Ortodoksinen kirkko on eukaristinen ateria (opetuspuhe)

Sanalla ortodoksia on kaksi perusmerkitystä. Ortodoksia tarkoittaa oikeaa oppia Jumalasta ja ihmisestä ja hänen pelastuksestaan. Sana tarkoittaa myös Pyhän Kolminaisuuden oikeaa ylistämistä. Nämä kaksi merkitystä liittyvät läheisesti toisiinsa. Jotta ihminen voisi todellisesti laulaa ylistystä Jumalalle, hänen tulee tuntea, kuka Jumala on.

Andrei Rublev: Pyhä Kolminaisuus
ikoni 1400-luvulta
(Kuva: Wikipedia)

Ortodoksisuus ilmaisee Kirkon katolisuuden

Ortodoksisuus ilmaisee Kirkon katolisuuden tradition. Ortodoksinen traditio ei tarkoita vain jotakin tunnustuskuntaa, vaan jakamattoman Kirkon perinnettä. Ortodoksinen traditio samastuu ortodoksiseen uskoon ja elämään. Ortodoksisen kirkon elämä perustuu Pyhään Eukaristiaan, Jumalan ykseyden mysteerioon ihmisen kanssa.

Ortodoksisen kirkon etiikka (kreik. ethos, ta ethika) käsittelee Kirkon jäsenten elävää elämää. Ortodoksinen elämä kasvaa uskosta Kristukseen ja osallistumisesta Kirkon toimintaan.

Ortodoksinen teologia on Kirkon teologiaa, sillä Kirkko tulee todelliseksi uskovien ykseytenä Kristuksessa ja Pyhässä Hengessä. Kirkon todellinen olemassaolo on jatkuvaa Pyhän Hengen luovassa toiminnassa tapahtuvaa katumuksellista uudistumista. Siksi ortodoksinen teologia on hengellisyyden ja ykseyden teologiaa. Sille on vierasta sitoutuminen maailmallisuuteen.

Ortodoksinen teologia ylittää kaikki uskon muotoilemiset ja määritelmät, koska se samastuu ihmisen persoonalliseen ja rakastavaan suhteeseen Jumalan kanssa yhteisön rukouksessa. Jumala ei ole ratkaisemista vaativa rationaalinen ongelma, vaan pikemmin ihmiskuntaa ja maailmaa rakastava Jumala, joka suo ihmiselle ykseyden ja kirkastumisen.

Uskon objekti on ortodoksisessa teologiassa Jumala, joka tekee Pyhän Hengen kautta työtä Kirkossa. Jumalan ja ihmisen suhde eletään todeksi Kirkon sakramentaalisessa ja hengellisessä ykseydessä, jonka Pyhä Henki elävöittää.

Ortodoksinen kirkko on eukaristinen ateria

Kirkko on opettanut läpi historiansa, että uskon tulee koskettaa ihmisen koko elämää. Pyhän Matteuksen evankeliumi todistaa meille, että Kristus edellytti, että Hänen opetuksensa tulee elää todeksi käytännössä.

Vapahtaja toteaa Vuorisaarnansa loppusanoissa:

”Jokainen, joka kuulee nämä sanani, mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui maan tasalle saakka” (Matt. 7:26-27).

Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) opetti voimallisesti, että evankeliumin opetuksen ykseys perustuu Kristuksen persoonaan. Evankeliumin voima nousee ylösnousseesta ja kuoleman voittaneesta Kristuksesta ja Helluntain Pyhän Hengen lahjasta.

Kirkkoisän mukaan Kristuksen ylösnousemuksen todellisuudelle ja historiallisuudelle ei ole mitään epäilystä. Hänelle ortodoksisen uskon eskatologinen kokonaisuus kasvaa Kristuksen ylösnousemuksen totuudesta.

