Kun rukous ei tunnu miltään
Ortodoksi.netista
Kun rukous ei tunnu miltään
Kirkossa lauletaan, kynttilät palavat ja jumalanpalvelus etenee tuttua kulkuaan. Kaiken pitäisi kai auttaa hiljentymään. Silti ajatukset harhailevat kauppalistassa, tekemättömissä töissä tai siinä, kuinka kauan jalat vielä kestävät seisomista. Vieressä joku näyttää keskittyvän rukoukseen koko olemuksellaan. Itsellä tuntuu lähinnä selässä.
Tällaisessa hetkessä mieleen voi hiipiä kiusallinen kysymys: olenko minä jotenkin huono uskova? Miksi tämä ei kosketa minua, vaikka haluaisin sen koskettavan?
Seurakuntalaisen paikalla kysymyksiä voi olla enemmän kuin valmiita vastauksia. Siksi tarvitaan puhetta myös niistä kerroista, jolloin rukous ei tuo levollisuutta, jumalanpalveluksen jälkeen ei ole erityisen hyvä olo eikä Jumalan läheisyydestä tunnu olevan havaintoa. Sellaisista hetkistä pitäisi voida puhua ilman, että joutuu samalla puolustamaan koko uskoaan.<
Pitääkö uskon tuntua?
Uskosta puhutaan usein kokemusten kautta. Joku on löytänyt rauhan, toinen saanut rukouksesta voimaa ja kolmas kokenut kirkossa syvää yhteyttä. Sellaisia kokemuksia on hyvä kuulla. Mutta jos itse ei tunnista niistä mitään, toisten lohdulliset kertomukset voivat huomaamatta muuttua mittapuuksi, jonka alle jää.
Alkaa tarkkailla itseään. Liikutuinko? Rauhoituinko? Tuntuiko nyt miltään? Kohta rukouksesta on tullut oman sisäisen tilanteen tarkastus, josta pitäisi saada hyväksytty tulos.
Silloin voi olla helpottavaa kuulla, ettei tunnetta tarvitse saada aikaan. Ilo, kiitollisuus ja liikutus ovat arvokkaita silloin, kun niitä tulee. Niitä ei kuitenkaan voi tilata, eikä niiden puuttumista pitäisi joutua häpeämään. Emmehän muissakaan tärkeissä ihmissuhteissa tunne joka päivä yhtä voimakkaasti. Välittäminen voi olla olemassa myös väsyneenä tiistaina, jolloin keskustelu jää siihen, otatko vielä kahvia.
Vertaus ei tietenkään selitä Jumalaa. Se auttaa kuitenkin suhtautumaan vähän armollisemmin ihmiseen.
Tavallinen ihminen rukouskirjan ääressä
Ortodoksisessa rukouselämässä on paljon sellaista, mihin voi tarttua silloinkin, kun omia sanoja ei löydy. On tuttu rukous, ristinmerkki, ikoni ja jumalanpalvelus, joka ei ole yhden osallistujan keskittymiskyvyn varassa. Siinä voi olla jotakin hyvin lohdullista. Kaikkea ei tarvitse joka kerta aloittaa omasta sisimmästään.
Silti tututkin sanat voivat tuntua vierailta. Suu lukee ja mieli kulkee muualla. Rukouskirjan ääressä saattaa huomata olevansa vain väsynyt ihminen, joka haluaisi jo nukkumaan. Silloin olisi helppo ryhtyä moittimaan itseään huolimattomuudesta.
Mutta rukoukseenhan tulee juuri tämä ihminen: huolineen, kolotuksineen ja keskeneräisine ajatuksineen. Olisi aika kova pääsyvaatimus, jos hänen pitäisi ensin muuttua levolliseksi ja keskittyneeksi voidakseen rukoilla.
Ehkä joskus rehellisin rukous voisi olla aivan lyhyt: Jumala, en oikein osaa olla tässä. En tunne juuri mitään, mutta tässä minä kuitenkin olen.
Siinä ei olisi paljon selitettävää eikä mitään erityisen vaikuttavaa. Mutta ainakin sanat vastaisivat sitä, mitä ihminen sillä hetkellä pystyy sanomaan.
Tyhjä olo tarvitsee kuuntelijaa
Rukouksen vaikeuteen ei aina tarvitsisi tarjota ensimmäiseksi lisää suoritettavaa. Lue enemmän, keskity paremmin, yritä lujemmin. Hyväkin neuvo voi painaa, jos sitä ennen ei kysytä, miten ihminen muuten jaksaa.
Joskus kirkossa olemista vaikeuttaa aivan tavallinen väsymys. Joskus mukana on surua, pettymystä tai kokemus siitä, ettei kuulu joukkoon. Silloin kysymys ei välttämättä ratkea sillä, että ihminen yrittää saada itsestään enemmän irti. Ehkä hän kaipaa sitä, että joku istuu viereen ja kuuntelee selittämättä heti, mistä kaikki johtuu.
Papille tai toiselle luotettavalle ihmiselle pitäisi voida sanoa, ettei rukous nyt tunnu miltään. Olisi tärkeää, ettei tunnustuksesta säikähdettäisi eikä kokemusta kiirehdittäisi nimeämään. Pitkää vastausta ei välttämättä tarvita. Aluksi voisi riittää: kerro lisää.
Seurakunnassa tarvitaan myös tilaa erilaisille tavoille olla ja jaksaa. Emme tiedä, mitä vieressä seisova kantaa mukanaan. Hänen ilmeestään ei voi päätellä uskon määrää, eikä omasta tyhjästä olosta voi päätellä, että kaikilla muilla olisi yhteys kunnossa.
Ehkä tänään riittää tämä
Mitä sitten tehdä, kun rukous ei tunnu miltään? Tunteen palaamiseen ei ole varmaa menetelmää. Aloittaa voisi kuitenkin siitä, minkä pystyy tekemään rehellisesti. Yhdestä rukouksesta. Hetkestä ikonin edessä. Toisen ihmisen nimen muistamisesta. Siitä, että kertoo jollekulle vaikeudestaan.
Tästäkään ei tarvitse tehdä uutta vaatimusta. Joskus ihminen tarvitsee myös lepoa ja jonkun, joka kysyy, miten voisi auttaa.
Ehkä kirkkoonkin voisi mennä ilman lupausta siitä, että tällä kertaa varmasti keskittyy ja kokee jotakin. Mennä sellaisena kuin on, istua kun väsyttää ja antaa muiden laulaa silloin, kun ei itse jaksa.
Lohdullinen on ajatus, että Jumalalle voi tulla myös ilman onnistunutta hengellistä kokemusta. Ei tarvitse tuoda todisteeksi liikutusta eikä levollista mieltä.
Voi tulla tyhjin käsin. Ja sanoa, jos sanat löytyvät: tässä minä olen tänään.
---
Ortodoksi.netin ylläpito
31.10.2026
---
(Kuva: Aina valvova Kristus -ikoni on Lieksan Pyhän profeetta Elian kirkosta. Vuonna 1960 valmistunut kirkko sijaitsee Iljankadulla. Sen temppelijuhlaa eli praasniekkaa vietetään profeetta Elian muistopäivänä 20. heinäkuuta. Kirkon valmistuttua seurakunnan vanha, vuonna 1937 rakennettu rukoushuone muutettiin seurakuntasaliksi. Kuva: Ortodoksi.net)