opetukset ovat selvästi elämänläheisiä eivätkä vain teoreettisia. Nuoria tulisi mahdollisuuksien mukaan pyrkiä kasvattamaan kristillisen elämän järjestykseen. Isät nimenomaan lähtevät siitä, että kristityillä on elämän asenne, joka eroaa muista, toisin sanoen sellainen elämäntapa, joka heijastaa uskoa ja uskon totuuksia.
Meillä joillakuilla on se näkemys, että ortodoksiset nuoret ovat kuin ketkä tahansa nuoret. Ellei mikään heissä ilmaise ortodoksista ajattelua, ei heidän asenteensa ole sopusoinnussa kanonisessa hengessä tapahtuvan ohjauksen kanssa. Ohjauksen ei ole tarkoitus olla hengeltään ankaraa, mutta sen tulee olla rehellisesti ortodoksista. Tämän näkökohdan muistaminen ja huomioonottaminen on keskeisen tärkeä seikka. Ohjauksen ei tule tarjota "vesitettyä" ortodoksisuutta.
Henkilökohtaiset erot
Kun sanomme Kirkon ohjaavan elämäntapaan, jossa on havaittavissa ortodoksisen uskon heijastumia, se ei suinkaan joka suhteessa tarkoita vierautta maailmalle ja eristäytymistä kaikesta ihmisille tavanomaisesta. Uskon edellytetään kuitenkin vaikuttavan elämäntapaan tietyissä suhteissa. Kirkon ohjausperinne antaa tästä esimerkkejä. Tällöin viitataan mm. vaatetukseen, ruokaan ja käyttäytymiseen yleensä ja erityisesti toisia ihmisiä kohtaan. Samalla korostetaan, että ohjauksessa tulee ottaa huomioon asianomaisten ikäkauteen liittyviä seikkoja, samoin se, että nuorillakin on eri ikävaiheita. Varttuneittenkin kohdalla asemat ja tilanteet voivat olla varsin erilaiset.
Näistä ajatuksista ilmenee, etteivät isät näe päämääräksi sitä, että ortodoksiseksi luonnehdittava elämänjärjestys olisi täysin yhdenmuotoinen kaikkien kohdalla ja kaikissa olosuhteissa. Samalla kun elämänjärjestyksessä odotetaan näkyvän uskon asenne, on otettava huomioon monet henkilökohtaiset eroavuudet ja eri tilanteet. Jotkut isät ilmaisevat asian sanomalla, että kaiken elämämme tulisi heijastaa Jumalan tahdon mukaista elämäntapaa. He käyttävät tässä sanaa, joka merkitsee sekä kaunista että hyvää. Tästä ymmärrämme, ettei syvemmin nähtynä ole kyse esteettisestä kauneudesta eli ulkonaisesta kauneudesta, vaan eettisestä kauneudesta.
Omaisuutta käytettävä toisten hyväksi
Isät antavat monia selkeitä tavoitteita etenkin nuorten ohjaukselle. Eräänlainen yleisperiaate on se, että tulisi opettaa hyödyllisiä tietoja ja taitoja. Erityisesti korostetaan sitä, että tulisi ohjata yksinkertaiseen elämäntapaan. Tavallaan on kyse askeettisuudesta tai ainakin tietystä pyrkimyksestä siihen suuntaan. Askeettisuudesta sanan varsinaisessa mielessä puhutaan Kirkon perinteessä luostarielämän yhteydessä, mutta toisaalta sitä tarjotaan tienviitaksi yleisemminkin. Lähinnä on tarkoituksena ohjata Kirkon jäseniä vapautumaan aineellisten arvojen ylivallasta.
Suurtakaan omaisuutta ei sinänsä nähdä ongelmana, mutta kaikki omistus tulee ongelmaksi, jos se hallitsee ihmistä eikä ihminen sitä. Asian tärkeyttä kuvaa mm. se, että useat opettajat puhuvat juuri omaisuuden hallitsemisen merkityksestä oikealle elämänasenteelle. Tavoitteena on omaisuuden käyttö siten, että senkin avulla palvellaan Jumalan tahtoa. Jos omaisuus hallitsee ihmistä, tulee siitä kaiken pahan alku ja lähde. Keskeinen ajatus on ohjauksessa myös se, ettei ihminen ole omaisuutensa ehdoton haltija, vaan meidän tulisi nähdä itsemme Jumalan huoneenhaltijoina, jotka ovat omaisuuden käytöstä vastuussa Jumalalle.
Omaisuuden haltijoilla tulisi olla pyrkimystä jakaa hyvästään niille, jotka erityisesti tarvitsevat tukea ja apua. Joillakin isiltä on se näkemys, että vain hyvät ihmiset voivat hallita omaisuutensa, koska he eivät käytä sitä vain itsensä hyväksi.
Lapsi esimerkkinä
Myös kärsivällisyyteen ohjaaminen nähdään keskeiseksi tavoitteeksi. Tämä merkitsee mm. sitä, että opimme rauhallisesti luopumaan siitä, mitä ehkä menetämme. Ohjauksessa nähdään toisinaan lapsi eräänlaisena esikuvana, mikäli hän on sekä yksinkertainen että ymmärtäväinen. Tämän selitetään tarkoittavan sitä, että asianomainen ymmärtää edellytyksensä eli mahdollisuuksiensa rajat eli sen alueen, jolla hän kykenee toimimaan ja jonka hän hallitsee. Ihmisen henkiselle terveydelle on keskeisen tärkeää, että hän rehellisesti näkee ja myöntää myös rajoituksensa. Mikään ei ole ihmiselle hankalampaa kuin se, että hän jatkuvasti yrittää suoritusta, johon hän ei kykene.
Paastoperinteeseen ohjaaminen on kanonisen ajattelun kannalta myös oleellinen seikka. Kyse ei kuitenkaan ole vain muuttuvasta ruokajärjestyksestä, vaan siitä, että opitaan kieltäytymään.
Kirkon rukousperinne turvana
Uskontunnustusta ei opita vain, jotta voisimme toistaa sen sanoja vaan siksi, että se tulisi osaksi elämäämme. Jumalanpalveluselämä nähdään ohjauksen kannalta oleellisena mahdollisuutena ja keinona kasvamiseen. Monet meistä tunnemme sen viisauden, että Kirkko opettaa rukoustensa kautta. Siksi meidän tulisi elää Kirkon yhteydessä tässäkin mielessä. Kuta vähäisempi yhteys meillä on Kirkon rukousperinteessä elämiseen, sitä helpommin ajaudumme ihmiskeskeisen ja subjektiivisen ajattelun tielle, pois ortodoksisesta traditiosta.
Tähän elämäämme turvaavan rukousperinteen yhteyteen Kirkko pyrkii meitä ohjaamaan, jotta kasvaisimme Jumalan tahdon välikappaleiksi. Kirkon koko ohjauksen tavoite on tehdä meistä Jumalan palvelijoita.
Metropoliitta Johannes
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.3/2004, joka ilmestyi 13.2.2004, sivuilla 4-6)