Pakkaspäivänä Itä-Karjalaan
Ortodoksi.netista
Aamun Koitossa ilmestyi 1960-luvulla isä Erkki Piiroisen kirjoittamana sarja kirjoituksia otsikon ”Harmaitten tšasounien maassa” alla. Vuoden 1963 Aamun Koitossa nr. 1 ilmestyi tuosta sarjasta ensimmäinen artikkeli matkasta Itä-Karjalaan Petroskoihin, tai Äänislinnaan, kuten sitä tuolloin aloitettiin nimittää, sotavuonna 1942.
Yli kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä, kun joukko kirkkokuntamme pappeja ja papilliseen työhön valmistuvia sai osallistua kirkon työhön Itä-Karjalassa, harmaitten kylien ja kaupunkien maassa, jossa sodan vaikeuksien keskellä eli joukko heimoveljiämme ja -sisariamme karjalaisia ja vepsäläisiä. Tutustuminen heidän elämäänsä ja uskoonsa muodostui meille voimakkaaksi elämykseksi ja on ilmeisesti huomattavasti vaikuttanut siellä toimineen papistomme omaan kehitykseen. Palaaminen [1963] näihin kahden vuosikymmenen takaisiin muistoihin on kuin pyhiinvaellusretki heimokansamme kilvoitus paikoille, harmaitten tšasounien läheisyyteen.
Pakkaspäivänä Itä-Karjalaan
Tammikuun pakkaset paukkuivat Karjalan Kannaksella korsun nurkissa. Oli aloitettu vuosi 1942. Sotatoimet olivat hiljentyneet rauhalliseksi asemasodaksi. Vain silloin tällöin jyrähtelivät tykin ammukset siellä täällä. Lämpimissä korsuissa askarreltiin, kirjoitettiin kirjeitä, luettiin niihin saatuja vastauksia ja kaivattiin rauhaa ja omaisten luo pääsyä. – Pitelin kädessäni postin tuomaa kirjettä, joka merkitsi uuden, mielenkiintoisen vaiheen alkamista. Olin saanut määräyksen matkustaa Itä-Karjalaan kirkollisiin tehtäviin. Mieleni täytti jännittynyt odotus. Millaistahan siellä on? Sanomalehtien kuvaukset, joita oli ahmien luettu, olivat antaneet ristiriitaisia käsityksiä heimokansastamme. Toiset kertoivat kauniisti kodeissa olevista ikoneista, ristinmerkkiä tekevistä uskovaisista ja tšasouniin kokoontuvasta hartaasta kirkkokansasta. Toiset todistivat Itä-Karjalan olevan lähes pakanamaa, jossa ei kristinuskon perustotuuksistakaan paljoa tiedetty.
Matka Kannakselta Itä-Karjalaan kulki Lintulan luostarin raunioitten, Terijoen ristinsä menettäneen komean kirkon ja Viipurin linnan ohi Joensuuhun ja sieltä Matkaselän, Impilahden ja Salmin kautta Viteleeseen, jossa minun piti ilmoittautua sot. past. Johannes Suholalle, joka toimi Aunuksen piirin ortodoksisten sotilaspappien esimiehenä. Oli jo iltahämärä. Ensi kerran sain nähdä luonnossa kalevalaisista kuvista tutun harmaan karjalaiskylän. Piiriesikunnan tehtävissä toimivat karjalaiset puhuivat sointuvaa karjalan murrettaan. He olivat pukeutuneet lämpimiin toppatakkeihin ja huovikkaisiin. Karjalainen maailma oli avannut ovensa. Sitä miettiessäni esikunnan ruokalassa aukeni myös huoneen ovi ja pakkashuurteen keskellä sisään astui sotilas, jolla olivat paksut huovat jalassa, karvahattu korvilla ja vanha kulunut remmi vyöllä. Kun pakkashuurre oli työnnetty pois kasvoilta, tulivat näkyviin tutut pastori Suholan piirteet.
Isä Johannes otti minut ystävällisesti hoiviinsa. Hän asui erään uskovaisen karjalaismummon luona. Siinä harmaassa talossa sain viettää ensimmäisen itäkarjalaisen yöni. Isä Johannes selosti ortodoksisten pappien työtä ja vaikeuksia sekä tulevaa tehtävääni. Sain kuulla, että Petroskoissa, jota oli alettu kutsua Äänislinnaksi, toimivat pappismunkki Paavali ja pappiskokelas Tapani Repo, Aunuksessa pastori 'Vilho Hokkinen ja pappiskokelas Johannes Mure, Säämäjärvellä pastori Niilo Ryymin ja pappiskokelas Alvi Metsärinne, Soutjärvellä pastori Yrjö Loginen ja pappisseminaarilainen Vilho Patronen, Paateneessa pastori Lauri Mitronen ja kanttori Vilho Ryymin, Vienassa pappismunkki Pietari, Kontupohjassa pastori Mikko Kuha ja Viteleessä pastori Olavi Petsalo ja pappiskokelas Mikko Kokora. Minut määrättäisiin Äänislinnaan, josta Tapani Repo siirtyy Äänisenrantaan, minne pastoriksi tulee Aleksanteri Olanto.
Siinä keskustellessamme karjalaismummo otti esiin samovaarin ja täytti sen vedellä Sitten hän pani sen tulipesään hiiliä ja yhdisti torvella uunissa olevaan reikään. Pian vesi kiehui samovaarissa ja mummo kattoi teepöydän, johon myös ilmaantui karjalaisia piirakoita. Nousimme ylös käännyimme huoneen nurkassa olevaan ikoniin päin ja siunasimme ateriamme ja istuimme pöydän ääreen. Vaikka puitteet olivat vaatimattomat ja yksinkertaiset, silti läsnä oli juhlaa tuntua. Kuuma tee ja lämpimät piirakat maistuivat hyvin. Lomassa sain kuulla myös kirkon työssä esiintyvistä vaikeuksista. Eivät suinkaan kaikki ole yksimielisiä siitä, että itäkarjalaisten hengellinen toiminta järjestetään heidän perinteellisen ortodoksisen uskonsa mukaisesti. Oli niitäkin, jotka katsoivat ajan tulleen käännytystyötä varten. Isä Johannes neuvoi työssä maltillisuuteen. Kysymyksessä on kirkon työ, jota nuoruuden innostuksessakin on muistettava tehdä arvokkaasti. Jälkeenpäin monissa yhteyksissä saimme todeta, miten isä Johannes oli oikea mies paikallaan papistomme esimiehenä Itä-Karjalassa. Rauhallisena, laajakatseisena ja kunnioitusta nauttivana henkilönä hän ohjasi kirkkomme työtä vaikeuksissa, jotka joskus näyttivät ylipääsemättömiltä. Energiaa ja innostusta pursuva nuori papistomme taas oli valmis vaikeuksia voittamaan. Sinä iltana sytytettiin itäkarjalaisen pirtin "suuressa tšupussa" pyhä tuli palamaan. Toimitimme iltahartauden johon myös karjalaismummo osallistui välillä maanhan asti kumartuen. Hartauden jälkeen isä Johannes, pappisseminaarin opettaja ja minä pappisseminaari oppilas, kävimme saman peitteen alle nukkumaan. Ulkona paukkui pakkanen, mutta sisällä oli lämmintä, ja sydän oli täynnä pyhää innostusta.
E.P.
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 1/1963, joka ilmestyi tammikuun 10. päivänä 1963, sivuilla 3-4 [s.3-4])