AK1929: Ajatuksia polttohautauksesta

Muutama ajatus siitä, miten tosikristityn on suhtauduttava ruumiiden polttamiseen

(AK 3/1929 s. 26-29 [2-5])

Aamun Koiton nr. 3/1929 kansilehti.

Viime aikoina yhä useammin kuulee puhuttavan siitä, että entisen yleisen tavan, ruumiin maahan hautaamisen, sijaan olisi otettava käytäntöön uusi tapa – ruumiin polttaminen. Melkein kaikkiin suurkaupunkeihin on perustettu erikoisia ruumiinpolttamislaitoksia – krematorioita, joissa ruumiin polttaminen suoritetaankin. Tämän mielipiteen, että ruumis olisi poltettava, kannattajat perustavat sen seuraaviin ajatuksiin:

Ruumiin polttaminen on käytännölliseltä kannalta katsoen ehdottomasti edullisempi kuin sen maahan hautaaminen; tämä väite on siksi selvä, että tuskin kaipaa selityksiä ollenkaan. Mitä taas tulee asian uskonnollissiveelliseen puoleen, niin on suuren yleisön keskuudessa ikävä kyllä havaittavissa kokonaan väärä käsitys asiasta: useat nimittäin ajattelevat, että ruumiin polttaminen olisi joku uskonnon määräysten vastainen toimitus. Sellainen käsitys on kuitenkin kokonaan väärä; krematoriossa ruumiin polttaminen voidaan suorittaa samoin uskonnollisin menoin kuin sen maahan hautaaminenkin; ero on ainoastaan siinä, ettei ruumista kätketä maan poveen, vaan se poltetaan tulessa. Itse krematorio on tavallaan temppeli, jossa me samalla tavalla kuin kirkossa täytämme viimeisen velvollisuutemme rakasta vainajaamme kohtaan. Siis ainoa ero on vain siinä, että ruumis äkkiä muuttuu poroksi eikä hajoa vähitellen mädäten haudassa. Niin ollen on aivan turha väittää sitä, että ruumiin polttaminen olisi uskonnon määräysten vastaista. Ja eiköhän täysi varmuus siitä, että ruumiin polttamalla me täydellisesti suljemme pois sen mahdollisuuden, että valekuollut voisi jälleen herätä henkiinsä haudassa ja kuolisi vasta kauheat tuskat kärsittyään – eiköhän se varmuus olekin parempi, kuin tietoisuus siitä, että meille rakkaan henkilön maalliset jätteet ovat mätänemisen ja hajoamisen alaisia haudassa? Maahan haudattua ajatellessamme mieleen syntyy kuva siitä, miten kauhean inhottavalla tavalla mätänemis- ja hajoamisprossessit turmelevat vainajan tuttuja kasvojenpiirteitä. Tällaiset mielikuvat voivat herättää meissä suorastaan tuskallisia tunteita. Sitä vastoin krematoriossa ruumis palaa puhdistavaan tuleen eikä jälelle jää muuta kuin muutama hyppysellinen tuhkaa, johon liittyy turmelemattomia muistoja ja mielikuvia vainajasta. Myöskin tuhkan säilyttäminen on käytännöllisesti helpompi kuin haudan kunnossa pitäminen.

