Toisena sunnuntaina paastossa (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
(Mark.2:1-12)
Hyvin usein kuulee sanottavan: "Oma apu paras apu" ja "Jokainen on oman onnensa seppä". Ja totta on siinäkin toinen puoli. Jokaisen täytyy omakohtaisesti yrittää saavuttaakseen etuja ja menestystä. Mutta samalla on muistettava, että olemme toisistamme riippuvaisia, olemme toistemme avun tarpeessa. Näinhän on kaikilla elämän aloilla. Suurten ja voimakkaiden täytyy turvautua pienten ja heikkojen apuun. Solmivathan suuret valtakunnat pienten kansakuntien kanssa ns. ystävyys- ja avunantosopimuksia. Näin tapahtuu valtiollisessa, yhteiskunnallisessa, liike- ja perhe-elämässäkin. Eihän siinä ole muuta kuin hyvää sanottavana.
Kun tästä siirrytään hengellisen elämän alalle, niin voidaan todeta, että tämä tällainen kuuluu kristinuskon perusolemukseen ja kaiken lisäksi ilman mitään ehtoja ja sopimuksia tai sitoumuksia. Sehän tulee esille niin ihmeellisellä, vakuuttavalla ja kauniilla tavalla otsikossa mainitussa evankeliumissa. Siinä sairasvuoteeseen sidottu, täysin liikunta-kyvytön henkilö haluaa päästä Jeesuksen luo parantuakseen sairaudestaan. Hänen täytyy turvautua toisten apuun. Ja nämä toiset, olivatko he omaisia vai ystäviä vaiko ehkä kokonaan vieraita, tulevat avuksi ja toimittavat sairaan Jeesuksen luokse. Ja ihme tapahtuu: Jeesuksen kehotuksen mukaisesti sairas 'nousi, otti vuoteensa ja meni ulos kaikkien nähden'.
Mikä oli se kannustin, voima, joka pani nämä miehet toimimaan? Se oli rakkaus, rakkaus sanan kaikkein kauneimmassa ja arvokkaimmassa merkityksessä.
Sanaan rakkaus ja erikoisesti sen käsitteeseen sisältyy niin paljon kaunista ja ylevää, ettei sitä muutamalla sanalla voi selvittää. Ap. Paavali kuitenkin antaa 1. Korinttolaiskirjeen 13. luvussa selvän ja täydellisen kuvauksen rakkauden olemuksesta. Esityksen lopputuloksena Paavali mainitsee, että kaikista ihmislapsen ominaisuuksista, hyveistä, kyvyistä ja avuista suurin on rakkaus.
Rakkaus on sellainen, joka panee ihmisen toimimaan tietyllä ja määrätyllä tavalla: Unohtamaan itsensä, omat etunsa, vaivat ja vaikeudet: ts. rakkaus raivaa kaikki esteet tieltä, kuten ko. evankeliumin kohdassa ilmenee. Siihen ei tarvinnut eikä koskaan vastaavissa tapauksissa tarvitakaan mitään ennakkosopimuksia tai sitoumuksia.
Rakkauden harjoittamiseen ei suinkaan tarvitse etsiä erikoista ja näkyvää tilaisuutta. Pieninkin rakkauden osoitus, kun se sydämen halusta suoritetaan, on hyvä, ja juuri pienistä ja vähäpätöisiltä tuntuvista teoista muodostuu suuri kokonaisuus, koko elämän sisältö. Tässä on hyvä muistaa Vapahtajamme opetus:
"Joka antaa teille juodaksensa maljallisen vettä siinä nimessä, että te olette Kristuksen omia, minä sanon teille: se ei jää palkkaansa vaille" (Mark. 9: 41).
Tässä yhteydessä on hyvä palauttaa mieliin Jeesuksen Kristuksen varoittava ja tuomitseva sana päinvastaisesta tapauksesta, rakkaudettomuudesta, viettelyksistä:
"Joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat, sen olisi parempi, että myllynkivi olisi pantu hänen kaulaansa ja hänet olisi heitetty mereen" (Mark. 9: 42).
Rakkaat kristityt. Rakkautta me voimme harjoittaa monen monella eri tavalla, ja lisäksi siihen on jokaisella tilaisuus, yhtä hyvin köyhällä kuin rikkaalla, terveellä kuin sairaallakin. Jos ei ole mitään muuta mahdollisuutta rakkauden harjoittamiseen, niin ainakin voi surevalle sanoa lohduttavan sanan ja ennen kaikkea voi kantaa esirukouksia lähimmäisensä puolesta.
Nyt meillä on parhaillaan Suuri paasto, kilvoituksen ja rukouksen, katumuksen ja nöyrtymisen aikajakso. Erikoisesti tänä aikana on jokaisen tarkoin syvennyttävä itsetutkisteluun. Siinä on hyvänä apuna suuren kilvoittelijan, Efraim Syyrialaisen paastorukous, jota paastojumalanpalveluksissamme toistetaan hyvin usein ja joka kaikessa lyhykäisyydessään johdattelee meidät kieltäymysten kautta rakkauden tielle:
"Herra, minun elämäni valtias.
Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.
Anna minulle, Sinun palvelijallesi, sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.
Oi Kuningas ja Herra. Anna minun nähdä minun rikokseni ja anna, etten minä veljeäni tuomitsisi, sillä siunattu olet Sinä iankaikkisesti.
Amen".
Vilho Hokkinen
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Opetuspuhe on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 7/1966, joka ilmestyi maaliskuun 10. päivä 1966, sivuilla 61 [s.1])