AK1929: Esirukous
Ortodoksi.netista
Lyhyt puhe esirukouksen edellä
(AK 5/1929 s.49 [1])
Jumala ei ole kuolleiden Jumala, vaan elävien, sillä kaikki hänelle elävät sanoi Kristus.
Lähes kahden vuosituhannen aikana ortodoksinen kirkko on rukoillut vainajain puolesta, on kantanut rukouksiansa niiden lähimmäistemme puolesta, jotka maallisen vaelluksen päätettyään ovat siirtyneet näkymättömiin maailmoihin.
Tätä kristittyjen rukousta on ollut kannattamassa se valoisa toivo, ettei ihminen elämä sammu ruumiillisen kuoleman kautta, vaan että ihminen elää senkin jälkeen kuin hänen ruumiinsa hengettömänä lasketaan hautaan.
Tuon uskovaisten rukouksen lähteenä ja perusteena on ollut se horjumaton usko, että »kuolleetkin elävät Hänelle»; että elävät ja kuolleet muodostavat yhden Jumalan seurakunnan, jonka jäsenet ovat toisiinsa yhdistetyt koskaan katkeamattomilla rakkauden siteillä, rakkauden, joka suuren apostolin sanan mukaan »ei koskaan lakkaa».
Tämän kristillisen rakkauden kehottamina me rukoilemme vainajain edestä ja tuo rukouksemme on näkyväisenä todisteena rakkaudestamme, joka ei koskaan väsy eikä pysähdy kuolemaan, vaan seuraa vainajain rakkaita sieluja yli ajan ja paikan. Rukous vainajain edestä lohduttaa vainajain sieluja tietoisuudella, että niitä yhä rakastetaan ja se samalla lohduttaa meidänkin surevia ja raskautettuja sydämiämme sillä toivorikkaalla varmuudella, ettemme ole kokonaan kadottaneet ja menettäneet kuolleita lähimmäisiämme, vaan voimme löytää niitä Jumalassa, jossa ja jolle ne Kristuksen sanan mukaan elävät.
Mutta mahdollista, emme voi rukouksillamme muuttaa vainajain haudantakaista kohtaloa. Sen voi tehdä vain armollinen Isämme. Me emme voi käynnillämme unohdettujen luona tuottaa heille vapautusta, mutta jo itse käyntimme on heille iloa ja suurta riemua tuottavaa.
Ja samalla tavalla me rakkauden rukouksen siivillä kohoudumme vainajain luo ja tervehdimme niitä, se tuottaa heille iloa ja riemua.
Rukousta vainajain puolesta on koetettu kyllä kieltää monelta taholta. On koetettu kieltää muka sen nojalla, ettei p. Raamatussa ole annettu selvää käskyä siitä. Raamatussa kyllä ei ole siitä kirjaimellista käskyä. Mutta eihän kirjain mutta henki on se, joka eläväksi tekee.
Ja evankeliumin rakkauden henki puhuu voimakkaasti tuollaisen rukouksen välttämättömyydestä.
Kirjaimen palvonta ei ole koskaan uskolle edullista, sillä se johtaisi ihmeellisiin johtopäätöksiin.
Raamatussa, esim. on aivan selvästi sanottu: »Rakastakaa vihollisianne». Mutta ei ole missään erikoisesti käsketty rakastamaan ystäviämme.
Mutta sitä ei ole sanottu sen tähden, että me rakastaen vihollisia Raamatun mukaan olisimme vapaat rakkaudesta ystäviin, koska siitä ei ole annettu erikoista käskyä.
Käskyä rakkaudesta ystäviin ei ole annettu yksinkertaisesti sen vuoksi, että se on selvää jokaiselle ilman muuta.
Samalla tavalla p. Raamatussa, missä käsketään rukoilemaan kaikkien puolesta, ei ole annettu erityistä käskyä rukouksesta vainajain puolesta yksinomaan sen tähden, että se on selvää ja luonnollista jokaiselle, ken vain lähimmäisrakkauden läpitunkemana uskoo, että vainajatkin »elävät Hänelle».
Tämä oli todellakin kaikille selvää ja luonnollista ja siitä muille todistaa se, että jo alkuseurakunta on rukoillut nukkuneiden puolesta ja sitä samaa on tehnyt lähes kahden vuosituhannen aikana ortodoksinen kirkko.
Ja vasta rukoillessamme vainajain puolesta me tunnemme olevamme Kristuksessa yhtä; tunnemme Vapahtajan sanojen suuren merkityksen, että »Jumala ei ole kuolleiden Jumala, vaan elävien, sillä kaikki Hänelle elävät».
Ortodoksiset kristityt! Rukouksessa vainajain puolesta teille on annettu suuri, kristillinen ja lohduttavainen totuus. Pitäkää se!
M. Michailov.
(Teksti on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 5/1929, joka ilmestyi helmikuun 20. päivänä 1929, sivulla 49 [1].)