Nämä ajatukset, joilla asian kannattajat koettavat puolustaa ruumiin polttamisen käytäntöön ottamista, koskevat, kuten yllämainitusta selviää, asian käytännöllistä, uskonnollissiveellistä ja vieläpä sen esteettistä puolta. Kieltämättä ruumiin polttaminen on käytännölliseltä kannalta katsottuna edullisempi kuin sen maahan hautaaminen, eikä tämä tosiasia meidänkään mielestämme kaipaa mitään erikoisia selityksiä. Sitä vastoin väite, ettei se olisi ristiriidassa uskonnon määräysten kanssa, on aivan perusteeton. Päinvastoin kristityn kannalta katsoen se on suorastaan uskonopin vastaista. Itse asiassa ajatus – että jos ruumiin polttaminen suoritetaan samoin uskonnollisin menoin kuin sen maahan hautaaminen, niin ero on vain siinä, ettei sitä kätketä maan poveen, vaan poltetaan tulessa – on täydellisesti väärä, mikäli sen tarkoitus on osoittaa, että mainittu ero on vähäpätöinen eikä koske asian olemusta. Jos nimittäin lähdemme tästä ajatuksesta, niin johdonmukaisesti ajatellen meidän täytyy tulla sellaiseen johtopäätökseen, että on ehdottomasti samantekevä, millä tavalla menettelemme ruumiin suhteen, kun vain määrätyt uskonnolliset menot on toimitettu. Siten esimerkiksi parssilaisten »hautaamistapa» – jättää ruumiit erikoisiin torneihin, joissa aurinko, sateet, tuulet ja petolinnut saavat huolehtia niiden »hautaamisesta» – olisi periaatteellisesti täysin oikeutettu myös kristityn parssilaisen näkökannalta; pääasiahan olisi toimittaa määrätyt uskonnolliset menot. Meidän on tässä muistettava, että kysymyksessä on asian uskonnollinen puoli. Asianlaita ei kuitenkaan ole niin, vaan sellainen ruumiiden jättäminen petolintujen raadeltaviksi loukkaa syvästi meidän, kristittyjen, käsitystämme ihmisen ruumiin arvosta. Aivan samalla tavalla, jollei yhtä selvästi, niin kuitenkin yhtä varmasti ruumiin polttaminen loukkaa kristityn käsitystä ihmisruumiin arvosta temppelinä, jossa Jumalan Henki asuu. Niinpä pyhä apostoli Paavali sanoo siitä lähetyskirjassaan korinthilaisten tykö; »Ettekö te tiedä teitänne Jumalan templiksi, ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku Jumalan templin turmelee, sen Jumala turmelee; sillä Jumalan templi on pyhä, niin kuin tekin olette» (1 Korinth. 3, 16—17). Ja edelleen: »Ettekö te tiedä, että teidän ruumiinne on sen Pyhän Hengen templi, joka teissä on, jonka te Jumalalta saitte, ja ettepä te ole teidän omanne? Ettekö te tiedä, että teidän ruumnne ovat Kristuksen jäsenet? Pitäisikö minun Kristuksen jäsenet ottaman ja porton jäseniksi tekemän? Pois se!» (1 Korinth. 6, 19 ja 15.) Sellainen on kristityn käsitys ihmisen ruumiista, ja juuri siitä johtuu, että pakanalliset kansat, joilla oli tapana polttaa ruumiita, jättivät tämän tavan kristinuskoon käännyttyään ja ottivat käytäntöön ruumiiden maahan hautaamisen, mikä tapa liittyy eroamattomasti kristillisen kirkon oppiin sielun ja ruumiin kohtaloista haudantakaisessa elämässä. Väärän käsityksen välttämiseksi meidän täytyy tässä huomauttaa, ettemme tahdo väittää sitä, että ruumiiden polttaminen, sellaisena kuin se tapahtui pakanallisten kansojen keskuudessa, hylättäisiin yksinomaan kristinuskon vaikutuksesta. Kieltämättä sellaista on tapahtunut muistakin syistä, mutta on aivan varma, että yksi tärkeimpiä on ollut juuri se käsitys, mikä kristityillä on aina ollut ihmisen ruumiin arvosta ja kohtaloista haudantakaisessa elämässä. Se valitettava ilmiö, että ruumiin polttamisen puoltajat puhuessaan asian uskonnollisesta puolesta saattavat väittää, ettei se ole ristiriidassa uskonopin kanssa – samantekevä on muka, haudataanko ruumis maahan, vai poltetaanko se tulessa – se valitettava ilmiö antaa aihetta otaksumaan, etteivät ne henkilöt ole lainkaan tietoisia siitä, mitä kirkko, varsinkin meidän ortodoksinen kirkkomme, opettaa tästä. Tietysti ei ole paikallaan tässä lyhyessä esityksessä selittää dogmaattisen jumaluusopin peruskysymyksiä, mutta koska kysymys ruumiiden hautaamisesta on siksi tärkeä, ettei sitä voida käsitellä vain pintapuolisesti, niin rohkenemme seuraavassa aivan lyhyesti esittää ortodoksisen kirkon opin siitä.

