Papittomuutta ja papillisuutta Äänislinnassa
Ortodoksi.netista
Aamun Koitossa ilmestyi 1960-luvulla isä Erkki Piiroisen kirjoittamana sarja kirjoituksia otsikon ”Harmaitten tšasounien maassa” alla. Vuoden 1963 Aamun Koitossa nr. 7 ilmestyi tuosta sarjasta artikkeli pappien työskentelystä ja työskentelyn estämisistä Äänislinnassa sotavuodelta 1942.
Papittomuutta ja papillisuutta Äänislinnassa
Papiton aika Äänislinnassa vuoden 1942 alussa jatkui useiden viikkojen ajan. Luterilaisia pappeja oli kaupungin siviiIiväestön keskuudessa toimimassa kaksi ja lisäksi vielä joukko armeijan yksiköiden pappeja. He olivat saaneet entisen piispantalon kirkon käyttöönsä ja kalustaneet sen kirkokseen. Ortodoksisen kirkon pappeja ei ollut yhtään, vaikka väestön valtaenemmistö kuului perinteittensä mukaan tähän kirkkoon. Me kaksi maallikkoveljeä jouduimme monesti kiusalliseen tilanteeseen, kun meiltä pyydettiin kasteita, hautauksia ja ripityksiä. Monen vainajan arkun ääressä jouduimme laulamaan ilman pappia hautaustoimituksen laulut.
>br>
Helmikuun toisena lauantaina saimme vieraaksemme Säämäjärven alueen papiston, isä Niilo Ryyminin ja veli Alvi Metsärinteen. Lähetimme sanan kiertämään, että nyt saadaan Zarekan kirkkoon oikea vigilia ja oikea liturgia. Kansaa kertyi kirkon täydeltä kumpaankin palvelukseen. Olimme koonneet eräitä laulajia, joten meillä oli pieni kuoro. Palvelukset tapahtuivat suomen kielellä, johon kansa ei ollut vielä täysin tottunut, mutta se tunsi palvelukset oman uskonsa mukaisiksi. Kynttilöitä sytytettiin suuret määrät ja esirukouskirjoja tuotiin lähes sata. Kun liturgian ensimmäisen veisun sävelet alkoivat kaikua, lankesi kansa polvilleen ja nyyhkytykset ja liikutuksen äänet nostivat palan laulajienkin kurkkuun. Kädet kohosivat tuon tuostakin siunaamaan ristinmerkillä. Monesti kumarruttiin maahan saakka. Palveluksesta muodostui minulle unohtumaton, pyhä elämys.
Liturgian lopulla veli Alvi Metsärinne piti karjalan murteella saaman. Se oli julistusta, jonka karjalainen väestö otti ahmien vastaan. Monilla ortodoksisilla papeilla oli työssään suurena apuna karjalan murteen taito. Me veli Tapanin kanssa vasta harjoittelimme sitä. – Liturgian jälkeen oli yleinen pannykida, rukoushetki, ruumiinsiunaus ja iltapäivällä ehtoopalvelus. Kansa ei olisi tahtonut lähteä pois kirkosta. Se kyseli, eikö pappi voisi toimittaa molebenaa, pannihidaa, "hot vaikka litaniaa". Valitettavasti vierailevan papiston piti kiiruhtaa omalle alueelleen.
Pari päivää tämän jälkeen istuimme veli Tapanin kanssa ja mietimme, mitä tehdä Äänislinnan pappiasiassa. Äkkiä ovi takanamme aukesi ja isä Paavali astui sisään. Ilomme tuli esiin sangen äänekkäästi. Saimme siunauksen ja aloimme kysellä kuulumisia. Hän kertoi ensin menneensä piirin pastorin tutkittavaksi ja sitten sotilashallinnon papin tutkittavaksi. Tässä on syytä mainita, että luterilaiset papit ainakin aluksi pitivät itseään ortodoksisten pappien esimiehinä. Piirissä oli luterilaisena pappina Topi Vapalahti ja koko sotilashallinnon pappien esimiehenä pastori Jussi Kuoppala. Isä Paavali kertoi, että piirissä tutkittiin lasten kastekysymystä, raavittiin päätä ja laskettiin leikkiä naurettavalle kysymykselle, mutta lopulta hänet kuitenkin lähetettiin sotilashallinnon esikuntaan, missä pastori Kuoppala kaksi päivää kuulusteli ja yritti löytää syytä, mutta kun ei siinä onnistunut, oli lopulta murahtanut: "Olette kummallinen mies, kun teitä ei saa mistään kiinni". Loppujen lopuksi kuitenkin todettiin, että isä Paavali oli myöntänyt kastaneensa itäkarjalaisia lapsia ortodoksisen kirkon jäseniksi, vaikka ohjeet eivät tätä edellyttäneet ja niin hänet päätettiin siirtää pois Itä-Karjalasta kenttäpiispan käyttöön. Suruksemme saimme kuulla, ettei Äänislinnan pappiasia isä Paavalin ilmestymisen johdosta tullut järjestykseen.
