Kirkko tässä ajassa
Ortodoksi.netista
Pergamonin metropoliitta Johanneksen haastattelu
(Kuuntele haastattelun ensimmäinen osa tästä linkistä luettuna äänitiedostona, avaa äänitiedosto uuteen välilehteen. Kahteen muuhuin osaan on linkit alempana tekstissä.)
(Aamun Koitto numero 10, 19.5.2000, sivut 4 – 7)
Thessalonikin yliopiston professori, Pergamonin metropoliitta Johannes (Ioannis Zizioulas / Ιωάννης Ζηζιούλας) oli yksi kreikkalaisen maailman huomattavimpia teologeja. Vuonna 1931 syntynyt Johannes opiskeli Kreikan lisäksi Harvardin yliopistossa Yhdysvalloissa. Thessalonikin lisäksi hän opetti myös Lontoossa. Pergamonin metropoliitaksi hänet vihittiin 1991. (toim.huom. mp Johannes kuoli vuonna 2023)
Julkaisemme ohessa hieman lyhennettynä metropoliitan lokakuussa 1999 tehdyn haastattelun, joka on ilmestynyt Serbian kirkon julkaisemassa Iskon-lehdessä tänä keväänä (2000) (serbiankielinen teksti löytyi aikanaan osoitteesta www.iskon.co.yu). Haastattelijana oli kirkon nuorisoaktivisteihin kuuluva Lazar Predag Marković.
Markovićin haastattelu ilmestyi Aamun Koitossa 10/1997.
Kysymys: Mitä jumalanpalvelus merkitsee tämän päivän ihmiselle? En tarkoita vain ehtoollisen yleistä merkitystä vaan myös sitä, miten eukaristia ilmenee papiston ja maallikoiden välisissä suhteissa?
Vastaus: Kysymys on tärkeä. Haluaisin korostaa sitä, että sana eukaristia tarkoittaa muun muassa yhteyttä ja yhteisöä. Nämä merkitykset on syytä pitää mielessä, sillä pelkään, että nykypäivänä liiallinen yksilöllisyyden korostus uhkaa tuhota yhteisöllisyyden.
Tällä hetkellä yksilöllisyys, individualismi, on hyvin voimakas. Eukaristia taas johtaa meidät yhteisöllisyyden kokemiseen. Yhteisöllisyys tarkoittaa, että emme ole individejä, muista riippumattomia olentoja, vaan persoonia, yhteisön jäseniä. Tämä on totta yhtä lailla eukaristiassa kuin arkipäivän elämässäkin.
Toinen asia, jonka eukaristia opettaa meille, on se, että ehtoollinen ei yhdistä ihmisiä vain ajassa, historiassa, vaan iankaikkisuudessa. Toisin sanoen ehtoollisella on eskatologinen, lopunajallinen, ulottuvuus. Tämä merkitsee sitä, että eukaristinen yhteisö ei ole koskaan suljettu vaan avoin yhteisö. Me emme voi sulkea ketään pois ehtoollisyhteisöstä. Päinvastoin, meidän tulee tarjota ehtoollista koko maailmalle ja kehittää siten yleistä yhteenkuuluvuuden, katolisuuden, tunnetta. Tämä seikka on erityisen tärkeä nykyään, jolloin länsimainen kulttuurimme on luomassa maailmalaajuista, globaalia, yhteisöä – yhdenmukaisuutta, joka ei ota huomioon eukaristian periaatetta. Sen mukaan ihmiset ovat yhtä erilaisuudessaan.
Yhteisön ajatukseen sisältyy myös käsitys yhteisön johtamisesta. Eukaristiaa ei ole ilman sitä toimittavaa pappia. Tämän vuoksi piispan rooli on hyvin tärkeä.
