Empiirinen teologia on ortodoksisen kirkon omatunto (opetuspuhe)

Ortodoksinen bioetiikka perustuu askeettisena, liturgisena, empiirisenä ja käytännöllisenä Jumalan tuntemiseen. Ortodoksisen kirkon terapeuttinen elämä antaa sisällön teologialle ja Kirkon bioetiikalle. Pyhien Isien Tradition mukaan ihminen luotiin Jumalan kuvan mukaisesti kasvamaan Luojan kaltaisuuteen. Tätä hengellistä kasvamista kuvastaa uskovan ihmisen sitoutuminen Jumalan elämän pyhyyteen. Maallistuneen yhteiskunnan ihmisen mieli pursuu kuluttamisen nautintoja, itseriittoisuutta ja valheellista itsenäisyyttä, joka pilkkaa ortodoksisen kirkon itsensä uhraamisen, askeettisen taistelun ja Jumalan palvelemisen arvoja. Maailmallinen ihminen marginalisoi elämässään Kirkon askeettisen maailman.

Luomisen 6. päivä. Ihmisen luominen

Ortodoksisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen ei ole paikalleen pysähtynyt asiaintila, vaan dynaaminen Jumalassa kehitykseen rakentuva persoona. Kirkon hengelliset opettajat painottavat ihmisen olemuksellista kasvamista Kristuksen ihmisyydessä. Ihminen on todellisesti ihminen ainoastaan eläessään Jumalan kuvana. Kukin meistä on ihmispersoona siinä määrin, kun me luomme rakkaudessa suhteen Jumalaan ja lähimmäiseen. Ortodoksisen kirkon lähetystyö on diakoniaa. Kristus samastuu köyhiin ja apua tarvitseviin. Samoin myös Hänen Kirkkonsa jäseniä kutsutaan palvelemaan lähimmäisiä ja auttamaan heitä perimään Taivaan Valtakunta.

Kasvaminen Jumalan kaltaisuudessa kertoo sellaisesta elämänasenteesta, jossa tapahtuu kirkastumista, eettistä ratkaisun tekemistä ja pahan vastustamista. Hengellinen kasvaminen edellyttää ihmisessä hyvän tekemistä. Näin ortodoksisen kirkon etiikka on yhteisöllistä, lähimmäisestä vastuuta kantavaa etiikkaa. Ortodoksisen kirkon autenttinen teologia on aina kirkollista. Sitä harjoitetaan Kirkossa ja Kirkon hengellisen elämän parhaaksi. Ortodoksisuutta on syytä lähestyä sekä oppina että kristillisenä elämänä kirkollisesti ja liturgisesti. Teologia tulee todeksi jatkuvana helluntaina Kirkossa, jossa se kirkastuu ja muuttuu uskovissa teologiseksi mieleksi.

Kirkon dogmaattinen opetus ja eettinen huolenpito suojelevat harhaopeilta ja ohjaavat Kirkkoa ja yksityistä Kirkon jäsentä Jumalan kaltaiseen elämään. Empiirinen ortodoksinen uskonoppi koetaan todeksi käytännön kirkollisessa elämässä. Ortodoksisen teologian elinvoimaisena lähetystehtävänä on arvioida Kirkon totuudessa uskovien kokemuksellista elämää.

Kirkko tarvitsee Teologiaa. Teologia on Kirkon omatunto. Ortodoksisen Tradition käyttämien Teologian käsitteiden ja sanojen tarkoituksena ei ole koskaan Kirkon Dogman rationaalinen ymmärtäminen. Kirkon Dogmaa ei ole tarkoitettu uskomista vaan yhteisön kokemista varten. Pahin harhaoppi kätkeytyy siihen, että teologit istuvat pöydän ääreen ja kuvittelevat, että he voivat puheissaan heijastaa suuria dogmaattisia ajatuksia. Ortodoksisen Tradition mukaan sellainen teologinen kuvittelu ilmaisee suurta typeryyttä. Tätä kuvittelua on runsaasti tämän ajan ortodoksiteologien puuhasteluissa muiden uskontojen kanssa.

