AK1948: Kannanotot TC:n mielipiteeseen
Ortodoksi.netista
Kuuntele
Aamun Koitto 1948 nro 21 / 14.11.1948
Mielipide TC:n kirjoituksen johdosta
Resitatiivinen lukutapa on mielestämme ainoa muoto, jota voidaan jumalanpalveluksissamme käyttää ja joka yksin osoittaa nöyryyttä ja selventää jumalansanan aitoutta, puhtautta.
Vaikka esittämäänne ajatukseen voinkin yhtyä pääpirtein, on kuitenkin ehkä paikallaan lausua sananen toisestakin näkökulmasta.
Onko ihmisen luonnollinen puhetapa, tavallinen, jokapäiväinen keskustelu, oman itsensä tehostusta? Onko luonnollinen lukutapa, sujuva, ilman erikoista, näyttelijöille ja lausuntataiteilijoille kuuluvaa taito- eli kaunolukua, oman itsensä tehostusta? On tehtävä ero kaunoluvun, lausunnan ja näyttelijöille ominaisen teatterikeskustelun, ja tavallisen lukutavan välillä. Kaunoluku koskee pääasiassa runouden tulkitsemista, jonkin määrätyn tunnelman kuvaamista, tai jonkun henkilön persoonallista esittämistä (matkimista), mutta mielestäni ei jumalanpalveluksessa ole, eikä saa olla kysymys tällaisesta. Tämä tällainen kuuluu todella lausuntataiteilijoille ja näyttelijöille, mutta todellinen, harras rukouksen lausuminen tai lukeminen on aivan toista, jolla ei ole mitään tekemistä näyttelemisen kanssa.
Eräs suomenkielen professori sanoi kerran eräässä luennossaan, ettei tavallista lukemista pidä muodostaa lausuntaesitykseksi, sillä silloin se vaatii esittäjältään lausuntataiteilijan ominaisuuksia ja taitoa, jota kaikki eivät suinkaan omaa, mutta julkiselta esiintyjältä on toki oikeus vaatia sujuvaa lukutaitoa. Se, ken joutuu esiintymään jumalanpalveluksessa lukijana tai pappina, esirukoilijana, ei pidä tehdä esityksestään omaa esiintymistään, vaan esittää ainoastaan erästä mukanaolevaa rukoilijaa. Tämän tällaisen tehtävän voi suorittaa yhtä hyvin lukemalla (- luonnollisesti -) tai resitatiivisesti laulamalla. Valitettavasti kaikki papistomme jäsenet eivät muista, että heidän esittämänsä resitatiivi usein on oman itsensä tehostamista ja mautonta näyttelemistä, joka voi joskus hipoa koomillisuutta. Muistan erään diakonin, joka ektenioita lausuessaan valtavalla paatoksella esitti mielestään rukouksensa taiteellisesti, mutta olen varma, että heti samalla hetkellä, kun asianomainen avasi suunsa, kiintyi kaikkien kirkossa olijain huomio mainittuun diakoniin ja hänen kiusalliselta kuuluvaan sanottavaansa, – rukousta se ei enää voinut olla, – joka oli itsetehostusta korkeimmassa määrässä. Tällainen »resitatiivi» vie hartauden kanssarukoilijoiltaan paljon pahemmin kuin tavallinen, sujuvasti suoritettu lukeminen. Sitä paitsi resitatiivisesti luettu rukous vaatii esittäjältään ehdotonta musikaalisuutta ja kaunisväristä ääntä, jota kaikki kirkonpalvelijat eivät suinkaan omaa. Hyvin suoritettu lukeminen kirkastaa Jumalan sanaa yhtä hyvin ja puhtaana kuin huono resitatiivi, vaikka se liekin ortodoksisuudelle tunnusomaista ja kuuluu ortodoksisen kirkon vanhoihin traditioihin.
On aina muistettava tuttu sanonta: »Kaikki eivät kaikkeen kykene.»
V.R.
Ja lopuksi yhteenvetona kummankin mielipiteisiin vieläkin sananen. Kumpikin, sekä T.C. että V.R. ovat samaa mieltä siitä, että resitatiivinen lukutapa on ortodoksisuudelle tunnusomaista ja kuuluu Kirkon vanhoihin traditioihin. Mutta V.R. haluaa lisäksi korostaa sitä, että myös luonnollinen lukeminen voi olla vapaa itse korostuksesta ja että päinvastoin resitatiivinenkin lukutapa voi muodostua itsetehostukseksi. Tämä on totuus, johon voi varauksettomasti yhtyä. Eikö lienekin niin, että eräänlainen kammo resitatiivista lukutapaa kohtaan onkin syntynyt sellaisen lukutavan väärinkäyttämisestä. Varsinkin ennen vanhaan kirkkoslaavinkielisissä palveluksissa usein diakonit toteuttivat kirjaimellisesti evankeliuminluvun edellä olevan rukoussanonnan suurella äänellä ja kilpailivat sitä, kenen lukeminen oli suurempaa huutoa ja mölinää, muuksihan sellaista lukemista ei saata nimittää. Mutta tällaiset väärinkäytökset eivät toki saa meitä järkyttää niin, että jätämme itse asian sikseen. Muuten käy, kuten jo alkaa käydä, että ulkopuolelta (protestanttisista piireistä) kysytään meiltä, miksi me riistämme jumalanpalveluksiltamme sen ihanan iäisyystunnon ja kauneuden, mitä niin suuresti tehostaa resitatiivinen alkukirkoille (koko maailmassa) ominainen lukutapa.
Jos julkiselta esiintyjältä yleensä on oikeus vaatia sujuvaa lukutaitoa, niin Kirkon palvelijoilta on lupa odottaa, että he omaavat sen taidon, mikä heidän esiintymiseensä kuuluu. Tässä valitettavasti en voi täysin yhtyä ystäväni V.R:n väitteeseen, että resitatiivisesti luettu rukous vaatisi esittäjältään ehdotonta musikaalisuutta. Tiedän kokemuksesta, että laulutaidoltaan sangen vaatimattomiksikin tunnetut papit pystyvät käyttämään resitatiivista lukutapaa varsin onnistuneesti. Onpa tapauksia, että muuten soinnuton ääni resitatiivisesti käytettynä saa sointua ja kantavuutta. On tietysti aivan nuottikorvattomia pappeja, mutta ne ovat peräti harvinaisia, varsinkin kun pappisseminaariin tulijalta vaaditaan hyväksyttävä tutkinto myös laulutaidossa. Mitä taas kanttoreihin tulee, niin musikaalisuuteen nähden heillehän on asetettava vieläkin suuremmat vaatimukset kuin papeille, joten heidän kohdallaan resitatiivin taitamattomuutta ei voida asettaa puuttuvan musikaalisuudenkaan tilille.
Jos siis tunnustamme, että yksinkertainen lukutapa on asiallisempi kuin taitamaton resitatiivi, niin tämä saattaa tulla kysymykseen vain silloin, kun on puhe, esim. jostakin tilapäisesti lukkarina esiintyvästä henkilöstä, mutta Kirkon virallisista edustajista puheen ollen on toki lupa odottaa, että he ovat saaneet asiaankuuluvan koulutuksen, niin että ymmärtävät resitatiivin arvon ja kunnioittavat sitä Kirkon traditiona kuin myöskin tietävät välttää sen väärinkäyttämisti.
P.P.