Rakastakaa isänmaatamme (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 40
Aamun Koitto julkaisi oheisen aiemman ja julkaisuaikaan jo edesmenneen Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Hermanin (1878-1961) sortavalalaisessa 1939 Elämän Sanassa alkuaan julkaistun opetuspuheensa itsenäisyyspäivän aattona 1972 ilmestyneessä joulukuun numerossaan lehdessä nr. 30/1972.
Rakastakaa isänmaatamme
Ihmiskunta jakaantuu kansoihin. Maa ja kansa, jossa ja jonka keskuudessa ihminen on syntynyt, kasvanut, koulunsa käynyt ja elää, on hänen isänmaansa.
Tunnetusti jokainen kasvi, jokainen eläin kehittyy säännöllisemmin, on vahvempi sekä elää kauemmin sille sopivassa ilmastossa. Sama laki on aina ja kaikkialla muuttumaton myös ihmiseen nähden. Edelleen - »jokainen eläin rakastaa itsensätapaista ja jokainen ihminen lähimmäistänsä», kirjoittaa vanhan ajan raamatullinen viisas, »jokainen peto asuu samankaltaisten kanssa, näin myös ihmisen on oltava yhteydessä kaltaistensa kanssa» (Siir. 13:19-20). Näin ollen itse luonto, joka on ihmiselle antanut elämisen mahdollisuuden määrätyssä maassa, määrätyn kansan jäsenenä, asettaa hänet mitä läheisimpään yhteyteen sukulaistensa, heimolaistensa ja kansalaistensa kanssa. Sisäisen, hengellissiveellisen elämän kehityksen rinnalla tämä yhteys vähitellen muuttuu järkeväksi, vapaaksi, kiitolliseksi ja jaloksi.
Lapsuudestaan saakka ihminen kiintyy isänmaahansa. Millä mielenkiinnolla ja rakkaudella me muistelemmekaan kotiamme, jossa hellä äitimme kasvatti ja kantoi meitä sylissään! Millä ilolla katselemmekaan luontoa, jossa rakas isämme lyhyillä keskusteluilla kehitti älyämme ja sydäntämme! Millaisin pyhin tuntein muistelemmekaan niitä hetkiä, joilla lapsuudessamme viihdyimme kotikirkossamme, jossa henkemme kohosi autuuden valtakuntaan! Kuinka kauniilta meistä tuntuvatkaan ne paikat, joissa nautimme ensimmäiset onnemme ja ilomme hetket!
Kansalainen rakastaa isänmaataan, jossa hänen esi-isänsa ja -äitinsä ovat vuosisatoja eläneet, otsansa hiessä tehneet henkistä ja ruumiillista työtä sekä hengellisesti kehittyneet, sitä maata, jossa polvesta polveen on kohotettu kulttuuria sen eri muodoissa, edistetty tietoja ja taitoja, kohotettu kansan taloudellista, sosiaalista ja valtiollista hyvinvointia ja jaloja arvoja Sen tähden jokainen kansalainen rakastaa isänmaatansa, sen erikoisuuksia, luontoa, tapoja, kieltä, rakastaa sen historiaa, sen sankareita, neroja, kuuluisia ihmisiä, sen taiteen, tieteen ja kirjallisuuden kansallisia tuotteita jne.
Eri mailla on omat erikoisuutensa: toisessa maassa on enemmän luonnonrikkauksia ja elämän nautintoja kuin toisessa, mutta oma isänmaa on jokaiselle aina kaikkein rakkain, vaikka toiset maat olisivat miten rikkaita ja kauniita tahansa.
Älkäämme unohtako niitä perusteita ja vaikuttimia, jotka velvoittavat meitä erittäin ja ennen kaikkea rakastamaan isänmaatamme ja kansaamme, muistelkaamme niitä sitä suuremmalla syyllä, kun »pahana aikanamme» tämä niin yksinkertainen ja pyhä totuus joutuu vääristeltäväksi ja jopa kiellettäväksikin.
Isänmaanrakkaus, patriotismi, joka ilmenee, ei vain kiintymyksessä maahan ja kansaan, johon ihminen synnynnäisesti kuuluu, vaan myös ajatuksien ja tunteiden yhtäläisyydessä, velvoittaa yksilön uhraamaan persoonalliset etunsa isänmaansa ja kansansa hyväksi.
Jokainen kansalainen, oivaltaessaan syntyneensä ja saaneensa kasvatuksensa sekä sivistyksensä isänmaansa sylissä, tuntee velvollisuudekseen olla synnyinmaalleen jollain tavoin hyödyksi.
Olkoon kansalaisen yhteiskunnallinen asema minkälainen tahansa, on hänen velvollisuutensa kunnialla ja huolella kohottaa kutsumustaan, varoa erittäin kaikissa töissään ja toimissaan, että yhteinen hyöty olisi etusijalla ja persoonallinen vasta toisella.
Kansalainen rakastaa kansassaan ainoastaan sitä hyvää, mitä sillä on, antaa arvon sen hyville töille ja ominaisuuksille, mutta pahat ominaisuudet hän tuomitsee ja pyrkii hävittämään. Samalla oikea isänmaallinen kansalainen vieroksuu kansallista ylpeyttä ja egoismia. Samoin kuin kristillinen rakkaus ei aseta itseään kaiken keskustaksi, niin oikea isänmaallisuuskin kunnioittaa myös muita kansoja ja kaikkea sitä hyvää, minkä hän niissä huomaa.
