AK1984: KP Joensuun piispa Aleksi kuollut
Ortodoksi.netista
Kirkkomme apulaispiispa, Korkeasti pyhitetty Joensuun Piispa Aleksi kuoli sunnuntaina 22.1.1984 klo 18.20 kotonaan Joensuussa. Hänen elämänsä päättyminen ei tullut yllätyksenä, sillä hän sairasti jo pari vuotta. Hän hoiti kuitenkin virkaansa, lukuun ottamatta muutamia viime kuukausia.
Piispa Aleksi, maallikkonimeltään Pertti Kalervo Rantala, syntyi Liperissä 13.4.1941 ja oli siis kuollessaan 42-vuotias. Hän kävi pappisseminaarin, jatkoi opiskeluaan Joensuun yliopistossa ja suoritti Joensuun normaalikoulussa opetusharjoittelun ortodoksisessa uskonnossa. Ennen piispaksi tuloaan hän toimi oppikoulujen uskonnonopettajana Jyväskylän seurakunnassa ja matkakanttorina.
Kirkkokunnan apulaispiispaksi Pertti Rantala valittiin ja vihittiin 1980. Ennen piispaksi vihkimistä hänet vihittiin Valamossa munkiksi, munkkidiakoniksi, pappismunkiksi ja arkkimandriitaksi. Kirkolliseksi nimeksi hänelle annettiin Aleksi 400-luvulla eläneen pyhittäjän, Aleksios Jumalan miehen mukaan.
Apulaispiispa Aleksi asui aluksi Kuopiossa ja perehtyi Arkkipiispa Paavalin johdolla piispallisiin tehtäviin. Viime vuoden pääsiäiseksi hän muutti Joensuuhun, jossa oli hankittu piispan virka-asunto Kirkkokadulta läheltä Pyhän Nikolaoksen kirkkoa. Ensimmäisenä virkatehtävänään Joensuussa hän suoritti Joensuun seurakunnan tarkastuksen.
Piispana hän ehti hoitaa muutamia edustustehtäviä ulkomailla. Hän oli kirkkokunnan edustajana teologisessa dialogissa ortodoksien ja vanhakatolisten kesken Moskovassa 1981 sekä edustajana Sveitsissä Chambesyssa suurta ja pyhää synodia valmistelevassa kokouksessa 1982.
Piispa Aleksin suhde seurakuntalaisiin oli läheinen ja lämmin. Elämänsä viimeisinä kuukausina hän sai kokea seurakuntalaisten erityistä huolenpitoa ja saattoi toivomuksensa mukaisesti nukkua kuolonuneen kotonaan. Hänen vanhempansa olivat läsnä hänen viimeisinä hetkinään.
Piispa Aleksi toi viime kevättalvella Kreikasta ristiaiheisen puna-valkoisen piispanpuvun hautauspuvukseen. Tähän puettuna hänet siirrettiin valkoisessa arkussa samana iltana Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, jossa alkoi psalmiluku klo 22.30 ja jatkui maanantaiaamuun klo 9: ään, jolloin hänet siirrettiin Valamon luostariin. Ilman ennalta tehtyä suunnitelmaa lukeminen kirkossa päättyi psalmiin 118, joka on hautauspsalmi ja seuraava olisi ollut matkapsalmi.
Ensimmäinen panihida toimitettiin piispan kodissa heti kun hänet oli valmistettu ja puettu hautausta varten. Sen toimitti rovasti Viktor Railas. Toinen panihida oli maanantaina klo 7 kirkossa psalmien lukemisen lomassa. Sen toimitti pastori Rauno Pietarinen. Kolmannen panihidan, josta sana ehti levitä laajemmalti, toimittivat kirkossa klo 18 kirkkoherra Kalevi Kokkonen ja pastori Iivo Suvanto.
Viime vuoden lopulla Aamun Koitolle antamassaan haastattelussa Piispa Aleksi vastasi haastattelijan kysymykseen "Mikä on ihmisen elämän päämäärä?" seuraavasti:
Ihmisen elämän päämäärä on pelastus eli elämä Jumalan yhteydessä. Se on sellainen päämäärä, johon kasvetaan elämän kuluessa. Se alkaa maan päällä, mutta se jatkuu iankaikkisesti. Se, joka kasvaa täällä Jumalan yhteyteen, saa todeta, että yhteys syvenee tulevaisessa elämässä. – Elämän päämäärä ilmaistaan lyhyesti uskontunnustuksessa: "Odotan kuolleitten ylösnousemista ja tulevaisen maailman elämää." Meissä itsessämme ei ole tätä elämää, vaan tämä elämä on Jumalassa, joka on kutsunut meidät olemattomuudesta olemiseen ja Hänessä on elämä iankaikkisesti.
