Dimitri Tarvasaho: Ortodoksisen kirkon historia / OSA II

Dimitri Tarvasaho: Ortodoksisen kirkon historia

MARTTYYRIEN AIKAKAUSI

18. KRISTITTYJEN VAINOT JA NIIDEN SYYT

1. Rooman valtakunnassa saivat eri kansat pitää kukin oman uskontonsa, sillä roomalaiset olivat suvaitsevaisia eri uskontoihin kuuluvia kohtaan. Mutta kristittyihin he suhtautuivat aivan poikkeuksellisella tavalla. Keisari Neron hallitusajasta lähtien kristinuskoa vainottiin kaikkialla Rooman valtakunnassa lähes kahden ja puolen vuosisadan ajan. Rooman hallituksen kielteiseen suhtautumiseen kristinuskoon oli monta syytä.
2. Rooman keisariajalla oli tullut yleiseksi tavaksi uhrata keisarille niin kuin jumalalle. Kristityt eivät voineet ottaa osaa tällaiseen epäjumalanpalvelukseen, ja sen tähden heitä alettiin pitää keisarin vihollisina.
3. Monet keisareista pitivät alati kasvavaa ja voimistuvaa kristillistä kirkkoa vaarana valtion turvallisuudelle.
4. Kristittyjen jumalanpalveluksiin saivat osallistua vain seurakuntaan kuuluvat. Pakanat, jotka eivät näitä jumalanpalveluksia lähemmin tunteneet, levittivät niistä kaikenlaisia huhuja. Väitettiin, että kristityt jumalanpalveluksissaan harrastivat siveettömiä menoja.
5. Kansanjoukot pitivät kristittyjä jumalattomina, koska kristityt tavoiltaan erosivat sen ajan ihmisistä. Kristityt eivät ottaneet osaa pakanoitten raakoihin huveihin eivätkä heidän julkisiin epäjumalanpalveluksiinsa. Kristittyjen kodeissa ei ollut epäjumalankuvia. Tästä syystä ruton, katovuoden tai muun kansallisen onnettomuuden kohdatessa kansanjoukot väittivät niitä kristittyjen aiheuttamiksi ja toimeenpanivat julmia vainoja kristittyjen keskuudessa.

19. KRISTITTYJEN VAINOOJAT

1. Vainot alkoivat ensimmäisellä vuosisadalla ja päättyivät vasta v. 313. Välillä vainot lakkasivat joksikin aikaa, jolloin kristityt saivat olla rauhassa, mutta sitten vainot taas alkoivat entistä suuremmalla julmuudella.
2. Joskus vainoamista esiintyi vain jossakin maakunnassa, kansanjoukon tai maaherran alkuun panemana. Toisinaan keisari antoi käskyn kristittyjen yleisestä vainoamisesta koko valtakunnan alueella. Keisari Neron julma vaino koski vain Roomassa asuvia kristittyjä. Keisari syytti kristittyjä Rooman kaupungin murhapoltosta, jonka hän itse kuitenkin oli sytyttänyt.
3. Ensimmäisen vuosisadan loppupuolella vainosi keisari Domitianus kaikkia niitä, jotka kieltäytyivät uhraamasta keisarille. Toisen vuosisadan aikana oli lukuisia paikallisia ja yleisiä vainoja, mutta kolmannen vuosisadan ensimmäinen puolisko oli rauhallinen. Tämä rauhan aika päättyi hirvittävään vainoon, joka alkoi v. 250 keisari Deciuksen käskystä. Vainoa kesti 10 vuotta. Sitten seurasi jälleen 40 vuotta rauhallista aikaa, jolloin kristinusko levisi laajalle Rooman valtakunnassa.
4. Kauhein kaikista vainoista alkoi v. 303, jolloin keisari Diocletianus päätti hävittää kristinuskon. Sadat tuhannet kristityt saivat surmansa tämän kahdeksan vuotta kestäneen vainon aikana. Kristinuskon viholliset iloitsivat jo voitostaan lyöttäen muistorahankin kristinuskon hävittämisen muistoksi. Mutta vaino ei pystynyt hävittämään kristinuskoa. Vuonna 313 keisari Konstantinus lopetti vainoamisen julkaisemallaan asetuksella. Tätä asetusta sanotaan Milanon julistukseksi.

