Suomen luostarit ja valtiollinen poliisi vuosina 1925 - 1927

Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 20

Aamun Koiton nr. 20/1995 kansilehti

Aamun Koitto julkaisi oheisen Timo Frilanderin kirjoittaman artikkelin lokakuussa ilmestyneessä lehdessään nr. 20/1995.

---

Suomen luostarit ja valtiollinen poliisi vuosina 1925 - 1927

Valtiollinen poliisi 1920-luvun Suomessa

Suomen irtautuminen Venäjästä joulukuussa 1917 edellytti monien muiden itsenäisille valtioille tunnus-omaisten instituutioiden ohella myös itsenäisten valvonta- ja tiedusteluorganisaatioiden luomista. Aina vuoteen 1919 saakka sekä valtion sisäisen että ulkoisen turvallisuuden valvonta kuului pääosin sotilashallinnon toimialaan. Kesällä 1919 valtiollisesta turvallisuudesta vastannut yleisesikunnan passiosasto lakkautettiin, ja sen tehtäviä jatkoi sisäasiainministeriön alainen Etsivä keskuspoliisi (EK). (Ahti 1987, 74-75.)

Etsivästä keskuspoliisista tuli 1920-luvun alkupuolella merkittävä tekijä Suomen nuoroikeistolle. Osittain EK:n sisäpoliittisesta painoarvosta johtuen sen asemaa pyrittiin 1920-luvulla useaan otteeseen heikentämään. Aktivistivetoinen EK puolustautui paitsi tehostamalla tiedustelutoimintaansa myös tukeutumalla sille suopeisiin poliittisiin voimiin. Näyttävimpiin ilmeisesti EK:n masinoimiin manöövereihin lukeutuu oikeistosuuntauksen sisäpolitiikassa aloittanut kommunistikansanedustajien pidätysoperaatio vuoden 1923 lopulla. (Hietaniemi 1992, 83-85, 122.)

Etsivä keskuspoliisi seurasi 1920-luvulla tiiviisti Suomessa oleskelleita venäläisemigrantteja. Tästä syystä sillä oli tiettyä mielenkiintoa myös ortodoksista kirkkoa ja eritoten venäläisyyden linnakkeina pidettyjä luostareita kohtaan. Ajanlaskukysymyksen yhteydessä luostareissa vuosina 1925-1927 ilmennyt kuohunta sattui EK:n kannalta suotuisaan aikaan. Levottomuudet tarjosivat tervetullutta käyteainetta sisäpoliittiseen valtapeliin. Lisäksi ne antoivat EK:lle mahdollisuuden hyökätä valtakunnan turvallisuuden kannalta epäilyttävänä pitämäänsä luostarilaitosta vastaan.

Etsivä keskuspoliisi kiinnostuu ajanlaskukysymyksestä

Vuoden 1925 alkupuolella Etsivän keskuspoliisin mielenkiinto Suomen ortodoksien kalenteriongelmia kohtaan kasvoi tuntuvasti. Lisääntyneen kiinnostuksen taustalla oli ilmeisesti vuosien 1924-1925 taitteeseen ajoittunut vanhan kalenterin kannattajien massiivinen vyörytys, johon oli sisältynyt myös ulkopoliittisia sävyjä. Valtiollisen poliisin mielenkiintoa saattoivat osaltaan lisätä myös Sergei Solntsevin ja kirkollishallituksen loppuvuodesta 1924 esittämät syytökset, joiden mukaan venäläiset pyrkivät tuhoamaan vasta perustetun Suomen ortodoksisen kirkon vetoamalla kalenterikysymykseen. Solntsev uskoi, että venäläisten tavoitteena oli muodostaa Moskovan patriarkaatin alainen, juliaanisessa kalenterissa pitäytyvä kirkkokunta, joka asteittain sulauttaisi itseensä Suomen ortodoksisen kirkon. (Solntsev Setälälle 21.11.1924.)

