Tuhlaajapoika - itseensä meneminen (opetuspuhe)

Vaalisaarna Joensuussa tuhlaajapojan sunnuntaina 8.2.2009.

(Luuk.15:11-32 / Tuhlaajapoika ja hänen veljensä)

Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen

Äsken kuulemassamme vertauksessa keskeisenä teemana on itseensä meneminen. Vertauksessa kerrotaan, kuinka isänsä kodista lähtenyt nuorukainen ”meni itseensä” huomattuaan, miten suuren virheen oli tehnyt. Itseensä meneminen saattaa nuorelle sukupolvelle olla vieras. Yleensä me ymmärrämme tuon ilmaisun metaforana, vertauskuvallisena ilmaisuna, joka tarkoittaa itsetutkistelua, omien tekojen ja asenteitten kriittistä arviointia ja – toivon mukaan – myös niiden korjaamista.

Jeesus kertoi tuon vertauksen tuhlaajapojasta opettavaisena tarinana, evankelista Luukas on sen meille tallentanut ja sitä luetaan kirkoissamme joka vuosi Suuren Paaston edellä, jotta me osaisimme mennä itseemme, siis arvioida kriittisesti omia tekojamme ja asenteitamme. Vertauksen isällä tarkoitetaan Jumalaa ja tuhlaajapojalla ihmisiä. Vertaus siis kuvaa Jumalan suhdetta meihin ihmisiin, Hänen lapsiinsa. Meidän tulee tämän vertauksen innoittamina tutkia omaa suhdettamme Jumalaan, olemmeko me ehkä sittenkin tuon tuhlaajapojan kaltaisia.

Vertauksen nuorukainen ei malttanut odottaa, että saisi isänsä kartuttaman ja säästämän omaisuuden haltuunsa isän kuoleman jälkeen. Niinpä hän pyysi osuuttaan omaisuudesta jo isän eläessä. Evankeliumin kuvaamassa kulttuuripiirissä tuollaista pyyntöä pidettiin raskaana rikoksena isää kohtaan. Tuolla pyynnölläänhän poika itse asiassa ilmaisi toivovansa, että isä olisi kuollut. Näin tällä tuhlaajapojalla oli murhaajan mieli, vaikka hän ei millään tavalla fyysisesti vahingoittanut isäänsä. Näinhän asia on meidänkin keskuudessamme. Kun toinen ihminen on meille pelkkä olosuhde – vaikkapa tie menestykseen tai este sillä tiellä – hän on meille vain väline, ei ihminen eikä lähimmäinen. Kun käytämme lähimmäistämme hyväksi, teemme hänestä välineen tai olosuhteen. Silloin me oikeastaan mielessämme murhaamme hänet. Aina kun me jollain tavalla mitätöimme lähimmäisemme – vaikka vain ajatuksissamme – on meillä murhaajan mieli. Lähimmäisen hyväksikäyttö on hänen mitätöimistään ihmisenä.

Voisimme kuvitella, että poikiaan rakastava isä oli kartuttanut ja säästänyt omaisuuttaan siksi, että pojilla olisi turvattu elämä, kun hän ei olisi enää heidän kanssaan. Isän antama aineellinen hyvä kelpasi nuorukaiselle, mutta ei isä itse eikä hänen rakkautensa. Miten on meidän suhtautumisemme Jumalaan? Jos suhtaudumme vakavasti Jumalaan ja uskoomme, olemme varmaan huolissamme siitä, kelpaammeko Jumalalle. Meidän pitäisi kuitenkin olla enemmän huolissamme siitä, kelpaako Jumala ja Hänen rakkautensa meille. Yleensähän meille kyllä kelpaavat Jumalan antamat aineelliset ja muut hyvyydet, mutta ei itse Jumala eikä hänen rakkautensa. Usein ymmärrämme Jumalan olennoksi, jolta voimme ottaa vastaan, jopa vaatia, hyvyyksiä, mutta joka ei millään tavalla saisi häiritä eikä rajoittaa elämäämme.

Nuori mies oli saanut rajoituksista ja sitoumuksista tarpeeseen, hän halusi olla vapaa. Hän halusi itse päättää elämästään ja siitä omaisuudesta, jota piti itselleen kuuluvana. Isä antoi hänelle siihen mahdollisuuden, vaikka mielessään tiesi, kuinka tulee käymään. Kirkkomme ajattelun mukaan ihmisellä on vapaa tahto. Ulkoisista olosuhteista toki riippuu, miten ihminen voi mielitekojaan toteuttaa, mutta Jumala itsessään ei pidä meitä luonaan väkisin. Kuulemamme vertauksen pohjalta voimme ajatella, että ainahan voi palata takaisin, kuten tuhlaajapoikakin palasi. Jumala ottaa aina vastaan kuten isä tuhlaajapoikansa. Voimme olla varmoja siitä, että Jumala haluaa meidän palaavan Hänen luokseen ja että Hän ottaa meidät vastaan, mutta siitä emme voi olla varmoja, että itse haluamme tai osaamme palata Hänen luokseen.