Ortodoksisen kirkon varhaisessa perinteessä kaste, mirhavoitelu ja eukaristia kuuluivat kiinteästi yhteen ja muodostivat yhden liturgisen järjestyksen. Nykyinen ortodoksisen kirkon käytäntö toimittaa sakramentaalisia mysteerioita erillään eukaristiasta ei palvele hoitavasti käsitystä Kirkosta ja eukaristiasta.

Kaste, mirhavoitelu ja eukaristia ovat ne mysteeriot, joiden kautta Kristukseen uskovat tuodaan sisälle Kirkon elämää ja yhdistyvät täysin Kristuksessa ja Kristukseen. Ne ovat kolme Kirkon jäseneksi ottamisen mysteeriota.

Kun kaste on ihmisen uudelleen syntymistä Kristuksesta, niin eukaristia ilmaisee ihmisen hengellistä ravitsemista Kristuksella. Kirkon molemmat mysteeriot kasvavat Kristuksen lihaksitulemisesta, joka on merkki Jumalan Rakkaudesta ihmistä kohtaan.

Pyhä Eukaristia on liturginen kokoontuminen, jossa ihmispersoonat yhdistyvät uskossa, toivossa ja rakkaudessa Pyhän Kolminaisuuden persoonien kanssa. Pyhän Kolminaisuuden pyhyys tulee ihmisten saavutettavaksi Kirkon elämässä.

Kirkon jäseniä kutsutaan kristityiksi, koska he seuraavat elämässään Kristusta. He tottelevat Hänen tahtoaan ja yhdistyvät Häneen Kirkon pyhissä mysteeriossa, erityisesti Jumalallisessa Eukaristiassa. Ortodoksinen kirkko on eukaristinen ateria. Siksi Kirkko vastaa eukaristisena yhteisönä Jumalan tarjoamaan anteeksiantamukseen.

Maanpäällinen elämä on tarkoitettu askeesia varten

Kristus palauttaa ihmisille Jumalan kuvan ja kaltaisuuden kauneuden. Hän antaa ihmisille mahdollisuuden vapautua sielun vihollisen tuhoavasta tyranniasta. Ihmisen hengellinen parantuminen perustuu Kristuksen lihaksitulemiseen, joka poisti syntiinlankeemuksen ihmiselämää vääristävät synnin seuraukset.

Ihmisen parantuminen Kristuksessa edellyttää ihmiseltä langenneen tahdon kieltämistä, himoista luopumista, hengellistä murhetta ja hyveiden vastaanottamista. Jotta tämä kaikki toteutuisi, maanpäällinen elämä on annettu ortodoksikristitylle askeesia varten.

Ortodoksisen elämän kokonaisuus kasvaa tuhlaajapoikaa käsittelevän vertauksen (Luuk. 15:11-32) opetuksesta. Jumala esitetään vertauksessa isänä. Hän on vertauksen keskushahmo. Pyhän evankelista Luukkaan tekstiä voitaisiin syystä kutsua vertaukseksi armollisesta isästä. Vertauksen isä kohtaa nuoremman pojan rakkaudella ja armahtamisella (Luuk. 15:21), mutta hän osoittaa rakkautta myös vanhemmalle pojalle huolimatta tämän rakkaudettomuudesta (Luuk. 15:31).

Vertauksen nuorempi poika katui elämäänsä ja iloitsi kotiin paluustaan, mutta vanhempi poika osoitti hengellisen sairautensa ja jäi pois veljensä paluujuhlasta (Luuk. 15:28).

Nuorempi poika ”meni itseensä” (Luuk. 15:17). Synti oli pimentänyt hänen mielensä. Hän oli kadottanut kuvan isänsä kodista. Katumus merkitsi hänen mielensä kirkastumista ja hän palasi kotiin. Nuorempi poika heräsi synnin maailmasta ja ymmärsi tilansa hirvittävyyden. Hän tuomitsi itsensä ja piti itseään arvottomana olemaan isänsä poika (Luuk.15:19). Nuorempi poika palasi katumuksessa kotiin ja osallistui lopulta isän tarjoamalle juhla-aterialle eli Pyhään Eukaristiaan.