Etsivä keskuspoliisi pyrki keväällä ja kesällä 1925 johdonmukaisesti vahvistamaan asemaansa kalenterikysymyksen selvittelyssä. Perusluonteelleen uskollisena se ei kuitenkaan kaivannut julkisuutta. Valtiollisen poliisin kannalta ajanlaskuriitoja koskeneiden tutkimusten salaaminen näytti edellyttävän opetusministeriön ja ortodoksisen kirkollishallituksen välisen suhteellisen avoimen tietojenvaihdon katkaisemista. Etsivä keskuspoliisi pyrkikin jo maaliskuussa 1925 työntämään kirkollishallituksen osittain sivuraiteelle ajanlaskuasiassa. Opetusministeriölle 18.3.1925 lähettämässään kirjelmässä EK:n päällikkö Esko Riekki vaati ministeriötä säilyttämään kirjeenvaihdon salaisena. (Riekki opetusministeriölle 18.3.1925.)

Vaikka Riekin kirjelmän välittömänä syynä olikin aiemmin samana vuonna tapahtunut tietovuoto, on ilmeistä, että EK halusi konsultoida luottamuksellisesti ainoastaan muiden valtion viranomaisten kanssa.

Turvallisuuspoliittiset aspektit korostuivat EK:n toiminnassa vuoden 1925 kesää kohti. Rajaseudulla asuneiden venäläisemigranttien ajanlaskukysymyksessä osoittama aktiivisuus huolestutti valtiollista poliisia. Raja-Karjalassa, Salmin ja Impilanden pitäjissä kesällä 1925 suoritetut tutkimukset näyttivät osoittavan, että vanhan ajanlaskun puolesta harjoitettu kiihotustoiminta oli organisoitua ja että sitä johdettiin paitsi Viipurista, myös Valamon luostarista. (Terijoen alaosaston til. kats. 12.6.1925.)

Valamon ulkomaiset yhteydet EK:n mielenkiinnon kohteena

Ekumeenisen patriarkaatin edustajan metropoliitta Germanoksen syyskuussa 1925 tapahtunut Suomen-vierailu lisäsi EK:n luostareita kohtaan tuntemaa mielenkiintoa. Germanoksen Valamon-matkan aikana 23. - 24.9.1925 luostarissa ilmeni ajanlaskulevottomuuksia, jotka johtivat pitkällisiin jälkiselvittelyihin sekä rangaistustoimiin. Ensimmäiset rangaistukset jaettiin välittömästi metropoliitta Germanoksen Suomen vierailun jälkeen. Kirkollishallitus riisti Sergei Solntsevin johdolla pappisoikeudet viideltä Valamon johtokunnan jäseneltä jo 8.10.1925. Runsas kuukausi myöhemmin, 9.¬12.11.1925, kirkollishallituksen asettamat tutkintotuomarit Simo Okulov ja Nikolai Varfolomejev kuulustelivat Valamon veljistöä. Kuulustelujen tarkoituksena oli hankkia aineistoa myöhemmin järjestettävää oikeudenkäyntiä varten. (Kirk.hall.ptk 8.10.1925; Kirk.hall. opetusministeriölle 12.11.1925; AK 19/1925.)

Etsivä keskuspoliisi osallistui Valamossa syksyllä 1925 syntyneeseen kalabaliikkiin lähinnä seuraamalla luostariveljistön kirjeenvaihtoa. Vuoden 1919 hallitusmuotoon tosin sisältyi kirjesalaisuuden periaate, mutta käytännössä valtiollisella poliisilla oli vuoden 1889 rikoslain kotietsintöjä koskevan pykälän nojalla oikeus tarkastaa epäilyttäviä postilähetyksiä. Luostareiden ulkomaansuhteilla oli EK:n kannalta erityistä mielenkiintoa. Metropoliitta Germanoksen Valamon vierailun yhteydessä tapahtunut kalenterikysymyksen kärjistyminen ei ehkä sinänsä vilkastuttanut luostarin ulkomaisia yhteyksiä. Se lisäsi kuitenkin valtiollista poliisia kiinnostaneen materiaalin määrää kirjeenvaihdossa. Etsivän keskuspoliisin suorittama kirjeistön seulonta näkyy arkistossa useina talteen otettuina yksityiskirjeinä, jotka eivät siis koskaan lähteneet Suomesta.

