Ihmeparantajat ortodoksisen kristityn näkökulmasta
Ortodoksi.netista
Oheinen opetuspuhe on julkaistu vuoden 1950 Aamun Koitossa ja sen kirjoittajaksi on merkitty P.P. [mahdollisesti ko. aikaan lehden päätoimittajana toiminut pappismunkki (myöhemmin arkkipiispa) Paavali].
Maassamme vierailleista amerikkalaisista rukouksella parantajista on julkisessa sanassa ehtinyt olla jo monenlaisia arvosteluja. Kun väitetyistä paranemisista ei ole voitu esittää lääkärien todistusta, niin viimeksi Messuhallissa tapahtunut esiintyminen on saanut Kotimaankin arvostelun mukaan vahvan skandaalin maun. Ei liioin Kuopiossakaan tapahtuneille ”ihmeille” ole saatu lääkärien todistusta. Tri Lauritsalo esim. lausui niistä Savon Sanomissa: "Kun uskonnon varjolla ruvetaan harjoittamaan sellaista "parantajan" toimintaa, jota Kuopiossa on viime viikon lopulla tehty, ei voi muuta kuin esittää jyrkän paheksumisensa …" Koko asia joutaisi jo jäämään omaan arvoonsa, mutta otamme sen vieläkin esille tarkasteltavaksi tällä kertaa ortodoksisen kristityn kannalta. Vaikka sanomalehdet ovatkin yleensä olleet pidättyväisiä, on kuitenkin ollut yksipuolisestikin asian valaisseita kirjoituksia, silminnäkijäin kuvauksia tilaisuudesta, jossa "rammat jättivät sauvansa, sokeat näkivät ja kuuroit kuulvat". Tällaisista kuvauksista lukija saattoi helposti saada sellaisen käsityksen, että kysymyksessä oli todella tervehenkinen rukouksella parantaminen, millaisista tapauksista kerrotaan Uudessa testamentissa. Kun kuitenkaan ko. tilaisuudet monen silminnäkijän todistuksen mukaan, eivät sanottavasti eronneet sellaisista lahkolaiskokouksista yleensä, joille ovat tyypillisiä hurmahenkisyyden aiheuttamat ilmiöt, kuten kielilläpuhumiset, mielivaltaiset rukoushuudahtelut, hyppimiset, kättentaputukset ja – nyt tällä kertaa myös – parantamiset, niin on aihetta tarkastella näitä ilmiöitä tällä kertaa Kirkon hengen valossa.
Meitä ortodokseja eivät kiinnosta niinkään paljon itse paranemiset – sellaisethan ovat Jumalan sanan mukaan täysin mahdollisia – kuin se pohja, jolle ko. ilmiöt rakentuvat. Paranemiset ovat mahdollisia Pyhän Hengen vaikutuksesta, mutta myös hurmahenkisyyden avulla. Jumalan sanassa puhutaan molemmista ja varoitetaan kristittyjä jälkimmäisistä. Kumpasillakin ilmiöililä on omat tunnusmerkkinsä, joista tervehenkinen kristitty ne vaistoaa joko Jumalan hengen työksi tahi hurmahenkien tilille. Tätä arvostelukykyä ei ole suurilla joukoilla, jotka sensaatio panee liikkeelle.
Vaikka tavallinenkin kristitty joutuessaan hurmahenkisyyden ilmapiiriin, vaistoaa hermoillaan käyvät "hengen lahjojen" ilmenemiset sairaalloisuudeksi, niin silti kukaan yksilö sinänsä, olipa hän vaikka korkeastioppinut teologi, ei voi olla ehdottoman varma "henkien arvostelija", sillä aina on se mahdollisuus, että hän itsekin joutuu saman hengen valtaan. Sellaisena indikaattorina, ilmaisijana, voi olla vain Kirkon henki, jonka avulla me kykenemme erottamaan, onko kysymys hengellisesti terveestä ja joka suhteessa rakentavasta vaiko epäterveestä ja kokonaisnäkemyksen kannalta vahingollisesta ilmiöstä. Tämä perustuu historialliselle Kirkolle annettuun Totuuden Henkeen josta syystä apostoli näkee mahdolliseksi nimittää elävän Jumalan seurakuntaa totuuden pylvääksi ja perustaksi (1.Tim.3:15). Ellei näin olisi, olisi Kirkkokin, siinä asemassa, missä kaikki suuremmat tahi pienemmät lahkokunnat ovat väittäessään vain omaa henkeään pyhäksi hengeksi ja tuomittessaan saman pyhän hengen nimessä toinen toisensa kadotukseen. Tämä todellisuutta vastaava tilannekuva osoittaa, mihin joudumme, jos kiellämme historiallisen Kirkon ja jätämme hengen tulkinnan yksilöiden (vaikkapa teologienkin) varaan.