Kysymys: Luennoidessanne [Serbiassa viime vuoden lopulla] sanoitte, että nykypäivän ikonimaalauksessa tulisi olla piirteitä, joka ilmaisevat tätä aikaa. On hedelmätöntä vain jäljentää sydänkeskiajan taidetta. Tärkeämpää on maalata ikoneihin jotain, joka ilmentää meidän aikamme tarpeita, ongelmia ja kysymyksiä. Voitteko täsmentää tätä? Mitä on aito nykyaikainen ikonitaide? Millaisia elementtejä haluaisitte tämän ajan ikoneihin?
Vastaus: En ole ikonitaiteen asiantuntija, mutta sikäli kuin ymmärrän, ikoneissa ei pitäisi vain sokeasti jäljentää aiempia kuvia. Ikonimaalauksen tulisi käsitellä oman aikamme ihmisen ongelmia siten, että ihmiselle tarjotaan eskatologiasta, tulevasta, nousevia vastauksia. Emme saa rajoittua vain tähän hetkeen ja unohtaa tulevaa. Tässä mielessä ikonimaalaus ja eukaristia kuuluvat yhteen; myös ikonitaiteen tulee luoda yhteisöllisyyttä esimerkiksi käsittelemällä ihmisenä olemisen peruskysymyksiä kuten vapauden ja rakkauden tarvetta.
Kysymys: Siinä belgradilaisessa seurakunnassa, jossa toimin, on joitakin ongelmia. Ihmiset ovat kylläkin hyvin innostuneita ortodoksisesta teologiasta ja siitä, että ihminen Jumalan kuvana voi jumaloitua ja siten ylittää inhimillisyytemme rajat. Mutta käytännön seurakuntaelämä on kuitenkin jotain aivan muuta kuin teologiset ihanteet. Mikä on Teidän neuvonne tavalliselle seurakuntalaiselle? Miten hän voi pyrkiä jumaloitumiseen?
Vastaus: Ensimmäinen asia on osallistua ehtoolliseen aina kuin se on mahdollista. Toinen seikka koskee pappia: hänen on ymmärrettävä olevansa yhteisön jäsen, ei yksilö. Tämä tarkoittaa, että papin tulee lohduttaa ihmisiä ja keskustella heidän kanssaan; ja vastaavasti seurakuntalaisten tulee olla aktiivisia oman seurakuntansa asioissa. Lisäksi piispan tulee olla tavalla tai toisella jatkuvasti läsnä seurakunnassa. Lyhyesti sanoen: mikäli ihmisille kehittyy halu olla mukana seurakuntansa elämässä, se johtaa heitä myös jumaloitumisen tielle.
Kysymys: Ihmiset ovat eri tavoin mukana liturgiassa. Monet valitettavasti ovat vain läsnä palveluksessa; he eivät osallistu siihen. Monet nimittäin tuntevat, että seurakunta ja kirkko eivät tarvitse heitä. Niinpä he vain tulevat hetkeksi sisään kirkkoon, sytyttävät tuohuksen ja lähtevät pois. He ovat läsnä liturgiassa, mutta eivät osallistu siihen. Yksi syy tähän voi olla kuorossa, joka ikään kuin laulaa heidän puolestaan; eikä tilannetta paranna se, että kuoron johtaja kieltää muita kuin kuorolaisia laulamasta sillä perusteella, että heidän äänensä ei ole tarpeeksi hyvä. Mitä arvelette, tulisiko kuoron asettua muiden ihmisten joukkoon ja laulaa yhdessä heidän kanssaan, sen sijaan että se ikään kuin eristäytyy omaan lokeroonsa?
Vastaus: Haluaisin ensiksi sanoa, että ei ole syytä aliarvioida läsnäolon merkitystä. Liturgiassa läsnä oleminen ei suinkaan ole väheksyttävää; tulevathan ihmiset sentään kirkkoon. Se on tärkeää.