Suomen ja Neuvostoliiton välinen postisopimus astui voimaan 15.9.1924. Sen mukaan Suomesta Neuvostoliittoon osoitetut postilähetykset oli jätettävä postiin avoimina. Posti takavarikoi epäilyttävät lähetykset ja toimitti ne edelleen EK:lle. (Pietiäinen 1988, 118.)

Nykyhetken perspektiivistä talteen otettujen kirjeiden sisältö vaikuttaa valtion kannalta useimmiten varsin vaarattomalta. Sisältöä olennaisempi talteenottokriteeri onkin luostareiden tapauksessa ilmeisesti ollut kirjeenvaihdon suunta. Kaksikymmenluvun kommunisminvastaisessa ilmapiirissä suomalaisten yhteydet Neuvostoliittoon olivat jatkuvasti EK:n suurennuslasin alla. EK:n syksyllä 1925 talteen ottama Valamon kirjeenvaihto koostuukin pääasiassa Leningradiin ja Moskovan luostarimajaan osoitetuista kirjeistä.

Munkkikarkotukset ja EK

Ajanlaskukiistan kärjistymisen seurauksena syksyllä 1925 alkaneissa Valamon munkkien karkotuksissa EK:lla oli muodollisesti toimeenpaneva rooli. Itse karkotuspäätöksistä vastasivat etupäässä ortodoksinen kirkollishallitus sekä opetusministeriö. Ensimmäiset viisi munkkia karkotettiin Serbiaan syyskuun lopussa 1925. Viimeisen yönsä Suomessa karkotettavat viettivät EK:n tiloissa Helsingin Vilhonkadulla. Vaikka Etsivä keskuspoliisi ei suoranaisesti ollutkaan karkotusten takana, se ei munkkien lähtöä surrut. Poliisilla oli varma käsitys karkotettavien laadusta: "Niin 'vapautui' Suomi, kuten munkit painostivat lähtöään, noista rettelöivistä hengenmiehistä, jotka kiivailivat muka kreikkalais-katolisen kirkon opin puolesta, mutta itse asiassa olivat mitä tyypillisimpiä koukuttelevia ryssäläissofisteja" (VA EK 382/ XVII B1).

Etsivä keskuspoliisi huolehti syksyllä 1925 paitsi karkotusten toimeenpanosta, myös mahdollisista karkotettavien kuulusteluista. Lokakuussa 1925 EK kuulusteli sisäasiainministeriön toimeksiannosta karkotustuomion saanutta pappismunkki Polikarpia. Vuonna 1922 Neuvosto-Venäjältä Valamoon siirtyneen Polikarpin tapaus herätti aikanaan suhteellisen laajaa julkista huomiota. Ajojandin käynnisti sanomalehti Karjala jo toukokuussa 1925 väittämällä Polikarpin syyllistyneen valtionvastaiseen toimintaan. Lehden paljastukset johtivat laajoihin tutkimuksiin ja lopulta Polikarpille langetettuun maasta karkotukseen.

Kuulusteluissa EK ei saanut Polikarpista kovinkaan paljon irti. Käytännössä ainoa sisäasiainministeriötä kiinnostanut kuulustelupöytäkirjan maininta koski Polikarpin tulevaisuudensuunnitelmia: kouluja käymätön pappismunkki ilmaisi haluavansa palata Neuvostoliittoon.