Käytännöllisesti katsoen saamme nyt kyseessä olevat ilmiöt Kirkon hengen valokeilaan siten, että tutkimme niiden aitoutta todella hengellisinä ilmiöinä vertaamalla niiden ilmenemismuotoja siihen kokemukseen, mikä Kirkolla on käytettävissään siinä kautta aikojen vaikuttaneiden pyhien kilvoittelijain teoksiinsa kiteyttämissä havainnoissa. Niistä opimme tuntemaan aidon hengellisen elämän ilmiöt kuin myös epäterveet sairaalloisuudet, joita asianomaiset ja usein toisetkin saattavat pitää korkeatasoisen hengellisyyden merkkeinä.
Lähtökohdaksemme otamme apostoli Paavalin sanat: "Tämän minä sanon, veljet, ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa" (1.Kor.15:50). Paitsi sitä suoranaista ajatusta, ettei ihminen semmoisenaan nykyisessä katoavassa ruumiissaan voi tulla Jumalan, valtakunnan, henkimaailman, asukkaaksi, pyhät isät selittävät tämän paikan antaen lihalle saman merkityksen, kuin mikä on esim. apostolin sanoissa: "Lihan teot ovat ilmeiset ja ne ovat haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus ja muut sen kaltaiset" (Gal.5:19-21). Tällöin he selittävät, etteivät ainoastaan karkean lihalliset teot ole esteenä Jumalan valtakunnan saavuttamiselle, vaan että myös hienoimmat synnilliset tilat, joita voidaan nimittää veren synnyttämiksi, ovat Jumalalle yhtä vastenmieliset. Nämä ovat mielentiloja, jotka ihminen itse on synnyttänyt itsessään tahi toisissa kiihotuksen tahi suggestion kautta ja joilla – mikäli ne esiintyvät uskonnollisin tunnuksin – ei ole mitään yhteistä todella Pyhän Hengen aiheuttamien armotilojen kanssa. Selvänä esimerkkinä siitä, miksi mainittuja tiloja voidaan hyvällä syyllä nimittää todella "veren ilmiöiksi", on esim. vihan aiheuttama mielentila. Sanommehan, että vihan valtaan joutuneessa ihmisessä "veri kiehuu", mikä näkyy jo päältäpäin ihmisen punastuessa veren syöksyessä kasvoihin. Tällaiselle "veren" synnyttämälle tilalle on ominaista se, että ihminen siinä menettää itsehallintansa ja saattaa tehdä harkitsemattomia tekoja. Isien selityksen mukaan tämä on vallan luonnollista, koskapa intohimon, kuten esim. vihan valtaan joutunut ihminen ei enää ole itsensä herra, vaan mainittuun tilaan itsensä päästänyt ihminen on hurmahenkien vaikutukselle altis, jotka viimemainitut luonnollisestikin pyrkivät johdattamaan ihmisen kohti sielullista ja usein myös ruumiillistakin tuhoutumista. Vastaavanlaisia veren tiloja ovat kristillisyydessä esiintyvät hurmahenkisyysilmiöt, jotka eivät ole muuta kuin alkukantaisilla kansoilla esiintyvää loveen lankeamista kristillisellä pohjalla. Niissäkin ihminen menettää itsehillintänsä ja tulee herkäksi henkien vaikutuksille. Siitä tavallisesti aiheutuvat lahkolaisuudessa esiintyvät "hengen lahjat", kuten kielilläpuhumiset, profetoimiset, parantamiset, hyppimiset, huudahtelut yms., joita he saattavat pitää Pyhän Hengen lahjoina.
