Harmaitten tšasounien maa
Ortodoksi.netista
Aamun Koitossa ilmestyi 1960-luvulla isä Erkki Piiroisen kirjoittamana sarja kirjoituksia otsikon ”Harmaitten tšasounien maassa” alla. Vuoden 1963 Aamun Koitossa nr. 4 ilmestyi tuosta sarjasta artikkeli pappien työskentelystä Itä-Karjalassa, Äänislinnassa eli Petroskoissa sotavuonna 1942.
Harmaitten tšasounien maa
Tammikuun 30 päivänä (1942) alkoi 12 tunnin ajan kestänyt automatka Viteleestä Petroskoihin, jota nyt kutsuttiin Äänislinnaksi. Matka kulki Salmin, Pitkärannan ja Säämäjärven kautta. Viimeksi mainitussa paikassa tapasin alueen pappina toimivan isä Niilo Ryyminin, joka kertoi kuulumisiaan sielunhoitotyöstä. Auto tuli Äänislinnaan keskellä yötä ja siksi vietin ensimmäisen yöni uudessa toimipaikassani esikunnan toimiston nurkassa.
Aamulla etsin käsiini pappiskokelas Tapani Revon, ja kun tapaamisen ilosta aiheutuneet tervehdykset oli vaihdettu, sain kuulla sen ikävän uutisen, että Äänislinnan ortodoksisena pappina toiminut pappismunkki Paavali, joka sotilaspapin tehtäviä hoitaessaan joutui käyttämään alkuperäistä nimeään Yrjö Olmari, oli komennettu ensin piiriesikuntaan ja sitten vieläkin ylempään esikuntaan antamaan selvitystä ongelmaksi kohonneesta kastekysymyksestä. Eräällä taholla oli tehty sellainen suunnitelma, ettei Itä-Karjalassa saa tehdä ns. tunnustuksellista kristillistä työtä, vaan ainoastaan tunnustuksetonta. Sekä luterilaiset että ortodoksiset papit saivat kastaa, haudata, toimittaa jumalanpalveluksia, mutta kaiken piti tapahtua ikään kuin uskontorajojen ulkopuolella. Jos lapsia kastettiin, niin heidät piti kastaa vain ns. Kristuksen kirkkoon, mutta heistä ei saanut tehdä ortodokseja tai luterilaisia. Kaiken tämän takaa kuulsi suunnitelma saada Itä-Karjalan väestö irti perinteellisestä ortodoksisesta uskostaan ja taipuvaisemmaksi vastaanottamaan uusi uskonto.
Pappismunkki Paavali jossa jo silloin oli havaittavissa voimakkaan kirkollisen persoonan tuntua ja joka piirre on nostanut hänet nyt kirkkokuntamme esipaimenen paikalle, joutui ensimmäisenä uskontosuunnitelmaa toteuttavien silmätikuksi ja painostuksen kohteeksi. Veli Tapani Repo, joka oli ollut isä Paavalin työtoverina, kertoi, kuinka Äänislinnan väestö oppi heti alkuun pitämään isä Paavalista. Kun hän ryhtyi toimittamaan jumalanpalveluksia Zarekan kirkossa, joka oli ainoa kunnossa oleva ortodoksinen pyhäkkö Äänislinnassa, väestö suurin joukoin tuli niihin mukaan. Kansalle alkoi selvitä, että suomalaisissa oli kahden uskonnon edustajia, ja että ortodoksiset papit edustavat sitä uskonnon muotoa, johon väestö pääasiassa oli tähän asti kuulunut lukuun ottamatta pientä joukkoa Suomesta siirtyneitä ja inkeriläisiä, jotka olivat luterilaisia. Veli Tapani kertoi, että kun isä Paavali oli naulannut ilmoitustaululle ortodoksista jumalanpalvelusta koskevan ilmoituksen ja varustanut sen kahdeksanpäisellä ristillä, oli väestö jo siitä nähnyt, kumpaan kirkkoon heidän tulisi mennä. Tämän jälkeen oli valistuspäällikkö luutnantti Lahtinen kysellyt isä Paavalilta, toimiiko hän lasten kastamisessa annettujen määräysten mukaan. Isä Paavali oli rehellisesti vastannut, että jokainen lapsi, jonka hän ortodoksisen kirkon kastejärjestyksen mukaan kastaa, liittyy samalla ortodoksisen kirkon jäsenyyteen. Muuta ei tarvittu. Isä Paavali lähetettiin selvittämään toimiansa ylempään esikuntaan. Äänislinna jäi ilman ortodoksista pappia luterilaisten pappien varaan. Vain me kaksi maallikkoa veli Tapanin kanssa saimme nyt hoidella ortodoksisen kirkon osuutta kaupungin ja sen ympäristön hengellisessä työssä. Veli Tapani lohduttautui itse ja lohdutti minuakin sillä ajatuksella, että kansa täällä on ortodoksista, tapahtuipa mitä tahansa, sillä se on säilyttänyt uskonsa paljon suurempien vaikeuksien keskellä.