EK ryhtyy propagandahyökkäykseen luostareita vastaan

Vuoden 1926 alkupuolella Etsivän keskuspoliisin asema näytti vahvalta. Uuden rikostutkimuskeskuksen sijoittaminen EK:n tiloihin vahvisti entisestään valtiollisen poliisin asemaa poliisiorganisaatiossa. Etsivän keskuspoliisin vankkaa asemaa kuvaa maaherra Bruno Jalanderin syksyllä 1926 esittämä kritiikki, jonka mukaan EK toimi "valtiona valtiossa" (Hietaniemi 1992, 98, 104).

Vuoden 1926 keväällä ja kesällä Etsivä keskuspoliisi jakoi eri viranomaisille poikkeuksellisen epäedullista informaatiota elämästä Suomen luostareissa. Luostarielämää koskeneiden kielteisten tiedonantojen määrä lisääntyi vuoteen 1925 verrattuna niin paljon, että voidaan puhua EK:n toteuttamasta luostareiden parjauskampanjasta.

Etsivän keskuspoliisin ei tarvinnut keväällä 1926 yksin hyökätä luostareita vastaan. Innokkaana suomalaiskansallisena tunnettu kansakouluntarkastaja Aleksanteri Sadovnikov julkaisi Karjala-lehdessä huhtikuussa 1926 sarjan Suomen ortodoksista kirkkoa käsitelleitä artikkeleita. Huhtikuun 29. päivänä 1926 julkaistussa artikkelissa Sadovnikov otaksui "idästä tulleen bolsevistisen hengen" koskettaneen Valamon munkkeja. Etsivä keskuspoliisi kiinnitti välittömästi huomiota Sadovnikovin epäilyksiin.

Sadovnikovin artikkeleiden julkaisemisen aikoihin EK lähetti opetusministeriölle raportin siivottomasta elämästä Konevitsan ja Lintulan luostareissa. Raportti sisälsi muun muassa Konevitsan veljistöön kohdistettuja syytöksiä juopottelusta ja ehtoollisviinin väärinkäytöstä: "Koko luostarissa löytynee tuskin ainoatakaan 'pyhää veljeä', joka ei olisi mukana kaikessa pahassa". (EK opetusministeriölle 17.4.1926.)

Myös Konevitsan luostarin hygieniaolot asetettiin EK:n raportissa kyseenalaisiksi: "Henkilö, joka on tottunut raittiiseen ja puhtaaseen ilmaan, ei voi pahoinvointia tuntematta oleskella esim. matkailijoita varten varatussa luostarin 'hotellissa', jonka alakerrassa sijaitsee navetta". (Sama.)

EK:n raportti antoi erittäin negatiivisen kuvan itse luostarielämästä. Raportti esitti luostarin asukkaat epärehellisinä ja luonteeltaan kieroutuneina henkilöinä. Erityisen vakava syytös koski Konevitsassa sattuneita kuolemantapauksia. EK:n mukaan luostarissa murhattiin ihmisiä: "Luostarin sielunkellot soivat aikansa ja hautaus tapahtuu kaikkine ulkokultaisine menoineen ja kuollut 'veli' kätketään luostarin kalmistoon mukanaan salaisuutensa". (Sama.)

Sama luostareiden kannalta kielteinen linja jatkui myös EK:n alaosastojen raporteissa. Terijoen alaosasto informoi 27.7.1926 EK:n päällikköä juopottelusta Konevitsassa. Muutamaa päivää myöhemmin pääosastolle lähettämässään tilannekatsauksessa Terijoen alaosasto kuvaili elämää Lintulan luostarissa. Arvosteltuaan aluksi Lintulan sisaria laiskuudesta ja työhön tottumattomuudesta Terijoen alaosasto totesi lopuksi, ettei se ylipäätään pitänyt nunnien Suomessa oleskelua suotavana.