Pyhien Isien opetusperinteessä käsitettä ortodoksinen tai ortodoksia käytettiin erottamaan katolinen totuus ja elämä harhaoppien pirstoutuneista ja erottavista asenteista. Tämän ymmärtäminen on ensiarvoista nykyaikana, jolloin kirkon jäsenet luopuvat usein apostolisen ja katolisen kirkon uskosta ja elämästä. He marginalisoivat elämässään Kirkon opetuksen ja käytännön. Heidän elämänsä täyttää uskonnollinen synkretismi.

Maallistumiseen sitoutunut laitoskirkko ei kykene torjumaan vapaamielisen yhteiskunnan aiheuttamia ongelmia. Kuitenkaan maallistumista ei tule nähdä pelkästään kirkon ulkopuolisena vihollisena.

Maallistuminen rehottaa monin tavoin myös laitoskirkon sisällä. Muodollinen ja kaavamainen uskonnollinen elämänasenne takaa kasvualustan kirkon maallistumiselle. Maallistuminen merkitsee ensisijaisesti harhaoppia ihmisestä. Maallistunut ihminen torjuu kutsumuksensa elää maailmassa Jumalaa palvelevana olentona.

Läpi historian harhaopettajat ovat toimineet nykyajan uskonnollisten markkinavoimien tapaan. He tarjoavat ihmisille jonkinlaista kuoleman jälkeistä elämää, mutta tässä maanpäällisessä elämässä he eivät kykene parantamaan ihmisiä eivätkä tarjoamaan heille muuta kuin lisää taikauskoaan.

Jumalan armo ei toimi harhaoppisissa, koska heiltä puuttuu Kirkon usko. Ortodoksisuus tarjoaa ihmisille hengellisen parantumisen lahjan, joka voi johtaa heidät puhdistumiseen ja valistumiseen.

Ortodoksinen teologia on kiinnostunut ihmisen sydämen puhdistamisesta himoista, jotta sielu voitaisiin tervehdyttää. Tämä puhdistumisen ja tervehdyttämisen prosessi on sama jokaista ihmistä varten.

Kirkko on maailmassa sen uudistumiseksi ja pelastukseksi. Kirkko on totuuden pilari ja perustus (1. Tim. 3:15). Kirkko pukeutuu arvovaltaan kantaessaan vastuuta totuudesta ja julistaessaan sitä. Kirkko harjoittaa teologiaa ihmisen pelastukseksi jumalanpalveluksessa, evankeliumin julistamisesta ja filantropiassa. Teologia kuuluu Kirkolle, koska ainoastaan Kirkko on apostolisen saarnan autenttinen säilyttäjä (2. Piet, 1.16-21).

Ortodoksisen teologian elinvoimaisena lähetystehtävänä on yhdistää Kirkon empiirinen elämä uskon ja elämän lähteisiin. Sen tehtävänä on arvioida Kirkon totuudessa uskovien kokemuksellista elämää. Kirkko tarvitsee Teologiaa. Teologia on Kirkon omatunto.

Kirkko on Pyhän Kolminaisuuden ikoni

Ortodoksinen kirkon ihmisen tilan teologinen ymmärrys ja siitä kasvava pelastusnäkemys alkaa opetuksella Jumalasta. Jumala on Pyhä Kolminaisuus. Ortodoksiset isät yhdistävät Jumalan olemassaolon tuntemisen ihmisen puhtaaseen mieleen, jota kutsutaan sydämeksi. Kristus sanoo autuuden lauseissa:

”Autuaita ovat puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan” (Matt. 5:8).

Ihminen ei voi itsessään tuntea Jumalaa. Siksi ainoastaan Jumalan ihmiselle antama kirkastumisen lahja voi yhdistää toisiinsa luomattomat ja luodut asiat. Ortodoksisen kirkon Jumala on Ilmoituksen Jumala.

