Syntynyt ja kastettu, jotta yhtä olisimme (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Jouluaika Teofaniaan asti tarjoaa runsaasti teemoja mielenkiintoisiin pohdiskeluihin. Näiden keskiössä on uusi syntymä, kun juhlimme Jumalan Sanaa, joka ottaa ihmismuodon ja kasteen, kun Kristus pyhittää luomakunnan astumalla Jordanin veteen. Jokainen kausi kirkossamme esittää erilaisia näkökohtia tästä näkökulmastamme. Tänäkin vuonna, kun me taas juhlimme näitä Valon juhlia, yksi näkökohta saattaa edellyttää erityistä huomiota.
Moskovan ja Konstantinopoline patriarkaattien hiljattain (loppuvuodesta 2018) tapahtunutta välirikkoa pidetään historiallisesti merkittävänä ja verrattu jopa vuoden 1054 suureen skismaan. Aika tulee sen näyttämään. Onpa kyseessä sitten sellainen tai vain hetkellinen nikottelu kirkon yhtenäisyydessä, tämä joulu-teofania-kausi voi muistuttaa meitä siitä, miksei meidän pitäisi huolehtia tuollaisista asioista ollenkaan.
Ortodoksinen perinne ei tavallisesti liitä Kristuksen pappeuden sanoja opetuslapsiin:
”Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä.” (Joh. 17:11)
Kristuksen kanssa syntymässä ja kasteessa. Ne luetaan ekumeenisten isien sunnuntain liturgiassa ja niitä sovelletaan tarpeen mukaan evankeliumien lukemisen yhteydessä Suuren perjantain aamupalveluksessa Kristuksen itsensä ristille uhraamisen yhteydessä. Tässä yhteydessä sen ymmärretään viittaavan tulevaisuuteen, Kristuksen maanpäällisen palveluksen jälkeiseen aikaan. Vaikka ne siis koskettavat Kristuksen oman syntymän ja kasteen jälkeistä aikaa, ne kertovat myös omasta kasteestamme, joka on samanaikaisesti syntymämme Kristuksen ruumiiseen. Kristuksen rukous ei siis todellakaan ollut vain niille opetuslapsille, jotka olivat läsnä, vaan
”myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun.” (Joh. 17:20)
Nämä sanat korvaavat Trisagionin, Kolmipyhäveisun, ennen Uuden Testamentin lukemista Kristuksen suurissa juhlissa – mukaan lukien syntymäjuhlan ja Teofanian – ja ennen lukemista myös kastepalveluksessa. Näissä tapauksissa kiinnitetään huomiota niihin, jotka tulevat kirkkoon tämän sakramentin kautta, mikä jäljittelee Kristuksen omaan laskeutumista veteen ja merkitsee siis samalla heidän uutta syntymistä – Hengestä tällä kertaa, ei pelkästään vedestä. Ne, jotka kastetaan kasteessa (kasteastiassa) nousevat siitä kuin vastasyntyneet lapset Jumalan valtakunnassa. Näin he täyttävät Teofaniassa ja myös Kristuksen syntymässä annetun lupauksen. Samoin kuin Jeeus-lapsi uskottiin Jumalanäidin huomaan, niin myös nämä kastetut uskovat hänen rukouksiinsa ja hänen hengelliseen syleilyynsä kirkossa.
Nämä sanat ”Niin monta, kuin teitä on Kristukseen kastettu ...” kirjoitettiin ensikerran Paavalin kirjeessä galatalaisille (Gal. 3:27). Siinä hän kuvaa, kuinka äskettäin kastetut astuvat uuteen todellisuuteen, jossa
”ei ole juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, miehiä tai naisia, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yhtä.” (Gal. 3:28)
Se, mitä me emme ehkä huomioi kasteen merkitystä koskevissa pohdinnoissamme, on, että kun meidät kastetaan Kristuksen ruumiiseen, meidät kastetaan samalla myös toisiimme, niihin, jotka myös ovat Kristuksen ruumiin jäseniä. Se, mikä kasteessa kuolee, on yksilöllisen egon (minän) periaate. Meillä ei enää ole suhteessa toisiimme yksilöllistä eloonjäämisen tarvetta. Meidän perustamme on nyt muuttunut, olemme nyt
”Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä” (Room. 12:5).
Meidän olemassaolomme ei enää ole riippuvainen henkilökohtaisesta meriitistä tai kunniasta, vaan suhteista ja rakkaudesta toisiin.
Tämä teema saattaa tuntua meistä hokemalta siksi, koska olemme kuulleet siitä jatkuvasti Raamatusta, kirkkoveisuista ja rukouksista. Olemme ehkä hädin tuskin alkaneet ymmärtää se vaikutusta, jopa siihen tasoon saakka, mitä tapahtuu liturgian jälkeen. Jos kaste ja syntymä Kristuksessa todella yhdistyvät meissä ruumiin jäseninä, välitämme hengellistä elämää toinen toisillemme vuorovaikutuksessamme, vaikka ne voivat näyttää pelkästään kuolevaisten touhuilta ja arkisilta. Elämämme pysyy inhimillisenä, humaanina, ihmismäisenä, mutta inhimillisyytemme täydentyy aina osallistumalla jumalalliseen ehtoolliseen, mitä varten se onkin tarkoitettu. Vaikka tämän totuuden välittömin toteutuminen on kenties kirkon paikallisessa ilmaisussa, se on totta myös koko Kirkon mittakaavassa, mikä näkyy eri maissa ja alueilla.
”Ei ole juutalaisia tai kreikkalaisia, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yhtä.”
Siinä määrin kun meidän syntymän ja kasteen juhliminen eivät toteuta ja tuo ilmi tätä hedelmää, se jää ontoksi muistoksi. Kirkon sisäinen jakautuminen – sekä viimeaikaiset kuin myös ne, jotka ovat yhä säilyneet vuosisatojen ajan – eivät ole Hengen aikaansaamia. Maailma katsoo turhaan nähdäkseen todistuksia julistuksestamme: ”Kristus syntyy!” He eivät voi nähdä sitä hengellistä elämänmuotoa, jossa yksilöllinen kunnia on liitetty yhteisölliseen rakkauteen, koska emme ole sallineet itsemme elävöityä yhdestä Hengestä. Kaste on edelleen kaunis, mutta vain muodollinen seremonia.
Kun olemme matkalla tämän joulun juhlakauden päättymiskohtaan, voisiko aikeemme ja tekomme yhtyä Kristuksen rukoukseen Isälle:
”Jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä.”
Voisiko näissä juhlissa tekomme olla samanlaisia kuin sanamme.
(Artikkeli perustuu Isaac Skidmoren artikkeliin, joka on referoiden suomennettu Ortodoksi.netin toimesta)