Ortodoksisen kirkon dogmaattinen opetus yhdistyy pyhiin kanoneihin. Dogmeja kutsutaan myös opin määritelmiksi, koska ne määrittävät rajat totuuden ja valheen, parantumisen ja sairauden välille. Pyhät kanonit ovat puolestaan Kirkon hengellisen elämän lääkkeitä, jotka auttavat synnin ja himojen sairastuttamia ihmisiä askeesissa Jumalan ilmoittaman totuuden kokemiseen. Pyhät kanonit eivät ole pelkästään kokoelma eettisiä sääntöjä ja moraalisia velvoitteita, vaan myös ihmisen pelastukseen johtavia lääkkeitä. Ihmisessä vaikuttaa uskon dogma eli Jumalan Sanan lihaksitulemiseen ja Kirkkoon liittyvät dogmat tulevat ihmisen hengelliseksi ravinnoksi. Ihminen ottaa vastaan tämän kaiken elämällä todeksi pyhät kanonit.

Teknologian kasvu on pimentänyt ihmisen sisäisen kasvun

Teknologia on madaltanut radikaalisti ihmisen ja häntä ympäröivän maailman. Se on köyhdyttänyt ihmiskuntaa suuntaamalla ihmisiä systemaattisesti vähäpätöisiin päämääriin ja pois vanhan kristillisyyden ihanteista: myötätunnosta, rakkaudesta, viisaudesta ja mielenrauhasta. Teknologinen aikakausi jää historiaan esimerkkinä ajasta, joka pimensi ihmisen sisäisen kasvun. Ihmisen sisäisestä kasvusta ja kehityksestä ei todista mikään. Edistyksen myytti perustuu tieteen myyttiin. Se on nykyajan ihmisen harhainen perusmielikuva. Tieteisuskoinen ihminen haluaa saavuttaa varmuuden siitä, ettei Jumala voi puuttua hänen elämäänsä.

Ihmiset ovat usein sokeita yhteiskunnan moraalisille muutoksille. Länsimainen yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ilmapiiri on hengellisesti ristiriitainen ja sairas. Se on ortodoksisen etiikan kannalta vääristynyt. Yhteiskunta valvoo yhä enemmän yksilön elämää. Yhteiskunnan monenkirjava maallistuminen merkitsee vakavaa vaaraa paikalliskirkon elämälle. Maallistuminen vääristää laitoskirkon hengellisen elämän. Ortodoksisen kirkon askeettinen tietoisuus kasvaa yksinkertaisesta elämästä. Askeettisen olemisen kieli on hiljaisuuden kieli. Hänen elämänsä ydin on hengellisessä jälleenrakennustyössä eli katumuksessa.

Ranskalainen elokuvaohjaaja Robert Bresson (k. 1999) kuvasi eurooppalaisen uskonnon rappiota ja kulutusyhteiskunnan mielettömyyttä erityisesti viimeisissä elokuvissaan Paholainen luultavasti (1977) ja Raha (1983). Näitä elokuvia kuvastaa ohjaajan tinkimätön eurooppalaisen yhteiskunnan kritiikki. Ranskalaisen elokuvan minimalistin Robert Bressonin näkemys eurooppalaisen yhteiskunnasta on äärimmäisen pessimistinen. Hän esittää maailman pahuuden kehänä. Näissä kahdessa elokuvassa todellinen taistelu käydään ihmisen persoonallisen uskon tasolla. Bressonin elokuvan tekemisen pohjavire on hengellinen.

Kuva Bressonin elokuvasta ”Kuolemaantuomittu on karannut”

Robert Bresson oli vakuuttunut, että maailman asiat olivat muuttuneet huonoiksi. Ihmiset olivat muuttuneet julmiksi materialisteiksi. He ajattelivat vain itseään ja heitä kiinnosti vain raha. Rahasta oli tullut heidän jumalansa. He elivät vain tätä jumalaa varten. Ihmisellä on oikeus valita, mutta hänen vapautensa muuttuu todelliseksi vasta, kun hän valitsee Jumalan. Vapaus voidaan tulkita sisäiseksi tai hengelliseksi vapaudeksi tai Jumalan tuonpuoleisuuden kohtaamiseksi.

Robert Bresson on ajankohtainen taiteilija. Ranskalaiselle ohjaajalle ”todellinen” ei ole maailma sellaisena kuin se koetaan tavanomaisessa havaitsemisessa. Todellinen on pikemminkin jotain, jota tavanomaisessa havainnossa ei kyetä näkemään. Robert Bressonille todellinen edustaa ”yliluonnollista”, joka ylittää sen, mikä ymmärretään ”luonnolliseksi”. Siksi hänelle ei riitä kameran ja magnetofonin tallentama ”todellinen”, se on vasta lähtökohta elokuvalliselle kirjoittamiselle.