Toiseksi kirkon ja eukaristian tulee olla tietyllä tavalla viehättävä. Jumalanpalvelukseen osallistumisen ei pidä aiheuttaa kaaosta. Mielestäni koko kirkkokansan tulisi lausua yhdessä joitakin liturgia osia, vaikkapa "aamen", "Herra armahda", uskontunnustus ja Herran siunaus. Kuoron tehtävä taas on laulaa liturgian musiikillisesti vaikeampia osia. Tällainen keskitie on mielestäni hyvä. Samalla ihmisten on syytä muistaa, että he ovat välttämätön, korvaamaton osa ehtoollisjumalanpalvelusta.
Kysymys: Seurakunta, eukaristinen yhteisö, on paikka, jossa ihmisellä on mahdollisuus kehittää Jumalalta saamiaan lahjoja. Jos ihminen on vain läsnä jumalanpalveluksessa, mutta ei kehitä lahjojaan seurakunnan yhteydessä eikä kasva ihmisenä kohti jumaloitumista, hän kokee jumalanpalveluksen ja seurakunnan tarpeettomana eikä tule toista kertaa kirkkoon.
Vastaus: Tämä on varmaan totta. Mielestäni papin tulisi pitää silmällä itse kunkin lahjoja. Jos jollakulla on hyvä laulunääni, häntä tulisi rohkaista osallistumaan kuoron toimintaan. Taitavaa hallintoihmistä tulisi vetää mukaan seurakunnan hallintoon. Papilla on tässä keskeinen rooli. Jos hän on välinpitämätön, syntyy ongelmia.
(Kuuntele haastattelun toinen osa tästä linkistä luettuna äänitiedostona, avaa äänitiedosto uuteen välilehteen. Kolmannen osan linkki on alempana tekstissä.)
Kysymys: Mikä mielestänne on paras tapa järjestää teologikoulutus tänä päivänä? Miten voimme parhaiten luoda perustan eukaristiselle elämälle? Serbiassa pappiskoulutus esimerkiksi on järjestetty seuraavaan tapaan. Teologisiin kouluihin otetaan noin 13-14-vuotiaita poikia, jotka sitten elävät sisäoppilaitosmaisesti yhdessä ja melko eristettyinä kirkkokansasta. Monet pojista eivät nähdäkseni valitse itse koulutustaan, vaan heidän vanhempansa tekevät päätöksen heidän puolestaan taatakseen pojalleen "helpon ja turvallisen ammatin". Minusta parempi ratkaisu olisi se, että seurakunta valitsee sopivaksi katsomansa henkilön, joka sitten, riittävän kypsällä iällä, kirjoittautuu pappisseminaariin.
Vastaus: En tunne Serbian koulutusjärjestelmää, joten en voi sanoa sitä mitään, mutta luulen, että teologian opiskelun lähtökohtana tulee olla koulutettavan kokemus siitä, mitä on olla seurakunnan, yhteisön, jäsen. En lähtisi kouluttamaan papiksi henkilöä, joka ei ole koskaan käynyt kirkossa. Hyvä vaihtoehto mielestäni on valita koulutukseen henkilöitä, jotka ovat lähellä kirkkoa, jotka ovat esimerkiksi toimineet alttariapulaisina tai laulaneet kuorossa. Itse koulutuksessa kaikki riippuu siitä, mitä oppilaille opetetaan. Itse katson, että koulutuksen on lähdettävä syventämään oppilaiden käsitystä liturgiasta, opetettava, miten liturgia tulee toimittaa ja mitä se merkitsee - niin opillisessa kuin sosiaalisessakin mielessä.
Kysymys: Haluaisin lisätä, että Serbiassa kahdeksan vuoden mittaisen peruskoulun jälkeen oppilaat valitsevat, millaiseen jatkokoulutukseen he haluavat. Jotkut vanhemmat kehottavat poikiaan kirjoittautumaan pappisseminaariin, koska se takaa varman työpaikan, jossa ei tarvitse raataa. Tällä tavoin papiksi valmistuneet sitten usein välttelevät seurakuntalaisiaan ja hoitavat tehtäviään laiskasti. Maallikot, jotka ovat tehneet uutterasti työtä seurakunnassa, jotka piispa on sitten vihkinyt papiksi ja jotka tämän jälkeen ovat täydentäneet tietojaan opiskelemalla, ovat usein paljon ahkerampia. Monet ihmiset ovatkin sitä mieltä, että juuri nämä ovat parhaita pappeja.