Isä Paavali oli muutaman päivän Äänislinnassa ja keräsi tavaroitaan ja matkusti pois toisiin tehtäviin. Me veli Tapanin kanssa jatkoimme vierailuja kodeissa, pidimme "kaste-kouluja", kirkkokuoron harjoituksia ja toimitimme hetkipalveluksia. Kaupungin luterilaisena pappina toimi pastori Taito Lumme ja hänellä oli apulaisena nuori pastori ja lisäksi joukko teologian ylioppilaita ja kansakoulunopettajia, jotka innolla suorittivat pyhäkoulu- ja nuorisotoimintaa. Äänislinnassa oli myös joitakin ortodoksisia opettajia, esimerkiksi Juho Mustonen, Valter Päivinen ja Nikolai Kiirikki. Valitettavasti ohjeiden mukaan kouluissa ei saanut opettaa ortodoksista uskontoa, vaan kaiken opetuksen piti olla tunnustuksetonta, toisin sanoen piti laulaa luterilaisia virsiä, rukouksessa panna kädet ristiin ja luoda katse maahan ja silloin tällöin käydä luterilaisessa kirkossa. Tietysti on sanottava, että ortodoksiset opettajat käyttivät ohjeiden suomissa puitteissa mahdollisuuksia opettaakseen lapsille myös niitä uskonperinteitä, jotka heidän vanhemmilleen olivat tuttuja ja rakkaita. Muistan eräänkin valistusjuhlan, jossa opettaja Juho Mustonen vakaasti sanoi arvovaltaiselle kuulijakunnalleen tähän tapaan: "Kun liikutte täällä harmaissa karjalaiskylissä ja näette tšasounan tai kotialttarin taikka tapaatte yksinkertaisesti pukeutuneita karjalaisia miehiä ja naisia, muistakaa suhtautua suurella kunnioituksella kansaan ja heidän uskoonsa. Teille se saattaa olla outoa, mutta tälle kansalle pyhää ja rakasta".
Papittomuuden jatkuessa päätimme veli Tapanin kanssa pelastaa Neglinkan kirkon sisustuksesta sen, mitä pelastettavissa oli. Äänislinnassa oli näet Zarekan kirkon lisäksi toinenkin kunnossa oleva kirkko, jota kutsuttiin Neglinkan kirkoksi sen vieressä virtaavan samannimisen joen takia. Sotilaat olivat kuitenkin ottaneet siitä niin paljon "muistoesineitä", että sisustus oli turmeltunut. Veli Tapani kertoi, että hänen tullessaan ensi kertaa kirkkoon se oli täysin kunnossa, mutta nyt oli vain muutama ikoni jäljellä, kirkolliset esineet kadonneet ja kirkolliset kirjat hajan lattialla. Mennessämme kirkkoon siellä oli pari lottaa etsimässä muistoesineitä. Toinen heistä siirsi jalallaan erästä ikonia lattialla ja mutisi: "Se on niin jumalattoman suuri, ettei sitä voi kämppäänsä kantaa". Pakkasimme jäljellä olevat esineet, suuret ja pienet, ja veimme ne hevoskyydillä Zarekan kirkkoon.
Helmikuun 20. - 22. päiviksi pastori Suhola utsui kaikki Aunuksen piirin ortodoksiset papit ja heidän katekeetta-apulaisensa yhteiseen kokoukseen Äänislinnaan. Mukana olivat Suholan lisäksi isät Aleksanteri Olanto, Niilo Ryymin, Mikael Kuha, Olavi Petsalo ja veljet Tapani Repo, Alvi Metsärinne, Johannes Mure, Stepan Sahanov (munkkidiakoni Savva), Vilho Patronen ja tämän kertoja. Poissa olivat isä Paavali, isä Pietari (pappismunkki Pietari) ja pastori Vilho Hokkinen, jotka olivat kastekysymyksessä syntyneen tilanteen takia siirretty muihin tehtäviin. Avajaispuheessaan isä Johannes Suhola lausui mm. seuraavaa:
"Kiitos Jumalalle, että Hän on suonut meille Karjalan uskonnollisen valistamisen tehtävän. Toivon, että johdonmukaisesti ja rohkeasti julistamme sitä, mitä kirkkomme on vuosisadat julistanut ja tulee julistamaan. Heimoveljemme ja -sisaremme odottavat meiltä paljon. Heitä varten teemme työtä. Toivomme lähtevämme täältä täynnä uskoa ja luottamusta ortodoksian valoisampaan tulevaisuuteen Itä-Karjalassa. Antakoon tämä Äänislinna, piispanistuimen, pappis- ja opettajaseminaarin kaupunki, meille voimaa kantaa korkealla ortodoksian lippua, kirkkomme perinteitä ja tapoja".
Kokouksessa isä Johannes Suhola alusti keskustelun maallikkovoimien hyväksikäytöstä, isä Niilo Ryymin kirjallisuuskysymyksestä, professori Boris Sove Äänislinnan kirkollisesta elämästä neuvostovallan aikana ja luettiin luutnantti M. Karvosen (kirjailija Onttoni Miihkalin) lähettämä puhe. Piirin pastori T. Vapalahti piti puhutteluhetken. Zarekan kirkossa toimitettiin juhlalliset jumalanpalvelukset kolmen papin ja diakonin voimalla. Karjalanmurteisen saaman piti A. Metsärinne ja vepsänkielisen saaman T. Repo. Muut kokouksen osanottajat avustivat kirkkokuorossa. Alttariapulaisena toimi Vilho Patronen. Jumalanpalvelukset muodostuivat Äänislinnan papittoman kauden juhlavaksi päätökseksi, sillä seuraavana sunnuntaina Äänislinnassa toimi jo alueen pastoriksi nimitetty isä Pietari.
E.P.
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 7/1963, joka ilmestyi maaliskuun 10. päivänä 1963, sivuilla 75-76 [s.3-4])