20. KRISTILLISEN KIRKON SANKARIAIKA

1. Vainojn uhreja sanotaan marttyyreiksi. Marttyyri on suomeksi todistaja. Tätä nimeä käytetään kristityistä, jotka lujina kestävät kaikki kärsimykset antaen henkensäkin uskonsa puolesta.
2. Marttyyrien mukaan sanotaan koko vainojen aikakautta kirkon marttyyrikaudeksi. Se on kristillisen kirkon sankariaikaa. Vain harvat kristityt luopuivat vaaran uhatessa uskostaan. Ihmeteltävällä rohkeudella ja kestävyydellä kristityt karsivat ne kärsimykset, jotka vainojen aikana tulivat heidän osakseen. Kristittyjen rohkeus herätti ilailua heidän vainoojissaankin, joista monet liittyivät ktstilliseen kirkkoon. Sen tähden sanottiin: »Marttyyrien veri on kristinuskon siemen.» (Hlk. 439; 440; 441).

21. VAINOTUT ELI MARTTYYRIT

1. Marttyyrikilvoitus. Marttyyrikilvoitus on korkein kristillisistä kilvoituksista. Kaikki marttyyrit menivät iloiten kuolemaan, pitivätpä he Jumalan lahjana saada kuolla Kristuksen tähden. Marttyyrien merkitys sen ajan Kristuksen kirkolle on hyvin suuri. Heidän rohkeutensa toi uusia jäseniä seurakuntaan. Heidän uskontunnustuksensa heitä vastaan käydyissä oikeudenistunnoissa, teki kristinuskon totuuden tunnetuksi pakanoitten keskuudessa.
2. Esikuva meidän ajallemme. Meidän aikamme kristityille pyhät marttyyrit ovat esikuvia rohkeudessa ja uskon lujuudessa. Taisteluissamme syntiä vastaan marttyyrit ovat esirukoilijoitamme Kristuksen edessä, sillä he kiusaukset kestäneinä tietävät, kuinka vaikeata syntisen ihmisen on pysyä todellisena Kristuksen seuraajana. Sen tähden me itse kukin kannamme jonkun marttyyrin tai muun pyhän ihmisen nimeä, vietämme kirkollisesti heidän muistoaan ja kunnioitamme heitä pyytäen heidän esirukouksiaan. Tässä me seuraamme vainojen aikaisen seurakunnan esimerkkiä, sillä monessa marttyyrihautaa peittävässä kivilaatassa on kirjoitus: »Pyhä marttyyri rukoilee Kristusta puolestamme.» Marttyyrien rohkeudesta kertovat heidän elämänsä ja kärsimyksiensä historiat.