Täsmällistä kuvaa valtiollisen poliisin vuonna 1926 toteuttaman propagandahyökkäyksen taustoista on vaikea hahmottaa. Osittain tämä johtuu arkistomateriaalin puutteellisuudesta; huomattava osa EK:n Sortavalan alaosaston arkistomateriaalista on kadonnut, ja Valamo ja Konevitsa kuuluivat juuri tämän alaosaston valvontapiiriin. Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että EK toteutti luostareiden vastaisen mustamaalauskampanjan itsenäisesti. Propagandavyörytyksen kohteena oli ensisijaisesti opetusministeriö, joka kirkollisista kysymyksistä vastanneena valtiollisena hallintoelimenä oli EK:n kannalta avainasemassa. Kallion II hallituksen opetusministerinä kesällä 1926 toiminut E. N. Setälä oli ihanteellinen propagointikohde Etsivälle keskuspoliisille. Ortodoksisen kirkon suomalaistamispyrkimyksiä tukenut kokoomuspoliitikko Setälä oli jo syksyllä 1925 ryhtynyt pontevasti ajamaan vanhan ajanlaskun kannattajien karkottamista Valamon luostarista. (Sisäasiainministeriö opetusministeriölle 31.8.1926.) Opetusministerin ajanlaskukysymyksessä omaksuma jyrkkä linja sopi hyvin valtiollisen poliisin piirustuksiin, koska aktivistijohtoisen EK:n tavoitteena oli venäläisvaikutuksen vähentäminen Suomessa. Venäläisten karkotukset palvelivat osaltaan tätä päämäärää.

Hyökkäyksen ajankohta oli huolella valittu. Loppuvuodesta 1925 tapahtunut ajanlaskukiistan kärjistyminen oli tuonut luostareille kosolti kielteistä julkisuutta. Negatiivissävyinen lehtikirjoittelu oli kesään 1926 mennessä ehtinyt muokata maaperää otolliseksi voimatoimille luostareita vastaan. Munkkikarkotusten käynnistyttyä Valamossa vuosina 1925-1926 asemiaan vahvistaneen EK:n oli periaatteessa helppo sivusta vauhdittaa jo alkanutta karkotusprosessia. Käytännössä tämä tapahtui juuri luostareiden kannalta epäedullista informaatiota levittämällä.

EK:n hyökkäys tukehtuu sisäpolitiikan suunnanmuutokseen

Joulukuussa 1926 tasavallan presidentti nimitti sosialidemokraattien johtajan Väinö Tannerin hallituksenmuodostajaksi. Itsenäisen Suomen ensimmäisen sosialidemokraattisen hallituksen opetusministeriksi nousi humanisti ja kansanopistomies Julius Ailio. Kirkosta eronnut Ailio ei suhtautunut Suomen ortodoksisen kirkon kansallistamispyrkimyksiin läheskään yhtä intohimoisesti kuin edellinen opetusministeri E. N. Setälä.

Sosialidemokraatit olivat koko 1920-luvun suhtautuneet Etsivän keskuspoliisin vahvaan asemaan erittäin kriittisesti. Hallitusvastuun myötä linja kuitenkin muuttui. Muodollisesti SDP jatkoi EK:n arvostelua, mutta kulissien takana sosialidemokraattisen puolueen johto tuli erinomaisesti toimeen valtiollisen poliisin kanssa. Sosialidemokraateille vahva EK merkitsi käyttökelpoista asetta työväenliikkeen sisäisessä valtataistelussa. (Hietaniemi 1992, 109-110.)