Vapauden huumassaan nuorukainen ei osannut käyttää omaisuuttaan. Hän iloitsi saadessaan ystäviä. Näitä ystäviä riitti kuitenkin vain sen ajan kuin nuorella miehellä oli omaisuutta. Rikas tai korkeassa asemassa oleva ihminen on monesti yksinäinen. Hänen on vaikea erottaa, kuka itseään tykö tyrkyttävistä tulee lähelle hänen itsensä vuoksi ja kuka hyötyäkseen hänen varallisuudestaan ja asemastaan. Siipeilijä pyrkii hyötymään ystävyydestä, toinen taas saattaa pyrkiä asemansa ja varallisuutensa avulla ostamaan itselleen ystäviä. Hyväksikäyttö ei siis aina ole yksipuolista.

Holtiton elämä ja väärät ystävät johtivat siihen, että nuorukainen kulutti kaikki varansa. Nälänhädän vuoksi hän joutui sikopaimeneksi. Paimenenakin hän näki nälkää. Paimenia pidettiin Jeesuksen ajan yhteiskunnassa alhaisena yhteiskuntaluokkana. Sika on juutalaisille saastainen eläin, joten Jeesuksen vertaus kuvaa pahinta kuviteltavissa ollutta alennustilaa. Nämä ankarat olosuhteen saivat nuorukaisen menemään itseensä. Hän alkoi arvioida tekojaan ja elämänasennettaan kriittisesti ja huomasi, kuinka väärin oli menetellyt. Hän päätti palata isänsä luo. Hän ei tohtinut toivoa, että saisi entisen asemansa takaisin vaan pyrki palkolliseksi, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä nälkää. Tuo käsite itseensä meneminen saattaa todellakin tuntua oudolta. Rikkiviisaasti voisi kysyä, oliko tuo nuorukainen poissa itsestään, kun hänen kerran piti mennä itseensä. Vastaus on kyllä. Kun nuorukainen ymmärsi rikkoneensa isäänsä vastaan, hän ymmärsi myös rikkoneensa itseään vastaan. Kun hän väärällä tavalla – isäänsä loukaten – vieraantui isästään, hän samalla vieraantui myös itsestään. Ihmisen ja Jumalan suhteeseen sovellettuna; jos me vieraannumme Jumalasta, me vieraannumme myös itsestämme, omasta persoonastamme ja sielustamme. Tuo itseensä meneminen voi siis sanamukaisesti tarkoittaa itsestään vieraantuneen ihmisen palaamista itseensä ja omaksi itsekseen, palaamista sille tielle, jota kulkemalla voi kasvaa omaksi itsekseen, sellaiseksi kuin Jumala on hänet tarkoittanut ja luonut.

Tuosta tuhlaajapojan itseensä menemisestä seurasi paluu isän kotiin. Ihmisen ja Jumalan suhteessa kotiin paluu tarkoittaa katumusta. Itseensä meneminen, oman elämän kriittinen arviointi, on olennainen osa katumusta, mutta on kuitenkin vain sen alku. Katumus on paitsi menneisyyteen, myös tulevaisuuteen katsomista. Voisimme leikkiä ajatuksella, että tuhlaajapoika ei olisi muistanut isänsä kotia eikä mitään muutakaan menneisyydestään, hänellä ei siis olisi ollut tietoa muusta kuin senhetkisestä tilanteestaan. Ilman tietoa jostain muusta, ilman näkyä jostain paremmasta, hän ei olisi osannut pyrkiä sieltä sikojen keskeltä mihinkään. Todellista katumusta voi olla vain silloin, kun on tieto ja näky jostain paremmasta, jota kohti pyrkiä. Tuhlaajapojalla oli toivo päästä palaamaan isän luokse, se sai hänet liikkeelle. Ilman sitä toivoa hän olisi jäänyt nälkäisenä sinne sikojen keskelle. Katumusta ei turhaan kutsuta toivon tyttäreksi, ilman toivoa ei katumusta kristillisessä mielessä voi olla. Katumukseen kuuluu tietoisuus siitä millainen on ollut. Ennen kaikkea katumus on kuitenkin sen näkemistä, millaiseksi voisi Jumalan armon avulla tulla.