Nykyajan ihmisen yksinäisyys ei ole pelkästään elämässä epäonnistuneiden, elämän murjomien, arkojen ja hermostuneiden, vaan yhtä lailla myös yhteiskunnan valioyksilöiksi luokittelemien ihmisten osa. Ihmisten palvoma teknologia ei ole yhdistänyt maailmaa. Ihmisen elämä on muuttunut internetin varjomaailmassa entistäkin yksinäisemmäksi. Lukuisat ihmiset elävät elämänsä löytämättä itseään ja lähimmäistään. Maailmassa, jossa tietokone korvaa ihmisen työn ja psykologia uskonnon, ei tarvitse ihmetellä, että ihmissuhteet muodostuvat pakkomielteeksi.

Moniarvoisen yhteiskunnan arvottomuuden keskellä paikalliskirkon tulee hahmottaa jäsenissään ortodoksisen kirkon perinteen mukaisia kasvatustavoitteitaan. Kirkko ei ole paikalleen jämähtänyt kulttikerho, vaan yhteisessä eukaristiassa palveleva kirkollinen yhteisö. Bysantin kirkon kasvatusnäkemys lähtee myönteisestä luottamuksesta siihen, että ihmiseen voidaan vaikuttaa kirkollisesti.

Pyhien Isien mukaan ihmisen osallistuminen Jumalan elämästä tekee ihmisestä Jumalan kuvan mukaisen ihmisen. Kristus on ihmisen alku- ja esikuva. Hän määrittää todellisen ihmisyyden. Tänä päivänä harvat ortodoksit tietävät, mikä yhteys evankeliumilla on arkiseen elämään. Paikalliskirkossa tarvitaan kipeästi Pyhien Isien elämänläheistä raamatullista opetusta. Ortodoksisen elämän identiteetin vahvistaminen edellyttää Kirkon liturgisen ja eettisen perinnön opiskelemista ja siinä vahvistumista. Ortodoksisen uskon kasvattaminen sisältää ihmisen älyn, tunteet, sielun ja ruumiin. Se johtaa Kirkon jäsenen eukaristisessa yhteisössä sydämen sivistykseen ja iloon Kristuksessa.

Ortodoksisen kristillisyyden erottaa muista kristillisen uskon ilmauksista vakaumus, jonka mukaan Jumala kutsuu ihmistä elämän muutokseen eli kasvamaan Pyhän Hengen voimassa hengellisestä lapseudesta hengelliseen aikuisuuteen. Tämä sisältää Pyhien Isien opetuksen mukaisesti taistelun himoja vastaan. Kirkon Teologia ja siitä kasvava käytäntö rakentuu evankeliumin opetuksesta. Se merkitsee kutsua tarkastella kaikkea maailmassa Kristuksessa. Ortodoksinen kirkko on profeetallinen, karismaattinen ja eskatologinen yhteisö. Todellinen jumalanpalvelus jatkuu ortodoksisena todistamisena ja palvelemisena maailmassa.

Kirkon opetus Kristuksen lihaksitulemisesta on ratkaisevan tärkeä ortodoksis-kristilliselle etiikalle. Pyhien Isien opetus jumaloitumisesta (kreik. teosis) viittaa ihmisen ruumiin ja sielun kirkastumiseen. Ihmisen psykosomaattinen ykseys heijastaa lihaksi tulleen Kristuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon ykseyttä. Pyhät Isät näkevät luomakunnan uudistumisen tapahtuvan ei pelkästään Kristuksen lihaksitulemisen vaan myös Hänen ylösnousemuksensa kautta. Kristuksen ylösnousemus on uuden luomisen kulmakivi. Sen vuoksi ylösnousemuksen päivää eli sunnuntaita kutsutaan Kirkossa maailman uudelleen luomisen päiväksi tai luomakunnan kahdeksanneksi päiväksi.

Ihmisen hengellinen uudistuminen Kristuksessa uudistaa koko luomakunnan. Ihmisen suhteella luomakuntaan on kristologinen perusta ja soteriologinen ulottuvuus. Kirkon läsnäolo maailmassa merkitsee Jumalan läsnäoloa. Siksi aineellisen maailman kirkolliseksi tekeminen merkitsee Kirkossa ihmisten osallistumista Jumalan kirkkaudesta. Ortodoksisessa teologiassa ei vähätellä pahan traagista luonnetta eikä unohdeta saatanan toimintaa, mutta opetuksen ja kasvatuksen keskuksena on Kristuksen lopullinen voitto kaikista vastustavista voimista. Tämä voitto ei tapahdu maailman luonnollisten prosessien kautta, vaan Pyhän Hengen kirkastavana voimana.