Ortodoksinen teologia ei tarkastele Pyhän Kolminaisuuden hyvyyttä käsitteellisenä periaatteena tai loogisena rakennelmana, vaan persoonien rakastavana yhteisönä. Kirkon Traditio todistaa Kolmiyhteistä Jumalaa: Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. Koska Jumala on Pyhä Kolminaisuus, ihminen on luotu Pyhän Kolminaisuuden kuvaksi ja kaltaisuudeksi.

Jumala ei ole tässä maailmassa Olemuksessaan, vaan Hän on läsnä Luomattomien Energioittensa kautta. Jumala toimii vapaasti tarkoituksenaan uudistaa luomakunta. Ortodoksinen käsitys maailmasta on Jumalakeskeinen ja eskatologinen.

Meidän ei ole ortodokseina syytä kehitellä idealistisia kuvauksia Kirkosta, vaan suuntautua Kirkon sosiaaliseen ulottuvuuteen. Muutoin Kirkko muuttuu vääristävästi hengelliseksi ghetoksi, joka ei palvele Kirkon katolisuutta.

Maailman ongelmat eivät ole pelkästään teoreettisia, vaan myös käytännöllisiä ortodoksian ongelmia. Siitä syystä ortodoksian tulee vastata aikamme maailman eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin.

Ihminen saavuttaa Pyhän Kolminaisuuden tuntemisen Jumalan antaman jumalallisen energian kautta. Jumalallinen energia tekee mahdolliseksi Jumalan näkemisen. Pyhän Gregorios Palamaksen (k. 1359) mukaan Jumalan luomattoman Valkeuden näkeminen on Luojan omasta tahdostaan ihmiselle antama jumalallinen lahja. Tämä tieto ja tunteminen suodaan ihmismielelle Pyhässä Hengessä. Se edellyttää ihmiseltä sydämen puhdistumista synnistä ja himoista.

Pyhä Kolminaisuus on jumalallisen hyvän ymmärtämisen lähde ja ihmisen esikuva suhteessa Jumalaan, lähimmäiseen, itseensä ja muuhun luomakuntaan. Rakastaminen merkitsee suhdetta lähimmäiseen. Rakkaudettomuus tarkoittaa puolestaan Jumalan kuvan vääristämistä ja tuhoamista ihmisten välisessä suhteessa. Hyvän tekeminen ja pahan välttäminen ovat suureksi osaksi yhteisöllistä toimintaa.

Jumalan rakastaminen merkitsee, että ihminen valitsee Hänet eikä langennutta ja himojen täyttämää maailmaa. Ihminen pitää sieluaan suuremmassa arvossa kuin lihaansa. Siksi ortodoksinen askeesi merkitsee ihmisen persoonallisen olemuksen kivijalkaa. Nautinto sen sijaan suistaa ihmisen itserakkauden syövereihin ja Jumalan ja lähimmäisen hylkäämiseen.

Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa myös lähimmäistään

Kaikkien hyveiden täyttymys on rakkaus Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Rakkaus ja oikeudenmukaisuus ovat jumalallisia portteja Jumalan Valtakuntaan. Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan (k. 662) mukaan täydellinen rakkaus ei erottele toisistaan kristittyjä ja pakanoita. Se vapauttaa ihmisen ennakkoluulojen tyranniasta. Hän kokee kaikki ihmiset tasavertaisina Jumalan luomina olentoina. Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa myös lähimmäistään. Sellainen ihminen ei pidä itsellään rahaa, vaan jakaa Jumalan tavoin sen kaikille tarvitseville.

Ortodoksinen liturgia, jossa ei toteudu yhteisöllinen huolenpitäminen lähimmäisistä johtaa ritualismiin ja kirkollisen elämän vääristymiin. Kristus opettaa:

”Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja’ (Matt. 9:13).