Pojan paluu kotiin on meille täydellisin ajateltavissa oleva esimerkki anteeksi pyytämisestä ja anteeksi antamisesta. Tiedämme, mitä poika sanoi. Tiedämme, mitä isä sanoi ja teki. Nyt voisimmekin kiinnittää huomiota niihin sanoihin, joiden oletamme kuuluvan vertauksessa kuvattuun tilanteeseen, mutta joita kuitenkaan ei sanottu. Poika ei sanonut: ”Anteeksi, isä.” Hän ei tohtinut edes toivoa anteeksiantoa, kunhan pääsisi rengiksi ja saisi riittävästi ruokaa. Isä ei sanonut: ”Saat anteeksi”. Hän antoi vain palvelijoille nopeat käskyt, joilla isän ja pojan suhde palautettiin siihen tilaan, jossa ne olivat pojan lähtiessä kotoa. Isä ikään kuin leikkasi elämän filminauhasta pois poikansa hurvitteluvuodet, kaikki olisi taas niin kuin ennen. Pojalle annettiin sormus sormeen ja kengät jalkaan. Isä myös käski tuoda pojalle ”parhaat vaatteet”. Voisimme olettaa, että ne ”parhaat vaatteet” tarvittiin juhlaan, jota isä oli järjestämässä pojan paluun kunniaksi. On olemassa toinenkin tulkinta. Sen mukaan pojalle tuotiin ”ensimmäiset vaatteet”, ne vaatteet, jotka hänellä oli ollut yllään ennen kuin hän lähti kotoaan. Vaatteillakin isä olisi siis tämän tulkinnan mukaan korostanut sitä, että kaikki on taas niin kuin ennen. Isä siis oli heti unohtanut poikansa aiheuttaman mielipahan, kun näki tämän tulevan kotiin. Sitähän anteeksi antaminen on, toisen aiheuttaman mielipahan pois pyyhkimistä ja unohtamista.

Toinen sana, joka luontevasti liittyy vertauksessa kuvattuun tilanteeseen, on ”mutta”. Sitäkään ei lausuttu. Tuo sana lausutaan silloin, kun esitetään verukkeita tai kun asetetaan ehtoja. Olisi tuntunut hyvin luontevalta, että tuhlaajapoika tunnustettuaan rikkomuksensa ja typerän menettelynsä olisi sanonut tuon ”mutta” ja sitten alkanut esittää selityksiä ja tekosyitä, jotka olisivat saaneet hänen tekonsa vaikuttamaan, jos ei hyväksyttävältä niin ainakin jotenkin ymmärrettävältä ja siten anteeksiannettavalta. Niitä poika kuitenkaan ei esittänyt. Jos aidosti nöyrrymme toisen edessä pyytäessämme häneltä anteeksi, ei selityksille ole sijaa.

Olisi myös tuntunut hyvin luontevalta, jos isä olisi sanonut: ”Olkoon nyt tämän kerran, mutta...” Ja sitten hän olisi luetellut ne ehdot, jotka pojan täytyy täyttää saadakseen anteeksi. Silloin ei kyse kuitenkaan olisi ollut anteeksiannosta vaan hyvityksen hakemisesta ja nöyryyttämisestä. Todellinen anteeksianto on itsensä nöyrryttämistä, ei toisen nöyryyttämisestä. Mitään ”muttaa” ei sanottu. Täydellisempää anteeksi pyytämistä ja anteeksi antamista on oikeastaan mahdoton kuvitella.

Yhden kysymyksen tämä vertaus vielä herättää; missä on oikeudenmukaisuus? Jeesuksen vertaus on opettavainen tarina, sellaisiahan Raamattu on tulvillaan. Opettavaisissa tarinoissa paha yleensä saa rangaistuksensa ja hyvä palkitaan. Näillä tarinoilla pyritään ohjaamaan ihmisiä toimimaan oikein. Jeesuksen vertaus tuhlaajapojasta ei oikein sovi tähän kaavaan. Tuhlaajapoikaa ei rangaista teostaan vaan hänen paluunsa kunniaksi järjestetään ilojuhla. Vanhempi poika pitää isäänsä epäoikeudenmukaisena ja niin varmaan mekin pitäisimme vastaavassa tilanteessa. Voimme – aivan oikeutetusti – vaatia itsellemme ja toisillemme oikeudenmukaista kohtelua ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä. Voimmeko vaatia oikeudenmukaisuutta Jumalalta? Jumalalta emme voi vaatia yleensäkään mitään, ehkä kaikkein vähiten oikeudenmukaisuutta. Jos Jumala olisi oikeudenmukainen, mitä siitä meille seuraisi? Vuorisaarnassa Vapahtaja käskee meitä olemaan täydellisiä niin kuin meidän taivaallinen isämme on täydellinen. Sama käsky annetaan meille myös Vanhassa Testamentissa, siellä meitä myös käsketään rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme. Mahtaakohan elämässämme olla hetkeä, jolloin noita käskyjä täydellisesti noudattaisimme? Jos Jumala olisi oikeudenmukainen, ei kukaan meistä kestäisi Hänen edessään. Meidän ei pidä vaatia Jumalaa olemaan oikeudenmukainen vaan meidän tulee pyytää Häntä olemaan meille armollinen. Juuri Jumalan armosta ja rakkaudesta tuhlaajapoikavertaus meille kertoo.

Amen.

isä Iivo Suvanto