Jumala on ihmiselämän hyvyyden lähde

Ihminen on Jumalan mestariluomus, joka ei syntisenäkään elä täysin erossa Jumalasta. Ihminen kehittyy moraalisesti Jumalan avulla ja yhteistyössä Hänen kanssaan. Jumalan syntyminen ihmiseksi merkitsee, että Kristuksen inhimillisyys käsittää ihmisluonnon kaikki ominaisuudet. Ihmisellä on Kristuksessa mahdollisuus muuttua Jumalan kirkkauden kaltaiseksi, ”kirkkaudesta kirkkauteen” (2. Kor. 3:18). Kuitenkin Jumalan valkeuden ja totuuden valitseminen vaatii ihmiseltä vihkiytymistä jatkuvaan sisäiseen taisteluun demonisia kiusauksia ja omia itsekkäitä pyrkimyksiä vastaan. Sen vuoksi askeesi on olennaista ihmisen kasvaessa pelastukseen.

Pyhittäjä Johannes Damaskolainen, Kreikka.
(kuva © Hannu Pyykkönen)

Kristuksen lihaksituleminen on kosminen tapahtuma. Kristuksen persoona, Hänen ruumiinsa sakramentaalinen todellisuus ja pyhien ihmisten elämä Hänessä ennakoivat koko kosmoksen kirkastumista. Jumala on ihmiselämän hyvyyden ja luodun olemassaolon lähde. Pyhä Johannes Damaskolainen (k. noin 750) tiivistää Pyhien Isien opetuksen toteamalla:

Uskomme siis yhteen Jumalaan, muuttumattomaan, hyvyyden ja vanhurskauden lähteeseen, mihinkään mittaan mahtumattomaan voimaan, jonka ainoana mittana on oma tahto, sillä se voi kaiken, mitä haluaa. Se on kaiken vallan ja järjestyksen yläpuolella; olemuksen, elämän, sanan ja käsityksen yläpuolella. Se on itse valkeus, itse hyvyys, itse elämä, itse olemus, niin ettei sen oleminen johdu mistään muusta, tai mikään mitä se on, vaan se itse on olevaisten olemisen lähde: Eläville elämän lähde, sanasta osallisille sanan lähde, kaikille hyvyyksien alkusyy, joka tuntee kaiken ennen syntymää.

Ortodoksikristityn velvollisuus on osoittaa lähimmäiselle armeliaisuutta

Bysantin kirkon sosiaalinen tietoisuus kasvoi yhteisestä eukaristisesta rukouksesta. Kirkon sosiaalisen vastuun kantaminen esikuva on Kristus. Todellista Kirkon hengen mukaista oikeudenmukaisuutta ei ole olemassa ilman Kristukseen rakentuvaa hyvettä.

”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne” (Joh. 13:34).

Kirkon Pyhien Isien yhteiskunnallisessa opetuksessa korostuu vastuu ihmisen pelastamisesta eukaristisessa yhteisössä. Ortodoksinen kirkko toteuttaa historiassa kahdenlaista tehtävää, kantaa huolta ihmisten iankaikkisesta pelastumisesta, mutta näkee välttämättömänä myös ihmisten yhteiskunnallisten olojen parantamisen. Ortodoksisessa teologiassa ihmiskäsitys ja sosiaalinen käytäntö liittyvät yhteen.

Läntisessä uskonnollisuudessa synti ilmaistaan lainomaisin käsittein ja eettisin tapahtumasarjoin. Pyhä Raamattu ja Pyhät Isät tarkastelevat syntiä sen sijaan lääketieteellisesti. Ortodoksisessa terapeuttisessa teologiassa Kristus syntyi maailmaan parantaakseen ihmiset itsekkäästä rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Jumala on Hengellinen Lääkäri, joka parantaa ihmisiä Kristuksessa. Ortodoksinen kirkko näkee ihmisen hengellistä terapiaa kipeästi tarvitsevana olentona. Pyhien Isien pastoraalinen käytäntö tukee voimakkaasti tätä terapeuttisuutta. Synti ja sairaus ovat alati läsnä Pyhien Isien terapeuttisessa käytännössä. Kirkon pastoraalisen työn päämääränä on ihmisen hengellinen kasvaminen.