Veli Tapani oli pyhää intoa täynnä. Kun hän oli Isä Paavalin poislähtöön johtaneet syyt selvittänyt, lähti hän viemään minua edellä mainittuun Zarekan kirkkoon. Kun olimme astuneet sisälle temppeliin ja asiaankuuluvat ristinmerkit tehneet, aloimme hämmästellä ikonostaasin kauneutta. Kirkossa on kolme alttaria. Pääalttari on pyhitetty Kristuksen ristin löytämisen ja ylentämisen muistolle. Kirkossa on palveltu viime vuosiin saakka. Kun viimeinenkin pappi oli viety pois, olivat uskovaiset naiset toimittaneet maallikkojen palveluksia. Hiljennyimme kunnioittavina temppelin holvien alla. Mieleemme nousi yleviä ajatuksia. Miten paljon tämän temppelin hyväksi on uskovainen kansa uhrautunut, miten rakas se heille on, miten paljon he ovat tämän alttarien edessä murheitansa ja ilojansa Jumalalle kertoneet ja miten iloisia he ovat sodan tuomien vaikeuksien keskellä, kun saavat täällä nyt vapaasti käydä. Ja nyt tähänkin iloon oli tullut varjo. Heidän rakastamansa pappi oli käsketty pois.
Kirkon ympärillä oli suuri hautausmaa, joka on täynnä ristejä joukossa on muutama punaisella tähdellä varustettu muistomerkki. Hautausmaan portin vieressä on katoksen alla iso risti, jossa lukee, että sen on kaupungin perustaja Pietari Suuri henkilökohtaisesti rakentanut. – Menimme harmaaseen karjalaiskotiin, jossa tapaamme kirkon vahtimestarina toimivan Kuisma-starikan. Tervehdittyään meitä hän, alkaa kyynelsilmin kysellä, minne isä Paavali on mennyt. Hän sanoi ikävöivänsä häntä. Sanoimme hänelle isä Paavalin menneen matkoille. Kuisma alkoi muistella Valamon luostariin tekemäänsä matkaa. Joskus nuoruusvuosinaan hän oli sinne tehnyt unohtumattoman matkan. Hän on tyypillinen karjalainen ja koko olemukseltaan ortodoksi, joka tuntee uskonsa perinteet ja tavat hyvin. Juotuamme samovaarissa keitetyn tšuajun poistuimme talviselle kadulle.
Käveltyämme vähän matkaa vastaamme tulee joukko pieniä poikia. Veli Tapani pysäyttää heidät ja kyselee kuulumisia ja lopuksi, osaavatko he tehdä ristinmerkin. Silloin yksi 8-vuotias poika ottaa hattunsa ja viskaa sen katuun, asettaa sormensa ja tekee ristinmerkin aivan oikealla tavalla. Lopuksi hän kumartui, kuten asiaan kuuluu, ja sitten otti hattunsa ja pani sen päähänsä. Kirkkaat silmät katsoivat meihin, mitä nyt sanomme. Tietysti annoimme hänelle tunnustuksen hyvästä suorituksesta. Veli Tapani piti vielä ristinmerkkiharjoituksen koko joukolle ja sitten taas jatkoimme matkaa. Hän selitti, että tällaista se tulisi minunkin työni pääasiassa olemaan. Näistä asioista puhuimme ja puhuessamme lisää innostuimme. Oli suurta olla ortodoksi ja ortodoksisen kirkon asialla. Sinä iltana sytytimme asuntomme ikonin edessä tuohuksen palamaan. Veli Tapani toimitti hartauden. Olimme kaksi maallikkoveljeä oudossa ja silti niin rakkaalta tuntuvassa ympäristössä. Edessä olevat vaikeudet näyttivät olevan olemassa vain voittamista varten.
E.P.
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 4/1963, joka ilmestyi helmikuun 10. päivänä 1963, sivuilla 39-40 [s.7-8])