Andreaksen suakkunat, osa 3
Ortodoksi.netista
Hiljainen viisaus
Andreas sanoi joskus, jotta kirkon syvin viisaus ei aina istu siellä, missä on eniten kirjoja pöydällä. Se jäi mieleen. Hän oli vanha karjalainen mies, eikä hätäillyt sanoissaan. Mutta kun sanoi, sanoi painavasti. Semmoisella äänellä, jota ei tarvinnut korottaa. Riitti, että puhui totta.
Hän muisteli sukunsa elinsijoja Karjalassa. Siellä usko ei elänyt ensi sijassa kirjoissa eikä juhlapuheissa. Se eli kodeissa. Ikonien edessä palavissa lampukoissa. Paaston vakavuudessa. Vainajien muistamisessa. Anteeksi pyytämisessä. Siinä, miten lapsi oppi tekemään ristinmerkin ennen kuin oppi kunnolla lukemaan. Ja paljon siitä säilyi naisten kautta.
Äitien. Baabuskojen. Tätien.
He kantoivat sellaista kirkollista muistia, jota ei kirjoista kokonaan opi. He tiesivät juhlat. Muistivat paastot. Tunsivat troparit. Ymmärsivät kodin rukousrytmin. Ja tiesivät senkin, milloin piti puhua ja milloin vaieta. Andreas sanoi, jotta moni luulee teologian alkavan vasta silloin, kun joku ottaa kirjan käteensä. Hän ei uskonut niin. Hänen mielestään teologia alkaa jo silloin, kun ihminen elää uskoa niin syvästi, että oppii erottamaan olennaisen epäolennaisesta.
Siitä hän puhui yksinkertaisesti. Ja terävästi. Myös ortodoksisessa kirkossa naiset voivat antaa merkittävän panoksen teologiseen ajatteluun. Andreas piti sitä aivan luonnollisena. Ei uutena keksintönä. Eikä minään ajan hengen myönnytyksenä. Vaan asiana, joka olisi pitänyt ymmärtää jo aikaa sitten. Jos ihminen tuntee kirkon elämän, kantaa sitä uskollisesti ja osaa joskus pukea sen sanoiksi, hän antaa jo suuren lahjan kirkolle. Ja missä sitä lahjaa on nähty, ellei monien naisten elämässä.
Andreas sanoi myös, jotta moni oppinut mies olisi jäänyt paljon köyhemmäksi ilman niitä naisia, jotka pitivät uskon lämpimänä silloin, kun toiset vielä muotoilivat ajatuksiaan paperille. Siinäkin hän oli oikeassa. Ensin syttyy lampukka. Sitten joku ehkä kirjoittaa, mitä sen valossa nähtiin. Andreas ei vähätellyt oppia. Ei kirjoja. Eikä opiskelua. Mutta hän ymmärsi, että kirkon ajattelu köyhtyy heti, jos se alkaa kuvitella, jotta vain näkyvä ja kuuluva on arvokasta.
Suurin viisaus kulkee usein hiljaisempia reittejä. Se istuu penkin päässä huivi päässä. Tekee ristinmerkin rauhassa. Muistaa enemmän kuin muut yhteensä. Eikä pidä siitä itsestään ääntä. Semmoista viisautta ei pitäisi ohittaa. Sillä kaikki tärkein ei tule näkyviin ensimmäisenä. Mutta se, mikä jää. Se, mikä kantaa. Se, mikä auttaa seuraavaakin sukupolvea uskomaan. Se on usein juuri sitä hiljaista viisautta, jota on totuttu pitämään liian tavallisena.
Kirkko ei köyhdy siitä, että naisten ääni kuuluu. Kirkko köyhtyy siitä, jos sitä ei osata kuulla.
Karjalainen sana suakkuna tarkoittaa tarinaa. Andreaksen suakkunat on sarja kertomuksia, joissa avautuvat vaeltajan muistot, kohtaamiset ja hengellisen elämän varrella saadut opetukset.