Jokaisen ihmisen elämä välttämättömästi päättyy kuolemaan; »Kaikki kuolevat Aadamissa». Luojan tarkoituksen ja aikomuksen mukaan ruumiin kuoleminen ei ole ihmisen lopullinen tuhoaminen, vaan sitä joksikin aikaa seuraa sielun elämä ilman ruumista. Totuus sielun kuolemattomuudesta ja persoonallisesta haudantakaisesta elämästä on ilmoitetussa opissa kiinteässä yhteydessä koko uskonopin kanssa. Sitä edellyttää oppi ihmisestä Jumalan kuvana: »Jumala on luonut ihmisen iankaikkiseen elämään ja on hänet luonut kaltaiseksensa» (Viisaud. k. 2, 23). Kuolema on siis vain satunnainen, väliaikainen ilmiö. Ilmoitetussa opissa vakuutetaan ihmisen sielun kuolemattomuus suoraan ja selvästi. Niinpä esimerkiksi saddukealaisille, jotka kielsivät ihmisen kuolemattomuuden, Vapahtaja sanoi: »Että kuolleet nousevat ylös, sen Mooseskin on osoittanut kertomuksessa orjantappurapensaasta, kun sanoo Herraa Aabrahamin Jumalaksi ja Iisakin Jumalaksi ja Jaakobin Jumalaksi. Mutta hän ei ole kuolleiden Jumala, vaan elävien; sillä kaikki hänelle elävät» (Luuk. 20, 37—38). Ei ole tarkoituksemme selittää tätä kysymystä sen laajemmin; tahdomme vain osoittaa, että kirkon opin mukaan ihmisen oleminen ei lopu olemassaoloon maan päällä, vaan sielu elää edelleenkin persoonallista, tietoista elämää – haudantakaista elämää. Viimeisenä päivänä, jolloin Kristuksen kunniallinen tulemus tapahtuu, tapahtuu myöskin kuolleiden ylösnousemus sekä sen kanssa olemukseltaan samanlainen elossa olevien muuttuminen. Kuolleiden ylösnousemuksella viimeisenä päivänä kirkko opettaa ymmärtämään sellaista »Jumalan kaikkivaltiuden tekoa, jonka vaikutuksesta kaikkien kuolleiden ruumiit jälleen yhtyvät sielujensa kanssa ja tulevat eläviksi sekä hengellisiksi ja kuolemattomiksi» (Lav. Kat. II kpl. siv. 87). Siten kuolleiden ylösnousemus ei kirkon opin mukaan ole mikään hengellinen ylösnousemus eikä myöskään mikään uusien ruumiiden luominen.

Sielujen haudantakaista oloa ilman ruumista ei voida sanoa täydelliseksi elämäksi eikä se voi antaa täydellistä autuutta. Täydellinen kuolemattomuus, haudantakainen elämä sielun ja ruumiin puolesta on ihmiselle erittäin kallisarvoista. Tämän vuoksi oli muutamilla vanhan ajan kansoilla, jotka uskonnollisessa suhteessa olivat verrattain korkealle kehittyneitä, uskomus ruumiin elämiseen kuoleman jälkeen (esimerkiksi egyptiläisillä, iranilaisilla). Mutta nämä hämärät toiveet ja odotukset persoonallisesta haudantakaisesta elämästä sielun ja ruumiin puolesta saivat vasta Jumalan ilmoittamassa opissa perustuksen ja vahvistuksen. Tämän vuoksi on oppi kuolleiden ylösnousemuksesta meille seikkaperäisesti esitetty uudessa testamentissa, jolloin lunastus tapahtui, sillä kuolleiden ylösnousemus on Lunastajan ansiosta Jumalan kanssa sopimisen hedelmä. Myöskin vanhassa testamentissa esitetään oppi kuolleiden ylösnousemuksesta, vaikkei yhtä selvästi kuin sitten ilmoitetussa opissa uudessa testamentissa. Emme voi tässä esittää kaikkia niitä lukemattomia tekstejä, joilla tämä ajatus perustellaan, vaan rajoitumme profeetta Hesekielen seuraavaan kuvaukseen, jossa hän kertoo, miten ylösnousemus tapahtuu. Profeetta vietiin hengessä erääseen laaksoon, joka oli täynnä luita. Herran kysymykseen: »Ihmisen poika, virkoavatko nämä luut vielä eloon?» profeetta vastasi: »Herra, Herra, sinäpä tiedät». Silloin Herra käski ennustaa niistä luista, ja »hänen ennustaessaan syntyi humina ja kohina. Luut yhtyivät, luu luuhunsa; sitten niiden päälle tulivat suonet, ja liha kasvoi, ja nahka vetäytyi sen yli päällimmäiseksi, mutta henkeä ei niissä vielä ollut. Herran toistetusta käskystä profeetta taas ennusti ja henki tuli neljästä tuulesta ja puhalsi niihin, ja ne tulivat eläviksi» (37, 1—10).