Vastaus: Ihanteet eivät koskaan toteudu tässä maailmassa. Mutta niin kauan kuin kirkko tietää, minne se on menossa, toisin sanoen niin kauan kuin se ei kadota epäonnistumisten takia silmistään lopullista päämääräänsä, niin kauan asiat ovat hyvällä tolalla. Meillä on aina ja väistämättä hyviä ja huonoja pappeja, hyviä ja huonoja piispoja. Tälle emme voi mitään. Erehdykset ovat inhimillisiä. Kirkko kokonaisuudessaan ei kuitenkaan saa ryhtyä tukemaan huonoja asioita ja luopua hyvästä.
Kysymys: Olette eräässä yhteydessä kirjoittanut kirkon pyradimisesta hierarkiasta ja siihen liittyvistä ongelmista. Voitteko täsmentää tätä edellä kertomanne valossa?
Vastaus: Kirjoituksessani ajattelin lähinnä lännen kristillisyyttä, ennen muuta roomalaiskatolisuutta. Ortodoksisessa maailmassakin on siellä täällä ilmennyt pyrkimyksiä jyrkkään hierarkisuuteen, mutta meidän kirkkokäsityksemme ja perinteemme ei tue sitä. Meillä kirkon johtoa ei voi olla ilman yhteisöä, ilman vuorovaikutusta.
Kysymys: Mitä ajattelette hengellisistä ohjaajista, siitä, että monet ihmiset etsivät itselleen munkkia tai pappia, joka toimisi heidän henkilökohtaisena oppaanaan? Millaista on oikea hengellinen ohjaajuus ortodoksisessa kirkossa?
Vastaus: Ajattelen, että perinteemme mukaan piispa on yhteisön hengellinen isä. Piispan siunauksella muutkin henkilöt voivat toimia hengellisinä ohjaajina. Sen sijaan pyrkimys erottaa hengelliset ohjaajat yhteisöstä, siis ikään kuin antaa heille pelkästään heihin itseensä perustuva arvo, on mielestäni väärä ja vaarallinen, vaikkakin hyvin tavallinen, pyrkimys.
Kysymys: Mikä sitten on oikea auktoriteetin lähde kirkossa? Seitsemän ekumeenista kirkolliskokoustako? Entä tuleeko meidän odottaa kahdeksatta kokousta saadaksemme vastauksen niihin kysymyksiin, joista paikalliskirkot ovat erimielisiä? Ja mikä on kanonien asema kirkon elämässä; tarkoitan, mikä niissä on ajatonta ja mikä aikaan sidottua?
Vastaus: Kanonien auktoriteetti perustuu siihen, että ne on yleisesti hyväksytty. Sellaisissa tapauksissa, joihin ekumeenisten kirkolliskokousten päätökset eivät anna vastausta, päätösvalta on mielestäni aina paikalliskirkolla. Tällainen päätös myös rajoittuu paikalliskirkkoon: mikään paikalliskirkko ei voi pakottaa muita hyväksymään tällaisia päätöksiä omassa elämässään. Seurakuntalaisten tulee siten hyväksyä oman piispansa ja piispainkokouksensa päätökset, kunnes kahdeksas ekumeeninen kirkolliskokous on pidetty.
Kysymys: Jos ymmärsin oikein, kussakin hiippakunnassa piispa voi itsenäisesti ratkaista tiettyjä asioita.
Vastaus: Kyllä. Ongelmia syntyy, kun yksi piispa ratkaisee asian yhdellä ja toinen toisella tavalla, Niinpä tarvitaan piispainkokousta, jossa muotoillaan piispojen yhteiset päätökset.