Näkemykseen uudesta ihmisyydestä Kristuksessa sisältyy pyhän Gregorios Palamaksen (k. 1359) korostama yhteiskunnallinen vastuu. Palamasta kiinnostivat kristillisen elämän ja olemassaolon kysymykset. Tessalonikin pyhän esipaimenen opetus yhteiskunnan sosiaalisista ongelmista kasvoi hänen kirkko-opistaan. Ortodoksikristityn kutsumus on osoittaa lähimmäiselle armollisuutta ja myötätuntoa. Pyhä Gregorios Palamas viittaa homilioissaan usein armeliaisuuden hyveen ainutlaatuiseen arvoon.

Kirkon piispana ja hengellisenä lääkärinä hän puhui rikkautta ja rikkauden himoa vastaan. Rahaa rakastava ihminen käyttää omaisuutensa epäoikeudenmukaisuuteen, koska hän pitää varallisuutensa itsellään. Rahan rakastaja ei koskaan koe tyydytystä, vaikka hänellä olisi rahaa kuinka paljon tahansa.

Eukaristia on Kirkon elämän realiteetti

Eukaristia on Kirkon eettisen elämän realiteetti, joka julistaa Jumalan valtakuntaa. Eukaristia osoittaa, ettei ihmisen pelastumisen salaisuus ole käsitteellinen asia, lainmukainen vanhurskaaksi julistaminen, älyllinen ominaisuus eikä mystinen nousu täydelliseen moraaliseen itsenäisyyteen. Ortodoksinen liturgia ei ole yhteen kokoontuneiden yksilöiden ryhmä. Se ei koskaan toteudu lähimmäisestä erottautumisella tai hänen kustannuksellaan. Pyhä liturgia laajentaa uskovien horisonttia ja mielenkiinnon kohteita.

Ihminen oppii ortodoksisessa liturgiassa rakastamaan. Hän ymmärtää liturgiassa, ettei hän ole jonkin poliittisen tai uskonnollisen järjestelmän mekaaninen osa eikä nimettömän yhteisön yksilö. Hän kasvaa sisälle eukaristiseen yhteisöön, jonka Kristus muodostaa kaikille Kirkon jäsenille. Vapahtaja sanoo:

”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen” (Joh. 14:23).

Ortodoksinen liturginen elämä perustaa teologisen kivijalan, jolle rakentuu Kirkon hengellinen elämä ja ortodoksikristittyjen hengellinen askeesi. Kirkon hengellinen elämä on ortodoksisen liturgisen elämän hedelmää ja jatkumista. Se on uskovien ainutlaatuista elämää Kristuksessa. Ortodoksisen kristillisyyden mukainen elämä liittyy läheisesti Kirkon teologiaan. Pyhä Liturgia ja Kirkon rukouksesta kasvava pastoraalinen palveluvirka merkitsevät rukouksellista ja ylistävää palvelemista. Ortodoksinen teologia ei ole pelkästään puhetta Jumalasta, vaan se on ennen kaikkea Jumalan kanssa elämistä ja yhdistymistä Hänen kanssaan. Jumala ei pelkästään ottanut ensimmäistä askelta luodessaan ihmisen, Hän syntyi ihmiseksi, samanlaiseksi kuin me, Hän eli kanssamme ja on korottanut Kristuksessa ihmisluontomme iankaikkisuuteen. Siksi Kristuksen Kirkko on olemuksellisesti ja olennaisesti Elävien Maan Kirkko.

Pelastus on ihmisen matka lankeemuksesta kirkastumiseen, synnin ja himojen aiheuttamasta rappiosta ja kuolemasta elämään. Se on eukaristinen pääsiäisjuhla. Eukaristinen käsitys elämästä ihmisen vapaana uhrina, joka kannetaan rakkaudessa Jumalalle ja lähimmäiselle, on Kirkon kaiken hengellisen taistelun, askeesin ja diakoniatyön liikkeelle paneva voima. Eukaristia paljastaa vääräksi ja epäoikeudenmukaiseksi elämäntavan, joka toteuttaa ihmiselämässä aineellista hyvinvointia ja unohtaa lähimmäisen. Eukaristia tuomitsee kuluttamisen ilman jakamisen iloa. Se tuomitsee kaikenlaisen lähimmäisen riistämisen, koska vain jumalallinen oikeudenmukaisuus, rauha ja rakkaus tekevät mahdollisiksi ihmisten väliset oikeudenmukaiset suhteet.