22. PYHIÄ MARTTYYREJA

1. Pyhä Ignatios, Antiokian piispa, vangittiin keisari Trajanuksen aikana ja lähetettiin Roomaan petojen eteen heitettäväksi. Matkan aikana hän huolehti jatkuvasti seurakunnastaan neuvoen sitä kirjeissään. Roomalaisille kristityille hän kirjoitti, etteivät he yrittäisi vapauttaa häntä, sillä hän haluaa kärsiä Kristuksen tähden ja todistaa Hänestä. Kuolemaan hän meni toistaen alinomaa Kristuksen nimeä. Vartija kysyi, miksi hän alinomaa toisti samaa. Ignatios vastasi hänelle: »Tämä nimi on kirjoitettu sydämeeni ja sen tähden suunikin alinomaa sitä lausuu.» Sitten Ignatios heitettiin areenalle petojen saaliiksi. Hänen jäännöksensä haudattiin Antiokiaan, missä kristityt vuosittain viettivät hänen muistojuhlaansa joulukuun 20. päivänä.
2. Pyhä Polykarpos, Smyrnan piispa, vangittiin hänen ollessaan jo hyvin iäkäs. Roomalaiset, jotka säälivät hänen vanhuuttaan, tarjosivat hänelle mahdollisuuden luopua Kristuksesta, mutta Polykarpos vastasi: »Kahdeksankymmentäkuusi vuotta minä olen Kristusta palvellut ja saanut häneltä osakseni ainoastaan hyvää, kuinka nyt siis parjaisin Vapahtajaani.» Polykarpos tuomittiin elävänä poltettavaksi, mutta rovio ei syttynyt. Silloin eräs sotamies tappoi pyhän vanhuksen miekalla ja hänen ruumiinsa poltettiin.
3. Pyhä Suurmarttyyri Georgios Voittaja. Georgios oli korkea-arvoinen upseeri Diocletianuksen henkikaartissa. Kun keisari sai tietää Georgioksen olevan kristitty, raivostui hän hirmuisesti ja kidutuksin koetti saada Georgioksen luopumaan uskostaan. Kidutuksia jatkettiin useita päiviä, mutta pyhä marttyyri pysyi lujana. Hänen uljuutensa ja kestävyytensä herätti ihailua kidutusta katsomaan tulleissa ihmisissä. Keisarin oma puoliso Aleksandra ilmoitti julkisesti myös olevansa kristitty. Marttyyri Georgios surmattiin, mutta pyhän Aleksandran Herra antoi kuolla mestauspaikalle vietäessä. Molempien marttyyrien muistopäivää vietetään huhtikuun 23. päivänä.Uskonsa lujuuden tähden on pyhä Georgios saanut lisänimen Voittaja. Häntä – pyhää Yrjöä – partiolaiset kunnioittavat esikuvanaan ja suojeluspyhänään.

23. PYHIÄ NAISMARTTYYREJA

1. Pyhä Barbara. Pyhä Barbara oli isänsä ainoa tytär. Tahtoen varjella tyttärensä kristittyjen vaikutukselta isä sulki hänet torniin. Sieltä Barbara katseli kaunista näköalaa päivisin ja kirkasta tähtitaivasta öisin. Sitten hän alkoi kysellä hoitajattareltaan, joka oli kristitty, kuka oli luonut maailman niin ihmeelliseksi. Hoitajatar kertoi Barbaralle kaiken, mitä tiesi Jumalasta ja Jeesuksesta. Myöhemmin Barbara tapasi kristityn papin ja otti vastaan pyhän kasteen. Kun isä sai tietää, että Barbarasta oli kaikista varokeinoista huolimatta tullut kristitty, yritti hän kaikin keinoin saada tytärtään luopumaan uskostaan. Kun hän ei tässä yrityksessään onnistunut, hän omin käsin surmasi miekalla tyttärensä. Pyhän Barbaran elämä todistaa meille, kuinka Jumalan luonto voi olla opettajamme ja kertoa meille Luojasta ja Pelastajastamme. Pyhän Barbaran muistoa vietetään joulukuun 4. päivänä.
2. Pyhä Sofia ja hänen kolme tytärtään. Lapsetkin osoittivat uljuutta uskoaan tunnustaessaan. Marttyyritar Sofia ja hänen kolme tytärtään, vanhin iältään vain kaksitoistavuotias, vangittiin. Vainoojat kiduttivat tyttäriä äidin silmien edessä, mutta Sofia vain rohkaisi lapsiansa ja kehotti heitä pysymään lujina. Kaikki kolme tytärtä, joilla oli kristillisten päähyveitten nimet, Usko, Toivo ja Rakkaus, kärsivät marttyyrikuoleman. Heidän äitinsa Sofia sai jäädä henkiin, koska vainoojat pitivät äidin henkiin jäämistä hänelle suurempana kidutuksena kuin kuolemaa. Kolmantena päivänä Sofia järkyttyneenä lastensa kärsimyksistä kuoli. Kaikkien näiden neljän marttyyrittaren muistoa vietetään syyskuun 17 päivänä.