Kirkon jäsenten huolenpito lähimmäisen hyvinvoinnista eli rakkaus häntä kohtaan ilmaisee sosiaalista vastuuntuntoa. Pyhä Basileios Suuri (k. 379) määritteli luostariliikkeelle tärkeän kirkollisen ja yhteiskunnallisen palvelutehtävän. Hän korosti luostarielämän ihanteissa rukouselämän ja hengellisen kasvamisen lisäksi työn tekemisen merkitystä. Työn hengellisenä tehtävänä oli ilmaista sosiaalista yhteenkuuluvuutta, palvelemista ja rakkautta.

Basileios Suuri luonnehtii käskyä ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” käskyjen äidiksi. Hänen mielestään ihmisen kokema nälkä merkitsee järkyttävää kärsimyksen muotoa. Nälkä on hirvittävin tapa kuolla.

Kirkon Pyhät Isät taistelivat yhteiskunnassa sosiaalisen tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. He opettivat, että omaisuuksien kasautuminen harvojen käsiin johtaa ihmiset rappioon, itsekkyyteen, lihallisuuteen ja nautinnonhaluun.

Pahuuden syyt ovat lukemattomat. Kuitenkin Pyhät Isät ovat yksimielisiä, että itserakkaus on ihmiselämässä kaiken pahuuden alku. Lihalliset nautinnot, ylimielisyys ja maallisen omaisuuden arvostaminen erottavat ihmisen Jumalasta. Ihmisestä tulee kuollut sielu, joka hautautuu kullan ja hopean tuhkaan. Hänestä tulee varallisuuden rakastaja, joka luottaa sokeasti omaisuuteensa. Sellaisen ihmisen sydäntä jäytävät maailman alituiset huolet.

Ortodoksinen askeesi tarkoittaa kilvoittelijan pitkää taistelua ja vaikea hengellistä matkaa pahojen tottumusten ja syntiin johtavien kiusausten kukistamiseksi. Paha, synti ja kiusaukset voitetaan ihmisen tuskallisen ja vaikea taistelun ja Jumalan rakkauden yhteistyöllä.

Ihmisen on koottava aarteita taivaaseen

Pyhä Johannes Krysostomos arvosteli kovin sanoin aikansa rikkaiden ihmisten moraalista rappiota. Kirkkoisä pilkkasi aikansa hyväosaisten sitoutumista taloudelliseen menestymiseen, aineelliseen omistamiseen ja turhanpäiväisiin huvituksiin. Hän piti lukuisia saarnoja ja opetuspuheita kristillisestä rakkaudesta, almujen antamisesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.

Pyhä Johannes Krysostomos arvosteli kirpeästi rikkaiden ahneutta ja itsekkyyttä. Kirkkoisä löysi yhteiskunnasta paljon epäoikeudenmukaisuutta, kylmyyttä, välinpitämättömyyttä, kärsimystä ja surua. Hänen mukaansa syvä yö orjuutti koko maailmaa. Tämä orjuus ei koskenut pelkästään harhaoppisia, vaan kaikkia. Monet eivät uskoneet ylösnousemukseen, vaan kuolettivat itsensä horoskoopeilla tai seurasivat ennusmerkkejä, uskoivat ennustajin ja tietäjiin.

Kirkkoisä kuulutti opetuksissaan näiden harhaisten uskomusten sijaan katumusta ja Kirkon sosiaalisen elämän muutosta. Hän näki yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kehittyvän ihmisen vapaassa tahdossa. Hän opetti, että ihmisten on koottava aarteita taivaaseen eikä maan päälle, sillä kaikki maalliset aarteet ovat katoavaisia ja epätodellisia.

Omaisuuden ainoana oikeutuksena on sen käyttäminen nälkäisten ruokkimiseen, köyhien auttamiseen ja puutteenalaisista huolehtimiseen. Juuri tässä ilmenee selvimmin Kirkon hengen ja maailmallisen itsekkyyden välinen jännite ja ristiriita.