Kirkkopolitiikkaan EK:n ja sosialidemokraattien kulissien takainen veljeily ei ulottunut. Helmikuussa 1927 opetusministeriön hallitussihteeri Antti Inkinen tiedusteli Esko Riekiltä, mistä EK:n raporteissa vuonna 1926 mainitut tiedot luostareissa vietetystä moraalittomasta elämästä olivat peräisin. Inkinen epäili vahvasti EK:n tietojen todenperäisyyttä. Asiaa selvitettyään Riekki ilmoitti Inkiselle, että tiedot olivat peräisin sekä luostarisaarille sijoitettujen armeijan yksikköjen upseeristolta että EK:n Terijoen alaosaston henkilökunnalta. Mielenkiintoista on, ettei Riekki ehdottomasti pitänyt kiinni raporteissa vuonna 1926 mainittujen tietojen todenperäisyydestä. Valtiollisen poliisin päällikkö tyytyi toteamaan, että tiedot olivat "todennäköisesti oikeita". (Inkinen Riekille 7.2.1927; Riekin sanelu 8.2.1927.)

Opetusministeri Ailio puuttui Valamon munkkien karkotuksiin maaliskuussa 1927. Ministeri oli jo tammikuussa 1927 päässyt arkk¬piispa Hermanin ja rovasti Solntsevin kanssa yhteisymmärrykseen siitä, ettei enempiin karkotuksiin luostareissa enää ryhdyttäisi. Maaliskuun 28. päivänä 1927 kirkollishallitukselle osoittamassaan kirjelmässä opetusministeri Ailio ilmaisi huolestumisensa Valamon kauimmaisiin skiittoihin ajanlaskukysymyksen johdosta siirrettyjen munkkien terveydentilasta. Ailio muistutti kirkollishallitusta siitä, että vanhan kalenterin kannattajia kohtaan oli osoitettava suvaitsevaisuutta. (Ailio kirkollishallitukselle 28.3.1927.)

Kokonaan EK ei mielenkiintoaan luostareihin menettänyt. Negatiivinen kuva luostarielämästä säilyi valtiollisen poliisin raporteissa vielä pitkään. Etsivä keskuspoliisi hyödynsi propagandassaan taitavasti 1920-luvun antikatolista ilmapiiriä, josta ajan kirjallisuus tarjoaa myös runsaasti esimerkkejä. (Ks. esim. Lauha 1993, 204-206.) EK käytti propagandassaan yleisesti tunnettuja kliseitä sekä stereotypioita juopottelevista ja irstailevista munkeista. Vastaavat teemat toistuvat myös 1920-1930-lukujen uskonnonvastaisessa neuvostopropagandassa.

Timo Frilander

(Aamun Koiton toimitus on lyhentänyt ja yksinkertaistanut viitteitä.)

Lähteet ja kirjallisuus

Painamattomat lähteet

• Valtionarkisto (Kansallisarkisto) - VA
• Etsivän keskuspoliisin arkisto - EK
  • Kansio 382, Uskonnolliset yhteisöt, XVII B, (Kreikkalais)katolinen kirkko
• Valtioneuvoston arkisto
  • Opetusministeriö - Opm.
    • Kirjediaarit - KD
  • Sisäasiainministeriö - Sisäas.min.
    • Kirjediaarit - KD
• Antti Inkisen kokoelma - AIK
  • Kansio 3, Ortodoksinen kirkko, Nippu B, Ajanlaskukysymys
• Eemil Nestor Setälän arkisto - ENS
  • Kirjeenvaihto VAY 5418
• Suomen ortodoksisen kirkollishallituksen arkisto (Kuopio) - OKHA
  • Oikeudenkäyttö, kirkollinen alioikeus F.e.1. Asiavihko 17

Sanomalehdet

• Aamun Koitto 1925
• Karjala 1925-1926

Kirjallisuus

• Ahti, Martti 1987: Salaliiton ääriviivat. Oikeistoradikalismi ja hyökkäävä idänpolitiikka 1918-1919. Diss. Espoo.
• Hietaniemi, Tuija 1992: Lain vartiossa. Poliisi Suomen politiikassa 1917-1948. Hist.tutk. 166. Diss. Vammala.
• Pietiäinen, Jukka-Pekka 1988: Suomen postin historia 2. Helsinki.

---

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.20/1995, joka ilmestyi 27.10.1995, sivuilla 3 - 6)