Uusi testamentti ilmoittaa kuolleiden ruumiillisen ylösnousemuksen todellisuuden kristinuskon perustotuutena. Riittäköön tästä yksi ainoa teksti, joka erinomaisen selvästi osoittaa sen. Jeesus Kristus sanoi; »Tulee hetki, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat Jumalan Pojan äänen, ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen» (Joh. 5, 28—29). Kristillisessä kirkossa on usko kuolleiden ylösnousemukseen lihassa ollut apostolien ajoista lähtien oleellisin kappale uskontunnustuksessa. Ylösnoussut ruumis on olemukseltaan sama kuin se, joka ihmisellä on maallisen elämän aikana. Sillä on vain uudet, nykyisistä eroavat ominaisuudet. Itse käsite »ylösnousemus» edellyttää, että ylösnoussut ruumis on sama kuin nykyinen. Jeesus Kristus nousi haudasta omassa ruumiissaan, joka ristiinnaulittiin, lävistettiin keihäällä ja haudattiin. Tässä ruumiissa, jossa hänen opetuslapsensa näkivät olevan haavoja – käsissä ja jaloissa naulan reikiä – hän ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen. Samoin hän opetti meidän nykyisen ruumiimme ylösnousemuksesta. Hänen sanansa: »Haudoissa olevat kuulevat Jumalan Pojan äänen ja tulevat esiin» osoittavat, että ylösnousemus on maahan haudatun ruumiin uudelleen elpyminen, so. ruumiin, jota sielu maallisen elämän aikana vallitsi. Apostoli Paavali lausuu samaten: »Joka herätti kuolleista Jeesuksen Kristuksen, on eläväksitekevä teidän kuolevaiset ruumiinnekin» (Room. 8, 11). Maallisen ja ylösnousseen ruumiin ollessa olemukseltaan samanlaisia eroaa viimeksi mainittu edellisestä uusien ominaisuuksiensa puolesta. Evankeliumin kertomuksissa annetaan kuvaus ylösnousseen Herran Jeesuksen ruumiista ja apostoli Paavali määrittelee ylösnousseen ruumiin laadun sanoessaan: »Katoavaisuudessa kylvetään, katoamattomuudessa herätetään; epäkunniassa kylvetään, kirkkaudessa herätetään; heikkoudessa kylvetään, voimassa herätetään; kylvetään sielullinen ruumis, herätetään hengellinen ruumis» (1 Kor. 15,42 44). Ylösnoussut ruumis on siis voimakas, kunnialla kirkastettu, hengellinen ja katoamaton. Jottei sana »hengellinen» aiheuttaisi väärää käsitystä, selitämme tässä lähemmin, mitä sillä ymmärretään. Nykyinen ruumiimme on etupäässä sielullinen; himo on sen poistamaton ominaisuus ja hengen ja lihan välillä tapahtuu lakkaamaton taistelu (Gal. 5, 17), ruumis orjuuttaa sielun, pakottaa sen alistumaan alhaisille aistillisille taipumuksille (Room. 7, 23), rajoittaa ja himmentää hengelliset taipumukset; lyhyesti sanottuna sielullinen ruumis on intohimoinen. Sitä vastoin ylösnoussut ruumis on hengellinen, intohimoton; hengen ja lihan taistelu on lakannut ja ruumis on tullut hengen kuuliaiseksi välikappaleeksi. Ruumiin nimittäminen hengelliseksi ei missään tapauksessa voi merkitä sitä, että ruumis tulee ilmamaiseksi eli eetterimäiseksi. Niinpä vanha ekumeninen kirkko lausui tuomionsa asiaa koskevasta Origeneen opista. Origenes näet opetti, että meille annetaan hengellinen ruumis, joka ei ole lainkaan samanlainen kuin tämä nykyinen ruumiimme, vaan joka on eetteriruumis. Tämän harhaopin levenemisen vuoksi viides yleinen kirkolliskokous säädöksellään kirosi kaikki origenelaiset kerettiläiset. Ylösnoussut ruumis on, kuten mainittiin, katoamaton. Sellainen on pääpiirteissään oppi kuolleiden ylösnousemuksesta ja ihmisen ruumiin kohtaloista.