Konstantinopolin arkkipiispa Johannes oli vakuuttunut siitä, että oikea kristillinen elämä on ainoa riittävä uskon koetinkivi, sillä usko toteutuu kristillisen rakkauden teoissa. Ilman rakkautta usko, rukous, mietiskely ja Jumalan salaisuuksien näkeminen on mahdotonta.

Ortodoksisen kirkon menestystä tulee mitata sillä, missä laajuudessa se pyhittää ihmisten elämää. Kirkon terapeuttinen teologia kannustaa uskovia rakkauteen, katumukseen ja diakoniaan. Legalistinen uskonto kehittää sen sijaan valheellisen auktoriteetin ja voimistaa juridista ilmapiiriä.

On hyvä pitää mielessä, ettei ortodoksinen kirkko ole uskonnollinen organisaatio eikä sosiaalinen tai eettinen järjestelmä, vaan hengellinen sairaala, jossa parannetaan ihmisen hengellisiä sairauksia. Ortodoksisessa teologiassa pyhä kaste liittyy läheisesti katumukseen.

Ortodoksisuus on henkinen ansa niille, jotka uskonnollisen ja idän mystisen perinteen harhaan johtavasta vaikutuksesta asettavat ortodoksisuuden samalle viivalle muiden uskontojen kanssa.

Ortodoksia on kiusaus heille, jotka haluavat tuoda kirkkoon poliittiset, yhteiskunnalliset ja ekumenistiset intohimonsa ja kiihkonsa. Näitä intohimoja edustavat erityisesti turhamaisuus, hekumallisuus ja rahanahneus. He haluavat tietoisesti unohtaa, että ortodoksisuuden sanoma merkitsee itserakkauden muuttamista rakkaudeksi lähimmäistä ja Jumalaa kohtaan.

Ortodoksisessa teologiassa on kolme hyödyllistä tapaa, jolla voidaan lähestyä luomakunnan kirkastumista. Ne ovat ikonit, liturgia ja askeesi. Ikonit osoittavat, miten ihminen käsittää luomisen, liturgia osoittaa tavan viettää luomisen juhlaa ja askeesi ilmaisee, miten ihminen kunnioittaa Jumalan luomistyötä.

Askeetin tie on vapautumisen tie. Hän vapautuu kontrolloimattomista asenteista ja maailman hyväksikäyttämisestä. Askeesin päämäärä on kohtuullisuus. Sen sisältö on myönteinen. Ilman Jumalan rakkautta kaikki hyveet ovat pelkästään illuusiota. Askeesi merkitsee palvelemista. Ilman askeesia kukaan meistä ei ole autenttisesti ihminen.

Ortodoksisen kirkon etiikka perustuu ihmisen persoonalliseen vapauteen, sillä Kirkon totuus on ihmispersoonien totuutta Kristuksessa. Katumus merkitsee, että ihminen lakkaa luottamasta omaan yksilöllisyyteensä. Hän taistelee kukistaakseen askeesissa itsekkäät toiveensa ja halunsa.

Kirkon askeettisen ihanteen mukaisesti uskovia kutsutaan osoittamaan yhteenkuuluvuuden henkeä kaikkein heikoimmassa asemassa olevia lähimmäisiä kohtaan. Meidän tulee asettua näiden onnettomien ja äänettömien ihmisten puolelle.

Pyhä apostoli Paavali kirjoittaa:

”Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa” (Room. 8:22).

Tämä kaikki sisältää eräänlaisen kosmisen ortodoksisen ”vapautuksen teologian”.