Ortodoksisen terapeuttisen teologian opetus ihmisen hengellisestä kehittymisestä ja syvästä suhteesta lähimmäiseen on äärimmäisen tärkeää omana aikanamme. Se julistaa hengellisen elämän sisällön merkitystä kulutusyhteiskunnan yksitoikkoisen ja julman materialismin keskellä. Todellinen ortodoksinen terapeuttinen hengellisyys ei ole luonteeltaan yksilöllistä, vaan kasvaa ihmispersoonien yhteisöllisestä eukaristisesta kokemuksesta. Kirkon terapeuttinen teologia saa kasvunsa askeettisen kehittymisen rikkaasta maailmasta. Ortodoksisen teologian keskeisenä tehtävänä on tuoda voimallisesti esille eukaristisen yhteisön käsitettä ja rohkaista uskovia tuohon Kirkon keskeiseen elämään.

Ortodoksinen teologia ei tarkoita luutunutta, filosofista tai filologista tiedettä ja sen heijastuksia. Ortodoksinen teologian on hengellisen parantumisen tiedettä. Tämän Kirkon keskeisen kivijalan ovat viime vuosikymmeninä ns. vapaamieliset ortodoksiteologit hylänneet. He ovat julistaneet muun muassa Balamandin dokumentissa (1993), että ortodoksinen kirkko muodostaa kirkon yhdessä roomalaiskatolisen kirkon kanssa!

Tänä päivänä tarvitaan ortodoksista terapeuttista tietoisuutta siitä, mitä merkitsee elää ortodoksisena kristittynä maailmassa. Terapeuttinen tietoisuus ei tarkoita pelkästään akateemista, tieteellistä tutkimusta, vaan tämän tietoisuuden tulee koskettaa kaikkia ortodoksisen kirkon jäseniä, koska se on kaikille välttämätöntä.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Allen, John. J., 1986, The Ministry of the Church. The Image of Pastoral Care. New York.
• Bishop Athanasius Yevtich, 2007. Christ. The Alpha and Omega. Alhambra.
• Bulgakov, Sergei, 1988, The Orthodox Church. New York.
• Breck, John, 1998, The Sacred Gift of Life. Orthodox Christianity and Bioethics. Crestwood.
• Chryssavgis, John, 2004, Light Through Darkness. The Orthodox Tradition. New York.
• Ciobotea, Daniel, 1987, The Role of the Liturgy in the Orthodox Theological Education. – St. Vladimir’s Theological Quarterly. Vol. 31. Number 2. Crestwood.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1993, Ortodoksinen sosiaalietiikka on hengellisen kasvamisen teologiaa. - Erga. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 6. Joensuun yliopisto. Joensuu.
  • 1995, Kuoleman varjosta elämän kirkkauteen. – Erga 1994. Ortodoksisen teologian laitoksen vuosikirja. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. Joensuun yliopisto. Joensuu.
  • 2013, Bysantin kaksi maailmaa: Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
  • 2016, Ortodoksista psykoterapiaa.
• Harakas, Stanley S., 1999b, An Orthodox Theology of Development. - Wholeness of Faith and Life: Orthodox Christian Ethics.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos
  • 1997, Saint Gregory as a Hagiorite. Translated by Esther Williams. Levadia.
  • 2007, Hesychia and Theology. The Context form Man’s Healing in the Orthodox Church. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • 2012, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 1. Dogma. Ethics. Revelation. Critical Presentation. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • 2013, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 2. Holy Trinity. Creation. Fall. Incarnation. Church. Life and Death. Translated by Sistern Pelagia Selfe. Levadia.
• Johannes Damaskolainen, pyhä, 1980, Ortodoksisen uskon tarkka esitys I. Suomentanut Johannes Seppälä. Ortokirja. Joensuu.
• Karmiris, Ioannis N., 1969, Contemporary Orthodox Theology and Its task. – St. Vladimir’s Theological Quarterly. Vol. 13, 1&2. Crestwood.
• Keselopoulos, Anestis G., 2013, The Prophetic Charisma in Pastoral Theology: Ascetism, Fasting, and the Ecological Crisis. – Toward An Ecology of Transfiguration. Orthodox Christia Perspectives on Environment, Nature, and Creation. New York.
• Pönni, Antti, 2005, Robert Bresson elokuvateoreetikkona. Lisensiaatin tutkielma. Turun yliopisto.
• Puolimatka, Tapio, 2008, Usko, tiede ja Raamattu. Kolmas painos. Helsinki.
• Skouteris, Constantine, 1993, Doxology, the Language of Orthodoxy. – Greek Orthodox Theological Review. Vol. 38, 1-4. Brookline.
• Staniloae, Dumitru, 1980, The Holy Trinity: Structure of Supreme Love. – Theology and the Church. Translated by Robert Barringer. Crestwood.