(Kuuntele haastattelun kolmas osa tästä linkistä luettuna äänitiedostona, avaa äänitiedosto uuteen välilehteen. Kahden aikaisemman osan linkit ovat edellä aiemmassa tekstissä.)
Kysymys: Mikä sitten erottaa modernin ihmisen ortodoksista kirkosta?
Vastaus: Vaikea kysymys. Syitä on monia. Tärkein on nähdäkseni se, että kirkko ei ilmaise itseään kyllin selvästi, se ei kerro omasta yhteisöllisyydestään, joka samalla kunnioittaa jokaisen persoonan omaleimaisuutta. Usein me kohtelemme ihmistä huonosti - eikä ihminen halua olla sellaisen yhteisön jäsen. Niinpä meidän on uudistettava itseämme jollakin tavalla.
Kysymys: Olette sanonut, että seurakunnissa ei aina kunnioiteta ihmistä ja hänen henkilökohtaista vapauttaan ja että jotkut papit eivät kohtele seurakuntalaisiaan persoonina vaan pakottavat nämä
alistumaan papin valtaan, voisi sanoa: mielivaltaan, minkä johdosta ihmiset eroavat kirkosta. Olette myös sanonut, että kirkosta vieraantumiseen on muitakin syitä. Voitteko kertoa tästä enemmän? Olette todennut, että yksi syy voi olla se, että kirkko puhuu tavalla, jota ihmiset eivät ymmärrä; ja toinen, että monet opettavat moralisoivalla tavalla, joka ei ole aitoa ortodoksisuutta.
Vastaus: Kyllä, eivätkä vain moralisoi vaan heillä on manikealainen näkemys elämästä eli he korostavat valon ja pimeyden ikuista taistelua ja aineellisen maailman kieltämistä. Tämä on harhaoppia. Kirkko ei voi sietää mitä tahansa – mutta toisaalta se ei myöskään voi torjua ihmisiä moralisoimalla. Kirkon on otettava vastaan jokainen, ja erityisesti syntiset. Vähä vähältä kirkko sitten kirkastaa ihmisen, kun hänestä tulee yhteisön jäsen.
Yleisellä tasolla kirkossa vastaavanlainen ongelma on nationalismi. Nykypäivänä monen ihmisen on vaikea ymmärtää, miksi kirkkomme jakautuvat kansallisin perustein. Ja vielä vaikeammaksi asian ymmärtämisen tekee se, että kansallisuusrajat muuttuvat jatkuvasti ja osaksi katoavat laajemman yhteisön tieltä. Meidän ortodoksien tulisi ajatella näitäkin asioita uudella tavalla.
Kysymys: Olette korostanut papin roolia seurakunnassa. Jos pappi ei ole kiinnostunut seurakuntayhteisön luomisesta, hänen seurakuntansa kuolee, koska se palvelee vain individien yksilöllisiä "uskonnollisia tarpeita", ei yhteisöä.
Vastaus: Kyllä. Siksi on kiinnitettävä suurta huomiota pappiskoulutukseen vaikka, kuten jo sanoin, epäonnistumisilta ei voida välttyä. Koskaan ei voi olla varma, että joku henkilö on ehdottoman sopiva tehtäväänsä.
Kysymys: Sanoitte, että meidän ei pidä moralisoida, että kirkon tulee hyväksyä syntiset, elää heidän kanssaan ja odottaa heidän tekevän parannuksen. Mitä sitten ajattelette esimerkiksi homoseksuaaleista? Monelle puritaanisesti ajattelevalle ihmiselle henkilö, joka julkisesti tunnustautuu homoseksuaalisiksi, on suuri kauhistus ja inhotus, synti, jonka kanssa ei haluta olla missään tekemisissä. Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä?
Vastaus: Ajattelen, että torjuminen on väärä asenne. Jos homoseksuaalisuutta pidetään syntinä, kirkon on silti hyväksyttävä tämänkin syntinen, aivan kuten heteroseksuaalinen syntinenkin. Molemmat ovat yhtä lailla syntisiä. Jos tietyt synnit hyväksytään ja toiset torjutaan, syyllistymme eräänlaiseen rasismiin.