Herää oikeutettu kysymys: Jos mainitut ekstaasin synnyttämät ilmiöt ovat kerran hurmahenkien aiheuttamia, niin mitä hyötyä luulisi sielunviholliselle niistä koituvan, kun ne kuitenkin luetaan Jumalan lahjaksi, ja Jumalan nimen kunniaksi? Patristisia isien teoksia ja heidän elämäkertojaan tutkimalla saamme selvän vastauksen tähänkin kysymykseen.
Ihmisen ainoa oikea asenne Jumalan edessä on syntiseksi itsensä tunnustavan ja tuntevan ihmisen nöyrä katumus, kiitos ja ylistys. Eivät nekään, jotka Jumala on kirkastanut ja joita me siksi nimitämme pyhiksi, ole olleet poikkeuksena tästä. "Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki: särjettyä ja murtunutta sydäntä et Sinä, Jumala, hylkää", sanoo jo profeetta Daavid katumuspsalmissaan. Ja mitä enemmän pyhien kilvoittelijain sydän puhdistui, sitä kirkkaampana loisti siinä Pyhän Hengen valo, mutta samalla sitä enemmän paljastui kilvoittelijoille heidän epätäydellisyytensä ja syntisyytensä.
Mutta mikäli ihminen tyytymättä tähän "kyynelten ruokaa" ja odottamatta hitaasti ahdasta tietä kulkevien tapahtuvaa sydämensä puhdistumista alkaa kantaa Jumalalle muunlaista uhria ja lukea verenkiihottumisensa hengelliseksi ilmiöksi, pitäen itseään tällaisten ”hengellisten lahjojen” arvoisena, sikäli hän on ehkäissyt Pyhän Hengen todellinen vaikutuksen sielussaan. Ja niin voimme todeta, että mitä tuntuvampia hengen lahjoja ihminen sellaisessa tilassa saa, sitä korkeammaksi vuorostaan hänen hurmionsa nousee, ja sitä enemmän hän hekumoitsee "pelastettuna" Jumalan lapsena olemisestaan. Kun tällä tavoin ns. hengen lahjat vain edistävät ihmisen väärää asennoitumista Jumalan edessä, niin tulee ymmärrettäväksi, miten Jumalan nimenkään runsas viljeleminen mainituissa uskonnonharjoituksissa ei tee mahdottomaksi sitä, että kuvaannollisesti sanoen kaikki tapahtui sittenkin sielun vihollisen laskuun.
Pyhän Hengen avulla tapahtuvat ihmeet ovat tietenkin mahdollisia, mutta luonteeltaan ne eroavat suuresti nyt ko. ihmeteoista. Ne ovat mahdollisia siellä, missä on aitoa ja todellista hengellisen elämän viljelyä. Vasta sitten, kun ihminen on vaivalloista katumuksen tietä saavuttanut sielun puhtauden (ei tietystikään absoluuttisessa mielessä), ovat aidot hengen lahjat hänelle mahdollisia. On tosin tapauksia, että Jumala antaa lahjojaan ilmankin tällaista valmistautumista, mutta nämä lahjat saattavat olla äärimmäisenä vaarana asianomaiselle itselleen, koskapa hänellä ei ole nöyryyden syvyydessä vastapainoa. Ja mikä merkillisintä, pyhät eivät koskaan kerskuneet lahjoillaan ja käyttivät niitä hyvin rajoitetusti. Mikä olisi estänyt esim. apostoli Pietaria, sen jälkeen kun hän oli herättänyt kuolleista Tabitan. (Apt.9:36-42), julistamasta yleistä parantamiskokousta, sillä niin suuren ihmeteon jälkeen olisi ainakin luullut ihmisten uskon riittäneen? Ja merkillinen on se helppous ja luonnollisuus, jolla raamatulliset ihmeparantamiset tehtiin. Ei siinä tarvittu esivalmisteluja, ei lavastusta, ei mielialanmuokkaamista, eikä hurmostilan synnyttämistä. Ei liioin Jumalan sanasta saa mitään vahvistusta sille, että ihmeitten suorittaminen olisi vaatinut voimanponnistusta esim. apostoleilta heidän sairaita parantaessaan, kuten sen selitettiin käyvän amerikkalaisen parantajan voimille. (Lieneekö jäljitellyt amerikkalaisen 'Douglasin "Suuressa Kalamiehessään" piirtämää tässä suhteessa väärään osunutta kuvaa Kristuksesta ja Pietarista?) Aivan rienaukseen verrattava oli ihmeparantajan pään päällä, olleen pyhän hengen valokuvan esittäminen Messuhallissa, varsinkin, kun sen esittäjänä oli asianomainen "hengenkantaja" itse.
