AK1929: Mietteitä käräjäpaikalla
Ortodoksi.netista
»On jo yleensä vika teissä, että käräjöitte keskenänne, miksi ette mieluummin salli tehdä vääryyttä itsellenne? Ettekö tiedä, etteivät väärät voi periä Jumalan valtakuntaa.» 1 Kor.6:7—9. Apostoli Paavali oli saanut aihetta varoittaa Korinton seurakuntaa siitä, että siellä kristittyjen keskuudessa ilmeni riita-asioita, joita ratkaistiin uskottomien oikeusistuimissa. »On jo yleensä vika teissä, että käräjöitte keskenänne», kirjoittaa apostoli nuhdellen. Kristityn arvolle luulisi olevan kovin alentavaa antautua käräjöimään asioista, joista kristillisen rakkauden hengessä voidaan muutenkin selviytyä. Herra sanoo vuorisaarnassaan: »Ole pian taipuvainen sopimaan riitapuolesi kanssa, niin kauan kun olet hänen kanssaan matkalla, ettei riitapuolesi vetäisi sinua tuomarin eteen ja tuomari antaisi sinua oikeudenpalvelijoille, ja ettei sinua pantaisi vankilaan. Ja jos joku tahtoo käydä oikeutta kanssasi ja ottaa ihokkaasi, anna hänen saada viittasikin.» Matt.5:25,40.
Kuinka suurta ja jaloa siveellisyyden aateluutta kajahtelee Kristuksen suusta. Kuinka ihanaa on Uuden Testamentin henki veljellisen rakkauden ja ymmärtäväisyyden rakentamiseksi. Nykyisinä ajanhetkinä näyttää siltä, että Herran antamat siveellisyyden käskyt ja varsinkin oikeudenmukaiset rakkauden suhteet kanssaihmisiin astuvat meidän eteemme vuoren korkuisina. Ne ovat liian yleviä. Kuka voi vihollisia rakastaa, kuka kääntää toisenkin poskensa lyötäväksi toisen jälkeen, kuka luovuttaa oikeudenkäynnissä viitan vaatimukseen ihokkaansakin? Kaikki vain suuria ihanteita, joita on tänä uutena edistyksen ja hyödyn aikakautena mahdoton noudattaa. Niin ne ovat mahdottomia sille, joka ei tahdo niitä noudattaa, joka ei edes yritäkään, joka unohtaa Herran käskyineen, vaatimuksineen, armoineen, tai joka tietäen kaikki, mukautuu sittenkin omien mielihalujensa mukaiseen elämään. Kuinka käräjäasioista me voisimmekaan hyvin usein – tänäänkin – luetella paljon sellaisia, jotka suoraan sotivat kristillisiä käsityskantoja ja elämäntapoja vastaan. Emmekö olisikaan voineet hetkiseksi pysähtyä itseemme miettimään, sopiikohan minun kristityn nimeä kantavan ja Jumalan kirkkauden valtakuntaan pyrkivän elämän matkamiehen käydä käräjiä veljieni kanssa – sopiiko? Eiköhän olisi muuten voinut tilanteesta selviytyä.
Vääryyden harjoittaminen on saanut hirvittävän nousun kansamme keskuudessa. Valhe, petos, omanvoiton tavoitteleminen, heikomman sortaminen on taudin tavoin levenemässä. Lain pyhyyden unohtaminen irroittaa ihmisissä raa’at, villit voimat vaikuttamaan. Yksi ja tärkein syy siihen on, että ihminen kieltää Jumalan olemassaolon ja asettaa itselleen kaikki luvalliseksi. Varsinkin huomaa tätä tarkkaava silmä nuorison piireissä vaikuttamassa. Toisen ihmisen henkeä ei pidetä minkään arvoisena. Kotirauhaa armotta häiritään, juopottelun ja muun huonon elämän kautta turmellaan omat ruumiit ja sielut. Vankilain asukkaat tulevat yhä lukuisammiksi. Näistä johtuvia henkisien ja taloudellisten arvojen tuhlausta ei oteta huomioon. Kristillisyys teoissa ja toiminnassa on mitättömiin heikkenemässä. Tässä pitää paikkansa erään tunnetun ajattelijan lauseke, että kaikki rehellinen ja oikeudenmukainen toiminta on uskontoa ja se uskonto, mikä ei ole työtä ja toimintaa, on tuomittu häviämään. Raamattukin vakuuttaa samaa, Kristuksen uudelleen saapuessa tuskin Hän löytää uskoa maan päältä.