Isänmaanrakkaus velvoittaa kansalaista taistelemaan isänmaansa sisäisiä vihollisia vastaan, epärehellisten kansalaisten väärinkäytöksiä, säännöttömyyksiä, väkivaltaisuuksia ja pahuutta vastaan Tämän yhteydessä, yhteisen hyvinvoinnin edistämiseksi, täytyy vilpittömän kansalaisen joskus asettua jopa verisukulaisiansa vastaan. Joskus täytyy kieltää niittenkin ihmisten pyynnöt, jotka ovat meitä hellyydellä ja myötätunnolla lohduttaneet ollessamme loukatuita, jos nuo pyynnöt ovat laittomia isänmaan hyvinvoinnin vastaisia. Rakastaessaan ennen kaikkea isänmaataan kansalaisen on joskus uhrattava sille hyväntekijöihinsä kohdistuvat kiitollisuuden tunteensa ja tuomita se, jota hän rakastaa ja kunnioittaa.
Edelleen ilmenee isänmaanrakkaus kansalaisessa siinä, että hän kunnioittaa valtiollista johtoa (»Peljätkää Jumalaa, kunnioittakaa kuningasta». 1 Piet. 2:17. Ps. 105:15), huolellisesti täyttää valtiovallan säätämät lait ja asetukset (»Olkoon jokainen alamainen niille vallanpitäjille, joiden alaisena hän on, sillä kaikki esivalta on Jumalalta; ne vallassaolijat, jotka ovat, ne ovat Jumalan asettamia». Room. 13:1, 1.Piet. 2:12), maksaa säännöllisesti veronsa (»Antakaa kaikille, mitä olette velvolliset: vero, kenelle vero on tuleva, tulli, kenelle tulli on tuleva; antakaa keisarille, mikä keisarin on». Room. 13:7, Matt. 26:21), rukoilee maansa valtiollisen johdon edestä (»Kehotan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiitoksia kaikkien ihmisten edestä, kuningasten ja kaikkien ylimmäisten edestä, jotta saisimme viettää rauhallista, hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja arvokkuudessa». Tim. 2:1-2) ja huolehtii isänmaansa kansalaisten uskonnollisesta, siveellisestä, älyllisestä sekä myös aineellisesta kehityksestä ja hyvinvoinnista.
Isänmaan ollessa erikoisen vaikeissa olosuhteissa, esim. sodan aikana, on kansalaisen oltava valmiina uhrauksiin isänmaansa hyväksi. Yhteisen hyvän puolesta tulee niitten uhrausten ulottua kansalaisen täydelliseen itsekieltäytymiseen. »Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että panee henkensä ystäväinsä edestä», sanoi Jeesus Kristus (Joh. 15:13), osoittaen sillä, että rakkaus isänmaata kohtaan on sekä kansallinen että siveellinen kilvoitus.
Pyhän Raamatun sekä kirkon historia kertoo meille useista isänmaanrakkauden esimerkeistä. Tässä muutamia.
Profeetta Mooses rakkaudesta ja kiintymyksestä omaan kansaansa kieltäytyi rauhallisesta ja mukavasta elämästä faaraoiden palatsissa, jossa oli kasvanut, jossa häntäkin itseään rakastettiin, »ottaen mieluummin kärsiäkseen vaivaa yhdessä Jumalan kansan kanssa kuin saadakseen synnistä lyhytaikaista nautintoa» (Hebr. 11: 15).
Itse opettajamme Jeesus Kristus tahtoi valita ja nimittää isänmaakseen köyhän ja hedelmättömän Juudaanmaan, jossa Hänellä ei ollut, mihin päätänsä kallistaa, ja jossa Hän kaikkialla näki vain vihaa sekä koki ainaista vainoa, suoritti kansallensa runsaskätisesti kaikenlaisia hyviä töitä, noudatti kaikkia isänmaansa lakeja ja sääntöjä sekä, aavistaen sen pääkaupungin hävityksen, itki.
Pyhä apostoli Paavalin isänmaanrakkaus ulottui itsensä kieltämisen huippuun asti: »Minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni. Sillä minä soisin itse olevani kirottu pois Kristuksesta (mikäli se olisi mahdollista) veljieni hyväksi, jotka ovat heimolaisiani lihan puolesta» (Room. 9:2-4).
Kristillisen Kirkon historia esittää opettavaisen esimerkin entisajan kristittyjen isänmaanrakkaudesta. He suorittivat uskollisesti kaikki kansalais- ja siviilivelvollisuutensa, palvelivat uskollisesti sotajoukoissa, eivät sallineet koskaan häirittävän yhteiskunnallista rauhaa, täyttivät huolellisesti kaikki valtiolliset säännöt ja tekivät kaiken voitavansa isänmaansa yhteisen hyödyn ja hyvinvoinnin hyväksi, vaikka heidän kanssaihmisensä, joskus läheiset sukulaisensakin, vihasivat, vainosivat, kiduttivat ja teloittivatkin heitä. Vain silloin, kun heiltä vaadittiin Kristuksen kieltämistä, epäjumalan kuvien kumartamista, niille uhraamista jne., he vastasivat vainoojilleen: »Onko Jumalan edessä oikein kuulla teitä enemmän kuin Jumalaa» (Ap.t. 4:19).
Mainitut esimerkit isänmaanrakkaudesta sekä terve järki kehottavat meitä; jokaista kansalaista, vilpittömästi ja lämpimällä rakkaudella suhtautumaan isänmaahansa, jonka onnen on oltava meidän onnemme, samoin kuin sen onnettomuuksien oltava henkilökohtaisia onnettomuuksiamme ja surujamme.
”Pelasta, Herra, Sinun kansasi ja siunaa perimisesi! Anna isänmaallemme voitto vihollisista ja siunaa ristilläsi Sinun kansaasi!”
Karjalan ja koko Suomen Arkkipiispa Herman
(tekstissä olevat Raamatun sitaatit ovat vanhasta Raamatun käännöksestä)
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.30/1972, joka ilmestyi 5.12.1972, sivulla 338-339 [s. 1-2])