Ilmeiseltä vaikuttaa, että puheenaoleva ihmeparantajain esiintyminen oli tarkoitettu eräänlaiseksi mainostukseksi ns. helluntaiherätyksen saaneitten uskonsuunnan hyväksi. Tämä näkyy siitäkin, että kun eräs sairas ortodoksikin oli eksynyt parannettavien joukkoon, niin hänelle sanottiin uskonnonmuuton olevan parantumisen edellytyksenä. Tällaisten parannustilaisuuksien järjestäminen osoittautui kuitenkin vähemmän onnistuneeksi mainostukseksi. Sillä puhumattakaan siitä, että se on tullut nyt yleisen arvostelun kohteeksi, sellaisen keinon valitseminen osoittaa huononlaista Raamatun tuntemusta. Jos nimittäin olisikin tapahtunut todellisia ihmeitä, niin ei se yksinänsä olisi vielä ollut mikään todistus kyseisen uskonsuunnan Jumalalle kelpaavaisuudesta, sillä silloin olisi vielä jäänyt heidän todistettavakseen, etteivät he ole niitä, joista Kristus ennusti sanoessaan:
”Moni sanoo minulle sinä päivänä: 'Herra, Herra, emmekö me Sinun nimesi kautta ennustaneet ja Sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja Sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?' Ja silloin minä lausun heille julki: 'Minä en ole koskaan teitä tuntenut: menkää pois minun tyköäni te Iaittomuuden tekijät.'” (Matt.7:22-23).
Kun neljännellä vuosisadalla erakkolaisuuden kukoistuskautena Egyptin erämaissa oli kymmeniä luostareita ja niissä satoja todella hengenkantajia, joilla oli todellisia Pyhän Hengen lahjoja, niin kerrotaan Pyhältä Antoniokselta kysytyn: "Isä, Sinä näet, että keskuudessamme tapahtuu suuria ihmeitä. Kuinka tulee olemaan ihmeiden laita seuraavan sukupolven aikana?" - ”Silloin tapahtuu", vastaisi Antonios, "vain puolet siitä, mitä meidän aikanamme tapahtuu." - ”Entä viimeisinä aikoina tapahtuuko silloinkin ihmeitä?" - "Viimeisinä aikoina ei tapahdu tunnustekoja lainkaan, mutta sen ajan kristityillä tulee olemaan uskon koettelemuksia kestettävänään niin suuria, että ne, jotka silloin kestävät, tulevat olemaan taivasten valtakunnassa suuremmassa kirkkaudessa kuin me, jotka tunnustekoja teemme." Ja eräs laji koettelemuksia, joka tulee olemaan niin suuri, että se saa valitutkin eksymään, jos suinkin on mahdollista, on siinä, ettemme alkukatolisen Kirkon jäsenet juokse kaiken maailman saarnaajien ja ihmeittentekijäin jäljessä. Nyt esiintyneet amerikkalaiset ihmeparantajat olivat siitä hyvänä esimerkkinä. Jos jo se, että sanomalehden palstoilla oli kerrottu ihmeitä tapahtuneen, sai eräät yksinkertaiset lukemaan ne Jumalan teoiksi, niin kuinka sellaiset olisivat kestäneet sellaisen uskonkoetuksen, että nuo ihmiset olisivat osoittautuineet todellisiksi, ja jos lääkärien epäävien lausuntojen tilalla olisi ollut heidän varaukseton tunnustuksensa? Ja kuitenkaan sellainenkaan ei olisi saanut vähääkään järkyttää todellisten uskovaisten mieltä, jotka tuntevat ja muistavat Kistuksesn sanat: "Jos silloin joku sanoo teille: 'Katso, täällä on Kristus', tahi: "Tuolla', niin älkää uskoko. Sillä vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja nousee, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin. Katso, minä olen, sen teille edeltä sanonut" (Matt.24:23-25).
P.P.
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Opetuspuhe on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 9-10/1950, joka ilmestyi helluntaina 1953, sivuilla 76-78 [s.4-6])