Tämä lyhyt esitys kristillisen kirkon opista on aivan välttämätön, sillä kristillisessä kirkossa käytännössä oleva tapa haudata ruumis maahan on mitä oleellisimmassa yhteydessä sen kanssa. Kuten mainittiin, Jumalan sanassa nimitetään ihmisen ruumis Pyhän Hengen temppeliksi ja on selvästi ilmoitettu: »Jos joku Jumalan templin turmelee, sen Jumala turmelee». Ja eiköhän ruumiin polttaminen olekin sen turmelemista? On koetettu kylläkin väittää, että koska mätäneminen on samaa kuin palaminen, niin myöskin ruumiin polttaminen on vain sangen nopeasti tapahtuva mätäneminen. Itse asiassa ne mätänemis- ja hajoamisprosessit, jotka tapahtuvat haudassa, eivät ole kemiallisestikaan aivan samoja kuin palamisessa. Niin ollen ruumiin polttaminen on joka tapauksessa sen turmelemista. Ihminen vastoin Luojan käskyä: »Maasta olet luotu ja siihen samaan maahan jälleen menet» turmelee ruumiin, hävittää sen tulessa, sen sijaan, että antaisi sen turmeltua haudassa luonnonlakien mukaan, jotka Luoja on kerta kaikkiaan asettanut. On sattunut, että vanhurskaiden ihmisten ruumiit ovat säilyneet enemmän tai vähemmän muuttumattomina, mätänemättöminä, jossa ilmenee Jumalan voiman näkyväinen vaikutus. Tämä jos mikään on selvä Jumalan tahdon ilmaus: kristityn ruumis on, kuten mainittiin, Pyhän Hengen temppeli, tullen siksi kasteen, myrhalla voitelemisen ja Herran Ehtoollisen kautta. Tämän perusteella se on kunnianosoituksilla saatettava hautaan, palautettava sellaisena maahan, jollaisena se on maasta luotu, se on luovutettava Herran haltuun ja sen suhteen on tapahtuva Luojan tahto – ei luotujen, ihmisten tahto, jota on sen polttaminen. Pyhien ihmisten ruumiit ovat erityisesti Pyhän Hengen ansioita sen armosta, jotka Kristuksen voima pyhittää ja vahvistaa. Tämä voima, pyhien ihmisten itsensä kilvoitellessa, puhdistaa jo heidän eläessään heidän ruumiinsa synnistä, kuoleman ja mätänemisen syystä, ja sama voima myöskin kuoleman jälkeen säilyttää ne mätänemiseltä. Kuinka sitten uskaltaisimme polttaa Jumalan vanhurskaan ruumiin, jossa ihmeellisellä tavalla Jumalan voima vaikuttaa. Itse Jeesus Kristus on omalla esimerkillään pyhittänyt tavan haudata ruumiita maahan. Eiköhän meidänkin, jotka Jumalan kaltaisiksi olemme luodut, pidä täyttää Hänen tahtoaan, seurata Hänen esimerkkiään? Eiköhän kristityn velvollisuus olekin alistua taivaallisen Isän tahtoon? Rukoilemmehan: »Tapahtukoon Sinun tahtosi maassa niin kuin taivaassa». Ja niin vähäpätöiseltä kuin se meistä saattaa näyttää, on tämän Jumalan käskyn rikkominen sangen turmiollista sekä meidän että lähimmäistemme pelastukselle. Itse asiassa me olemme kiintyneitä maallisiin asioihin emmekä tahdo »uhrata» aikaa Jumalan sanan tutkimiseen. Kuinka sitten rohkenemme päättää kysymyksistä, jotka ovat jumaluusopin perusteellisimpia kysymyksiä? Emme käsitä edes sitä, että esimerkiksi vaatimalla ruumiin polttamista me samalla horjutamme kansan syvissä riveissä elävän uskon ruumiin ylösnousemiseen tulevassa elämässä. Ja kuitenkin, niin uskomattomalta kuin se meistä näyttänee, asianlaita on juuri niin. Ajatelkaamme, monellako meistä on tilaisuutta ja tahtoa perehtyä uskonopin kysymyksiin? En luule paljon erehtyväni saneessani, että sellaisia on sangen vähän, jotka ovat täysin tietoisia siitä, miten kirkkomme opettaa kysymyksessä tai toisessa. Juuri sen takia ovat kirkossamme vuosisatojen läpi säilyvät menot ja traditsioonit erittäin kallisarvoisia, ne kun kuvaannollisesti esittävät erilaisia uskonopin kappaleita. Niinpä tässäkin tapauksessa ruumiin maahan hautaamisessa kansa käsittää aivan oikein kirkon opin siitä. Vainaja saatetaan viimeiseen lepopaikkaansa – »pogostalle».