Vastuullisuus on meille valinta ja mahdollisuus. Kun luovumme mielemme ja elämämme epäjärjestyksestä, kadumme tuhlailevaisuuttamme, me voimme suunnata elämämme Luojan ja luomakunnan rakastamiseen ja kunnioittamiseen.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Basileios Suuri, pyhä, 2009, St Basil the Great. On Social Justice. Translation with Introduction and Commentary by C. Paul Schroeder. Crestwood.
• Chryssavgis, John
  • 2009, Remembering and Reclaiming Diakonia. The Diaconate Yesterday and Today. Brookline. 2009.
  • 2013, A New Heaven and a New Earth: Orthodox Christian Insights from Theology, Spirituality, and the Sacraments. – Toward an Ecology of Transfiguration. Orthodox Christian Perspectives on Environment, Nature, and Creation. Edited by John Chryssavgis and Bruce V. Foltz. New York.
• Florovsky, Georges
  • 1974, Christianity and Culture. Volume Two in the Collected Works of Georges Florovsky.
  • 1987, The Byzantine Ascetic and Spiritual Fathers. Volume Ten in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
  • 1987, The Eastern Fathers of the Fourth Century. Volume Seven in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
• Guroian, Vigen, 2005, Rallying the Really Human Things. The Moral Imagination in Politics, Literature, and Everyday Life. Wilmington, Delaware.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1994, Lihaksituleminen ortodoksisessa liturgisessa perinteessä. – Viisauden rintaa vasten. 75 vuotta ortodoksista teologista koulutusta. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 10. Joensuun yliopisto. Joensuu.
  • 1995, Kuoleman varjosta elämän kirkkauteen. – Erga 1994. Ortodoksisen teologian laitoksen vuosikirja. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. Joensuun yliopisto. Joensuu.
  • 2005, Pyhän Johannes Krysostomoksen opetuksia köyhyydestä ja rikkaudesta. – Erga 2005. Ortodoksisen teologian julkaisuja. N:o 35. Joensuun yliopisto. Joensuu.
  • 2011, Bysanttilaisten isien terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon haaksirikkoa. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
  • 2011, Bysanttilainen ihmisrakkaus ja avustustyö. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa.
  • 2013, Bysantin kaksi maailmaa: Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
• Hakkarainen, Pentti, 1994, Sinisten vaarojen paimen. Artikkeleita ja puheita 1971-1994. Joensuu.
• Harakas, Stanley S.
  • 1992, Living the Faith. The Praxis of Eastern Orthodox Ethics. Minneapolis.
  • 2010, The Science of Spiritual Medicine. Orthodox Psychotherapy in Action. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • 2013, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 2. Holy Trinity. Creation. Fall. Incarnation. Church. Life and Death. Translated by Sistern Pelagia Selfe. Levadia.
• Johannes Krysostomos, pyhä, 1889, The Homilies of St. John Chrysostom. Vol. Four of the Library of Fathers of the Catholic Church. Oxford.
• Karmiris, Ioannis N., 1969, Contemporary Orthodox Theology and Its task. – St. Vladimir’s Theological Quarterly. Vol. 13, 1&2. Crestwood.
• Loudovikos, Nikolaos, 2010, A Eucharistic Ontology. Maximus the Confessor’s Echatological Ontology of Being as Dialogical Resiprocity. Translated by Elizabeth Theokritoff. Holy Cross Orthodox Press. Brookline.
• Maksimos Tunnustaja, pyhä, 1985, Selected Writings. Translation and notes by G.C. Berthold. New York.
• Mantzaridis, Georgios I., 1994, Orthodox Spiritual Life. Translated by Keith Schram. Brookline.
• Romanides, John, 2008, Patristic Theology. The University Lectures of Fr. John Romanides. Uncut Mountain Press.
• Staniloae, Dumitru
  • 1980, The Holy Trinity: Structure of Supreme Love. – Theology and the Church. Translated by Robert Barringer. Crestwood.
  • 2003, Orthodox Spirituality. A Practical Guide for The Faithful and A Definitive for a Scholar. Translated from original Romanian by Archmandrite Jerome (Newville) and Otilia Kloos. South Canaan.
  • 2012, The Experience of God. Orthodox Dogmatic Theology. Volume 4: The Church: Communion in the Holy Spirit. Translated and Edited by Ioan Ionita. Brookline.
• Yannaras, Christos, 1984, The Freedom of Morality. Translated from Greek by Elizabeth Briere. Crestwood.