AK1923: Ajatuksia suuren paaston edellä
Ortodoksi.netista
AK1923: Ajatuksia suuren paaston edellä
»Yö on pitkälle kulunut ja päivä on lähellä» (Room.13:12 vanh. käännös) opettaa meitä kirkkomme pyhän apostolin sanoilla suuren paaston aattona.
Todellakin, usealla meistä koko edellinen elämämme on ollut yhtenä jatkuvana ja lakkaamattomana, synkkänä, pimeänä synnin yönä. Samalla tavoin kuin tuhlaajapoikaa ei tyydyttänyt hiljainen ja rauhallinen elämä isänsä kodissa ja hän meni suureen maailmaan saadakseen siellä enemmän iloa ja elämännautintoa, useat meistäkin eivät tahdo elämässänsä vaeltaa Kristuksen opin valossa. Synti näennäisellä ja pettävällä ihanuudellaan houkuttelee, vetää meitä puoleensa, ja me hurmaantuneina ulkonaisesta synnin kauneudesta unohdamme Vapahtajamme, unohdamme hänen pyhät käskynsä, kaiken sen rajattoman rakkauden, jonka hän on meille osoittanut ja menemme »kaukaiselle maakunnalle» (Luuk.15:13 vanh. käännös) laajoille synnin teille.
Se hengellinen rikkaus, jonka me saimme osaksemme taivaalliselta Isältämme, alkaa vähitellen tuhlautua: järki pimentyy, tunteet kovettuvat, tahto heikontuu, omatunto alkaa vaipua uneen. Ja mitä kauemmaksi me vetäydymme valkeuden lähteestä Vapahtajastamme, sitä pimeämpi hengellinen yö meitä ympäröi. Lopulta me alamme pelätä Kristuksen valkeutta, jopa vihatakin sitä, »sillä jokainen, joka tekee pahaa, vihaa valoa eikä tule valoon, jottei häntä teoistansa nuhdeltaisi» (Joh.3:20 vanh. käännös).
Tämä synnin pimeydessä kulkeminen, tämä synnin unessa nukkuminen saattaisi jatkua elämämme loppuun, jos Vapahtaja unohtaisi meidät eikä koettaisi herättää meitä ja kutsua meitä jälleen luoksensa. Mutta laupias taivaallinen Isämme huolimatta kaikista meidän synneistämme, huolimatta siitä sisällisestä liasta, jolla ikään kuin jollakin ruosteella on peitetty sielumme, aina muistaa meitä, aina huolehtii pelastuksestamme, koettaa tavalla tai toisella palauttaa meidät siihen taivaalliseen kotiinsa, josta me tuhlaajapojan tavoin olemme lähteneet pois. Sangen monenlaisia, monilukuisia ja vaihtelevaisia ovat ne keinot, joilla Vapahtajamme kolkuttaa meidän sydämemme ovelle ja koettaa herättää meidät synneistämme. Hän kolkuttaa pyhän sanansa kautta, kolkuttaa ulkonaisen luonnon sekä poliittisen että yhteiskunnallisen elämämme ilmiöiden kautta, kolkuttaa ilojen ja surujen kautta, kolkuttaa siten, että tuhoaa sen tuen, johon syntinen ihminen elämässänsä nojautuu. Jos joku nojautuu rikkauteensa, niin Jumala usein ottaa häneltä sen pois, jos joku nojautuu terveyteensä, niin Jumala tekee hänet sairaaksi, jos joku nojautuu kauneuteensa tai ylhäiseen asemaansa, niin Jumala riistää häneltä nämät jne. Lyhyesti sanoen, Jumala kolkuttaa joka päivä, joka hetki, kaikkien elämämme vaiheiden ja ilmiöiden kautta sydämeemme ja sanoo meille: »Herää sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin on Kristus sinua valaiseva» (Ef.5:14 vanh. käännös).
Nyt »yö on pitkälle kulunut ja päivä on lähellä». Nyt on alkamaisillaan suuri paasto, tämä rukouksen ja katumuksen erikoinen aika, ja jos me enemmän kiinnitämme huomiomme tämän merkitykseen, niin tulemme huomaamaan, että tämä paastokaan ei ole muuta kuin jatkuvaa Kristuksen kolkuttamista meidän sydämeemme. Armollinen taivaallinen Isämme ei tahdo, että me lopullisesti nukkuisimme synnin uneen, hän ei salli, että me hukkuisimme siihen rajattomaan hengelliseen pimeyteen, joka on vallannut meidän sielumme, vaan hän antaa meille vielä uuden erikoisen tilaisuuden »mennä itseemme» (Luuk.15:17 vanh. käännös), käsittää sen sangen kurjan hengellisen tilamme, jossa me olemme, ja tehdä »parannuksen arvoista hedelmää» (Matt.3:8 vanh. käännös).
Juuri tätä tarkoitusta varten onkin kirkossamme asetettu tuleva paasto, jota verrattuna kaikkiin muihin vuoden paastoaikoihin, me kutsumme »suureksi paastoksi». Juuri sitä varten on asetettu tämä paasto, että me sen aikana »menisimme itseemme» ja alkaisimme ymmärtää, että me todellakin olemme »hengestämme köyhiä», ja tultuamme käsittämään tämän, samoin kuin tuhlaajapoika »nousisimme ja menisimme Isämme tykö» (Luuk.15:20 vanh. käännös).
Totta on, että syntisen on sangen vaikeata »nousta» ja tehdä ensimmäiset askeleet Kristuksen puoleen. Ruumiillisesti sairas saattaa olla kipunsa tuntematta niin kauan kun hänen ruumiinsa on rauhassa, mutta heti kun hän yrittää nousta seisoalleen, tuntee hän ruumiissaan tuskallista kipua. Niin syntinenkin on rauhassa niin kauan kun hänen syntiään ei kosketa, mutta niin pian kun tahdotaan poistaa hänen syntinsä, se nousee äärettömällä voimalla itseänsä puolustamaan tehden ihmisen taistelun sitä vastaan tavattoman vaikeaksi. Ihmisen koko hyve ikäänkuin riippuu kiinni hienossa hiuksessa ollen joka hetki valmis putoamaan siihen pimeyteen, josta ihminen tahtoo sen vapauttaa.
Me saamme kuitenkin lohduttaa itseämme Vapahtajan sanoilla; »Mikä ihmisille on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista» (Luuk.18:27 vanh. käännös). Jos tunnemme, että taistelussa syntiä vastaan meidän omat voimamme ovat liian heikkoja ja alkavat vaipua, jos näemme, että synnin aallot kaikista meidän ponnistuksistamme huolimatta ovat valmiit peittämään meidät, niin meidän tulee vain noudattaen apostoli Pietarin esimerkkiä sydämen pohjasta huudahtaa: »Herra pelasta minut» (Matt.14:30 vanh. käännös). Silloin me voimme olla varmat siitä, että hän kuulee ja todellakin pelastaa meidät. Niin kuin apostoli Pietarille, hän ojentaa meillekin kätensä, ja jokainen meistä kuulee silloin sydämessään rajatonta rakkautta täyden äänen: »sinä vähäuskoinen, miksi epäilit?» (Matt.14:31 vanh. käännös).
N. Varfolomejeff
(Aamun Koitto 1923 numreo 3 / 5.2.1923 s. 1-2)
(Raamatun sitaateissa oleva linkki vie Raamatun uuteen käännökseen)