Tämä kansanomainen sana antaa meille erinomaisenselvän ja tarkan kuvan siitä, miten kansa käsittää kuolleiden ylösnousemuksen. Sana »pogosta» johtuu venäjänkielisestä sanasta »gostj» –kesti ja »gostitj» taikka »pogostitj» merkitsee aivan yleisesti olla vieraana, kestissä. Kansa tietää saattavansa vainajia väliaikaiseen lepoon, jolloin ruumis on ikään kuin maan povessa – kestissä. Ja eiköhän profeetta Hesekielin näkemä laakso, täynnä luita kuvaa meidän kalmistoamme, jossa vainajain luut lepäävät, kunnes ne yhtyvät, luu luuhunsa, kunnes niiden päälle tulevat suonet, ja liha kasvaa, ja nahka vetäytyy sen yli päällimmäiseksi ja kunnes Herran toistetusta käskystä henki tulee ja puhaltaa niihin, ja ne tulevat eläviksi. Se, että ruumis mätänee ja hajoaa, on Luojan tahto. Jos koetamme välttää sitä ruumiin polttamalla, niin menettelemme omavaltaisesti. Suurin vaara on kuitenkin siinä, että ruumiin polttaminen johtaa välttämättömästi ajatukseen sen lopullisesta tuhoamisesta. Kun kätkemme sen maan poveen, niin luovutamme sen siitä asti Jumalan haltuun. Sitä vastoin kun sen poltamme, niin jälelle jää vain vähän tuhkaa, mikä saattaa herättää ihmisessä ajatuksia siitä, onko Jumalan ylösnousemuksessa luotava ruumiit uudelleen sekä muitakin yhtä kiusallisia ajatuksia. Sellaiset ilmiöt nykyisinä uskonnottomuuden aikoina ovat sangen vaarallisia uskonnollisen elämän kehitykselle, sillä harvalla on tilaisuus perehtyä uskonopin kysymyksiin.

Täten ruumiiden polttaminen on varmasti ilmeisessä ristiriidassa uskonopin kanssa. Toiselta puolen on se suorastaan turmiollinen uskonnollisen elämän menestykselliselle kehitykselle, vaikuttaen osaltaan uskonnottomuuden levittämistä kansan syviin riveihin. Uskomme sen tähden, ettei kirkko missään tapauksessa hyväksy sitä kristillisenä »hautaamistapana». Mitä tulee siihen, että ruumiin mätäneminen haudassa saattaa herättää meissä inhon tunteita, niin luulemme, että ainakin yhtä inhottava näky on palava ruumis, etenkin sen palamaan syttyessä. Sitä paitsi tämä asian puoli on kristityn kannalta katsoen aivan mitätön sen merkityksen rinnalla uskonnollissiveellisessä suhteessa.

Tätä kysymystä emme voi pitää minään vähäpätöisenä. Päinvastoin se on sangen tärkeä yksin jo siitä syystä, että se: eroamattomasti liittyy kirkon oppiin kuolleiden ylösnousemuksesta, jollaisista kysymyksistä emme saakaan olla välinpitämättömiä, vaan meidän, kristittyjen, velvollisuutemme on uskollisesti taistella niiden tapojen ja traditsionien puolesta, jotka ovat kirkossamme säilyneet muinaisista ajoista asti mitä kallisarvoisimpana perintönä.

(Teksti on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 3/1929, joka ilmestyi helmikuun 5.päivänä 1929, sivuilla 26-29 [2-5 ].)