Kysymys: Euroopan unionin näkemyksen mukaan homoseksuaalisuutta tulee pitää normaalia ilmiönä. Mikä on ortodoksisen kirkon näkemys?
Vastaus: Ortodoksinen kirkko arvioi ihmisen asenteita ja käyttäytymistä eskatologian näkökulmasta. Siitä katsottuna me kaikki olemme syntisiä; kukaan meistä ei ole synnitön. Ihmisen ei tarvitse olla homoseksuaali ollakseen syntinen. Kysymys on siksi siitä, onko biologisessa olemisessamme jotain, jota voimme kutsua normaaliksi - ja tämä kysymys ei kuulu kirkolle vaan biologeille: ja heidänkin on vaikea vastata siihen.
Kysymys: Maani on ollut kymmenen vuotta jatkuvasti sodassa. Monet nuoret kristityt ovat olleet hämmentyneitä saadessaan kutsun armeijaan taistelemaan vaikkapa Kosovossa albaaneja vastaan. Mikä on kirkon näkemys sodasta ja sotilaan "velvollisuudesta tappaa"? Voiko kristitty tappaa? Monet ihmiset sanovat, että on oikein tappaa itsepuolustukseksi. Ihmiset, jotka eivät ole sisäistäneet kirkon opetusta, pitävät tappamista vääränä.
Vastaus: Tämä on hyvin vaikea asia. Periaatteessa ei pidä tappaa ketään. Mielestäni on myös oikein olla tappamatta sitä, joka hyökkää kimppuusi. Mutta jos joku hyökkää jonkun toisen kimppuun, sellaisen henkilön kimppuun, josta sinä olet vastuussa ja joka ei voi itse puolustaa itseään, olet velvollinen puolustamaan tuota toista ja tarvittaessa vaikka tappamaan. Se ei ole hyväksyttävää, mutta väistämättä niin voi tapahtua, koska toinen vaihtoehto on, että annat jonkun toisen surmata vaikkapa äitisi tai lapsesi: ja silloin sinä olet vastuussa heidän tappamisestaan, jollet puolusta heitä. Tappaminen ei ole vain aseiden käyttöä. Myös välinpitämättömyys ja asioihin puuttumattomuus voi tappaa. Yksi olemassaolomme tragedioista on se, että elämä on niin monimutkaista, että emme voi aina tehdä oikein. Lähtökohdaksi on kuitenkin otettava rakkaus, sillä rakkaus synnyttää vastuullisuutta - jopa sellaista vastuullisuutta, joka voi johtaa sinut kadotukseen. Jos tapat, teet ilman muuta syntiä. On Jumalan asia tuomita ja päättää, armahtaako hän sinut, koska teit niin rakkaudesta jotakuta kohtaan. Me ihmiset emme voi vaatia, että Jumala noudattaa meidän moraaliperiaatteitamme. Me voimme päättää, että tappaminen on tietyissä olosuhteissa hyväksyttävää. Mutta niin tehdessämme meidän on myös varauduttava siihen, että joudumme kadotukseen.
Kreikan vapaussodan (1821-28) aikana monet papit olivat mukana taisteluissa. Sodan päätyttyä he kuitenkin ripustivat epitrakiilinsa naulaan sanoen, etteivät he voi enää toimittaa liturgiaa, koska he ovat murhaajia. Näin he tunnustivat olevansa Jumalan tuomiovallan alaisia. Inhimillinen etiikka ei voi ratkaista tappamisen ongelmaa. Vain Jumala tietää, minkä nojalla saamme anteeksi tai joudumme kadotukseen.
(Valokuvat Joensuun kirkkopäiviltä 2010, Ortodoksi.net)
Katso myös
- Haastattelu serbiaksi: Интервју са Митрополитом Пергамским Јованом (Зизијуласом)