– Väärät eivät saa periä Jumalan valtakuntaa. 1 Kor. 6: 9. Me vetoamme vielä kristilliseen elämänkatsomukseen. Miksi on Herra kutsunut meidät yhteyteensä? Miksi Hän on tahtonut puhaltaa evankeliuminsa siveellisen elämän tulen palamaan sisimmässämme? Miksi Hän asetti meidät kynttilänä ympäristöä valaisemaan ja suolana turmelusta ehkäisevästi estämään? Siksikö, että turhaan tuhlaisimme taivaallista perintöämme ja eripuraisuudellamme valmistaisimme hautaa itsellemme. Pakanallinen Rooman keisari Marcus Aurelius sanoi: »Älä elä niin kuin olisi sinulla vielä tuhat vuotta elettävänä. Kuolema häilyy pääsi päällä! Niin kauan kun vielä elät, niin kauan kun vielä voit, ole hyvä ja tee hyvää.» Sama on Herrankin tahto: »Autuaampaa on antaa kun ottaa». Joskin me Hänen tahtonsa noudattajina usein joutuisimmekin nöyryytetyiksi, antamaan mielipiteistämme koko paljon perään ja vieläpä uhraamaan aineellistakin sovinnon ja veljellisyyden saavuttamiseksi, on meille palkkiona siitä ajallisuudessakin rauhallinen omatunto, jonka omaaminen luetaan ihmiselle elämän suurimmaksi saavutukseksi. Sattuvasti kuvaa 1 Moos.13, miten Abraham ja veljensä poika Lot lähtevät suurine karjalaumoineen Egyptistä kulkemaan Beteliä kohden. Heidän paimentensa kesken oli syntynyt riitaa, mahdollisesti laidunmaista. Abraham sen tähden sanoi Uotille: »Älköön olko riitaa sinun ja minun välillä, minun paimenteni ja sinun paimentesi välillä, mehän olemme veljeksiä. Eikö koko maa ole edessäsi avoinna. Eriä minusta, jos sinä menet oikealle, menen minä vasemmalle ja jos sinä menet vasemmalle, menen minä oikealle.» Ja Lot valitsi itselleen Jordanin lakeuden ja niin he erosivat toisistaan. Heidän välilleen edelleenkin jäi veljellisyyden ja sovinnon henki. Tällä tavoin on alettava kasvattaa kristityn ihmisen luonnettansa täällä ajallisuuden maassa. Kuinka rohkenisimmekaan pyrkiä Jumalan Isän kotiin, jossa perheenjäsenet miljardeissa lasketaan, ellemme täällä jo ala luonteemme särmiä hioa Herran antamien siveellisten ylevien käskyjen mukaisesti. Jos emme täällä jaksa anteeksi antaa veljillemme, epäilemään asettaa, tuskinpa on toivoa seisoa kerran rinnan pyhien kanssa taivaan kansalaisina. – Ettekö tiedä, etteivät väärät voi periä Jumalan valtakuntaa. – Rauhaa rakastava ja autuuteen pyrkivä ihminen etsii riidan sattuessa aina sopivan poispääsyn ja parhain on suora ja rehellinen Abrahamin tapainen sovinto: »Jos sinä menet vasemmalle, menen minä oikealle» ja päinvastoin.
Suuria käräjiä valmistellaan. Riita-asioita kirjoihin merkitään, kirjoitetaan meidänkin vihanpuuskat kanssaihmisiämme kohtaan ja nekin huomioon otetaan, kuka on jaksanut rauhaa rakentaen veljellisessä rakkaudessa välttää ajalliset oikeudenkäynnit. Suurkäräjistä puhuu ap. Johannes Ilm.kirj. 20:11,12. »Ja minä näin suuren, valkoisen valtaistuimen ja sillä istujan, jonka kasvoja maa ja taivas pakenivat, eikä niillä ollut sijaa missään. Ja minä näin kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä, ja kirjoja avattiin ja avattiin toinen kirja, joka on elämänkirja; ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli kirjoitettu, heidän tekojensa mukaan.» Tuomarina on sama Jeesus Kristus, joka ihmettelee ja varoittaa tälläkin kertaa riita-asioista ja käräjöimisistä ja joka tuomiota määritellessään ei sano kysyvänsä omaa tahtoaan, vaan sen tahtoa, joka Hänet lähetti. »Ja se on lähettäjän, Isän tahto, että kaikista niistä, jotka Hän on antanut minulle, en kadota yhtäkään, vaan herätän ne viimeisenä päivänä.» Joh.6:39. Ap. Paavali kirjoittaa. »Ettekö tiedä, että pyhät tulevat kerran maailmaa tuomitsemaan». 1 Kor.6:2. Tämän todistaa ap. Johannes sanoen: »Minä näin valtaistuimia ja he (pyhät) istuutuivat niille ja heille annettiin tuomiovalta». Joh. Ilm.20:4. Miten nuo pyhät taitanevat oikeutta jakaa? Oikeus ja tuomio jakautuu jo heidän olemuksestaan, niin tapahtuu aina, kun syntinen ihminen joutuu katselemaan valtaistuimella istuvan Herran ja Hänen kirkastamiensa tilaa, silloin vasta todella nähdään, miten heidän pyhyytensä tuomitsevasti vaikuttaa. Koska meidät on Herran toimesta kynttilänä valaisemaan asetettu ja suolana turmelusta ehkäisevästi vastustamaan, niin me emme saa keskeisillä riidoillamme ja käräjöimisillä tehdä huonoa palvelusta Hänen suurille tarkoitusperilleen, vaan veljellisen rakkauden ja anteeksiantavaisuuden mielessä etsiä sovintoa riitapuolemme kanssa, kunnes olemme hänen kanssaan matkalla. Jospa matka piankin päättyy ja jospa tänä yönä jo otetaan sielusi sinulta pois. Vaikka Herran käskyt näyttäisivätkin meistä saavuttamattomilta, inhimillisille voimille toteuttaa jättiläismäisiltä, sittenkin on yritettävä. Hyvä tahto vetää jo puoli kuormaa. Herran armon voimat tekee heikot väkeviksi, riitaiset sopuisiksi. Rakkaushan ei etsi omaansa ei iloitse vääryydestä, kaikki se peittää, kaikki se uskoo ja kaikki se kärsii.
Tapahtukoon meissäkin niin.
A. R:nen.
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 13-14/1929, joka ilmestyi heinäkuun 10. päivänä 1929, sivuilla 150-152 [s. 8-10])