Vainotun kirkon sisäinen elämä

24 KRISTINUSKON LEVIÄMINEN

1. Apostolien perustamista seurakunnista kristinusko levisi vainojen aikana yhä laajemmalle ja sen kannattajien joukko kasvamistaan kasvoi. Tähän nopeaan leviämiseen vaikutti edistävästi se vilkas liikenne, joka hyvän järjestyksen vuoksi vallitsi laajan Rooman valtakunnan alueella. Käyttäen hyväkseen erinomaisia liikennereittejä Vähästä-Aasiasta tulleet lähetyssaarnaajat toivat kristinuskon Galliaan, jossa toisella vuosisadalla oli joukko kukoistavia kristillisiä seurakuntia. Galliasta levisi kristinusko Germaniaan ja Britanniaan.
2. 2: Roomasta käsin vietiin sanoma Kristuksesta Pyreneitten niemimaalle ja Pohjois-Afrikkaan, jossa Karthagon kaupunki muodostui kristillisen kirkon keskuspaikaksi. Apostolien perustamasta Aleksandrian seurakunnasta levisi kristinusko koko Egyptiin, Arabiaan ja Intiaan.

25 KIRKON HALLINTO

1. Vainojen aikana johtivat kirkkoa piispat. Piispoja oli kaikissa kaupungeissa ja vieläpä maaseurakunnissakin. Maakunnan pääkaupungin seurakuntaa pidettiin emäseurakuntana, ja sen piispaa nimitettiin metropoliitaksi tai arkkipiispaksi. Piispat johtivat seurakunnan kirkollista elämää. Koko, maakunnan asiat käsiteltiin piispain kokouksessa, johon kuuluivat kaikki maakunnan piispat, metropoliitan tai arkkipiispan ollessa johtajana.
2. Seurakuntain hoidossa olivat piispojen apuna papit. Pappeja auttoivat diakonit. Näitten kirkollisten virkojen lisäksi oli alempia kirkonpalvelijoita, lukijoita, laulajia, haudankaivajia ja seurakuntasisaria. Seurakunta itse valitsi itselleen kaikki papiston jäsenet. Piispat vihki virkaan piispain kokous. Muut papiston jäsenet vihki virkaan piispa.

26. JUMALANPALVELUKSET

1. Jumalanpalveluspaikat. Vainojen aikana kristittyjen täytyi kokoontua salaisiin paikkoihin pitämään jumalanpalveluksia. Muutamissa kaupungeissa, esimerkiksi Roomassa, olivat jumalanpalveluspaikkoina maanalaiset hautakäytävät ja kammiot – katakombit. Jumalanpalvelupaikkansa kristityt koristivat alussa kristillisin vertauskuvin, myöhemmin pyhin kuvin eli ikonein. Niinpä katakombeissa tavataan Kristuksen, Neitsyt Marian ja apostolien Pietarin ja Paavalin pyhät kuvat. Marttyyrien hautojen paadet olivat alttaripöytinä.
2. Herran Ehtoollisen sakramentti. Herran Ehtoollisen sakramentti oli jumalanpalveluksen tärkein kohta. Ehtoollisjumalanpalvelukseen kuului rukoukset, psalmien ja hengellisten laulujen veisaaminen, Raamatun lukeminen, saarna ja varsinainen sakramentin toimittaminen. Piispa tai pappi lausui kiitosrukouksen ja, muistellen Jeesuksen Kristuksen lunastustyötä, siunasi leivän ja viinin Kristuksen Ruumiiksi ja Vereksi. Sakramentin toimittamisen aikana saivat olla läsnä vain kastetut seurakunnan jäsenet. Jumalanpalvelusta seurasi apostoliselta ajalta tunnettu rakkauden ateria, johon ottivat osaa kaikki läsnä olevat. Aterian muodostivat ne lahjat (leipä, viini, öljy ja vehnänjyvät), joita jumalanpalvelukseen saapuneet olivat mukanansa tuoneet.
3. Muut sakramentit. Kaikki muutkin sakramentit tunnettiin tällä aikakaudella. Kasteeseen valmistautuvat saivat opetusta, ennen kuin heidät tämän sakramentin kautta liitettiin kirkkoon. Kasteen jälkeen johdatettiin kastetun päälle Pyhän Hengen armolahjat joko kättenpäällepanemisen kautta tai voitelemalla pyhällä voiteella. Lasten kastaminen oli yleistä. Katuvaiset syntiset tunnustivat syntinsä koko seurakunnan edessä. Piispa tai pappi julisti synninpäästön. Vasta kolmannella vuosisadalla tuli tavaksi, että katuvainen tunnusti syntinsä yksityisesti rippi-isälle. Avioliittoon vihkivät joko piispat tai papit ehtoollisjumalanpalveluksen jälkeen. Sairasten luo kutsuttiin seurakunnan pappeja, jotka rukoiltuaan voitelivat sairasta öljyllä ruumiin parannukseksi ja syntien anteeksi antamiseksi.
4. Verrattuna apostolisen ajan jumalanpalvelukseen marttyyrikauden jumalanpalvelus sai täsmällisemmät muodot. Jotkut veisuista olivat yleisessä käytännössä koko kirkossa. Meidän aikoihimme on säilynyt yksi marttyyrikauden veisu, nim. ehtooveisu »Oi Jeesus Kristus». Sen kirjoitti pappismarttyyri Athenogenes (k. 311). (Hlk. 20).

Marttyyrikauden päättyminen

27. KEISARI KONSTANTINUS SUURI

1. Konstantinuksen nuoruus. Aikaisemmin on mainittu, että kristittyjen, viimeinen vainooja oli keisari Diocletianus. Hänen hovissaan sai kasvatuksen Konstantius Chloruksen ja tämän puolison Helenan poika Konstantinus, josta tuli kristittyjen harras puolustaja ja suojelija. Konstantinuksen äiti oli kristitty. Isä, vaikka olikin pakana, suhtautui kristittyihin myötämielisesti, eikä heitä hänen hallitsemallaan alueella vainottu. Kasvaneena Diocletianuksen hovissa Konstantinus tutustui moneen kristittyyn ja vainojen aikana näki heidän rohkeutensa. Jo silloin Konstantinus ymmärsi, kuinka kelvollisia kansalaisia kristityt olivat, ja teki päätöksen puolustaa heitä, kun hänelle ilmaantuisi siihen tilaisuus.
2. Konstantinuksen näky. Isänsä kuoleman jälkeen Konstantinuksesta tuli länsimaitten keisari. Diocletianuksen kuoleman jälkeen hänestä piti tulla koko Rooman valtakunnan keisari, mutta eräs vallantavoittelija aloitti sisällissodan Konstantinusta ja hänen kanssahallitsijoitaan vastaan. Taistelun tuloksesta ei kukaan voinut olla varma. Ratkaisevan taistelun edellä Herra osoitti Konstantinukselle voiton merkin. Konstantinus näki taivaalla tähdistä muodostuneen ristin ja siinä kirjoituksen: »Tällä olet voittava». Konstantinus asetti kaikkiin sotalippuihinsa ristin ja Kristuksen nimen alkukirjaimet tunnustautuen täten julkisesti kristinuskon ystäväksi ja kannattajaksi ja voitti ratkaisevan taistelun.

28. KONSTANTINUKSEN TOIMENPITEET KIRKON HYVÄKSI

1. Milanon julistus. Saatuaan voiton vihollisistaan Konstantinus antoi julistuksen, joka soi kristityille vapauden harjoittaa uskontoa ja lakkautti vainon. Tämä tapahtui v. 313.
2. Muut toimenpiteet. Paitsi Milanon julistusta, Konstantinus monella muulla julistuksella ja asetuksella tuki kristillistä kirkkoa. Hän palautti kaikki valtiolle takavarikoidut temppelit ja maa-alueet, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet kirkolle ja vapautti papiston veroista ja sotapalveluksesta sekä myönsi kirkolle oikeuden saada lahjoituksien ja testamenttien kautta kiinteätä omaisuutta. Hän käski viettämään sunnuntaipäivää valtakunnallisena juhlana, lakkautti ristiinnaulitsemisen rangaistuksen ja salli kristittyjen päästä maan korkeimpiin virkoihin. Pakanuudella oli vielä valtasija Rooman valtakunnassa, mutta Konstantinus kielsi yksityisiä uhraamasta epäjumalille sallien sen vain seuroille.
3. Konstantinus kuoli v. 337. Häntä ja hänen äitiään, keisarinna Helenaa ortodoksinen kirkko kunnioittaa pyhinä ihmisinä viettäen heidän muistopäivänään toukokuun 21 päivää.

(jatkuu OSA III / Yleisten kirkolliskokousten aikakausi)