Arkkipiispa Paavalin muistosanat
Piispa Aleksi otettiin meiltä pois parhaassa työiässä. Ortodoksiselle kirkkokunnallemme tämä on menetys, jota on vaikea korvata. Hänen suhteellisen nuoresta iästään voi kuitenkin sanoa käyttääksemme Salomon viisauden kirjan sanontaa, että "hän kypsyi varhain ja saavutti siten pitkän iän".
Vaikka lopullinen arvio ihmisen osasta ei ole meidän annettavissa ja vaikka ei ole tapanamme ylistää edesmenneen hyveitä, jäisi jotain oleellista ilmaisematta, ellemme liittäisi hänen muistoonsa kiitosta Jumalalle siitä, että olemme saaneet pitää häntä rakkaana piispallisena työtoverina, esipaimenena, hengellisenä isänä ja vilpittömänä kanssaihmisenä.
Yleisessä kirkkorukouksessa anomme itsellemme "kristillistä, kivutonta, kunniallista ja rauhallista" elämämme päätöstä. Kuitenkin tiedetään monen kilvoittelijaisän, mm. Valamon veljestön joukossa, erikoisesti rukoilleen sitä, että Jumala soisi heidän ennen kuolemaa saada kestää ruumiillisia kärsimyksiä. Heihin voidaan soveltaa alussa mainitun raamatunkirjan sanontaa: "Niin kuin kultaa sulatusuunissa hän heitä koetteli, ja niin kuin uhrilahjan hän otti heidät vastaan." Näin uskomme myös esipaimen Aleksin sielun puhdistuneen ja kirkastuneen niissä ruumiillisissa kivuissa, jotka hänen sairauteensa kuuluivat. Rauhallisesti kärsien hän seurasi ikään kuin ulkopuolisena ruumiinsa riutumista ja voimiensa ehtymistä eli tämän maallisen majan hajoamista, toivoen uuteen, taivaalliseen majaan pukeutumista (2.Kor.5:1-2).
Apulaispiispan virassa Aleksi oli vapaa itsenäisestä hallinnollisesta vastuusta, ja hänellä oli hänelle mieluinen mahdollisuus keskittyä piispallisen palveluksen hengelliseen puoleen. Jumalanpalvelukset, joihin hän oli syventynyt jo ennen piispaksi tuloaan, olivat hänelle rakkaita. Innolla hän osallistui niiden liturgisten uudistusten suunnitteluun ja toteutukseen, joiden tarkoituksena on koko seurakunnan ja papiston aktivoiminen ja hengellisen elämän syventäminen kirkon alkuperäistä käytäntöä elvyttämällä. Erikoisen tärkeänä hän piti kasteliturgioita ja niitä mielellään itse toimitti. Ehdittyään osallistua eräisiin kirkkojenvälisiin kokouksiin hän sai osakseen arvostusta ja ystäviä myös muiden kirkkojen edustajien taholta. Omassa kirkkokunnassamme hän ehti toimia puheenjohtajana mm. luostarien ohjesäännön ja kirkkokalenterin uudistamista valmistavissa toimikunnissa.
Tultuaan verrattain harvinaisella tavalla valituksi piispan virkaan suoraan maallikosta hän kävi läpi munkkeuden ja pappeuden kaikki asteet aina piispuuteen asti. Näin munkkeuteen vihkiytyneenä ja vapaana maallisista siteistä piispa Aleksi saattoi kokosydämisesti antautua piispalliseen palvelukseen, ohjaamaan kaittaviaan ja ystäviään - vielä sairasvuoteestakin käsin - ennen kaikkea henkilökohtaiseen rukoukseen ja sitä tietä jumalayhteyden kokemiseen.
Piispa Aleksin valoisa muisto velvoittaa meitä piispoina, pappeina, muina kirkon palvelijoina sekä hänen kaittavinaan seuraamaan hänen esikuvaansa uskossa, rakkaudessa, nöyryydessä ja kärsivällisyydessä sekä rukoilemaan, että Jumala osoittaisi hänen paikalleen samassa rakkauden ja nöyryyden hengessä toimivan henkilön.
Kristus sanoo: "Joka uskoo minuun, hän elää vaikka olisi kuollut." Näin on tämäkin tilaisuus valoisa juhla sielun siirtymisestä kuolemasta elämään.
Hautaustoimituksen lopussa kuulemme esipaimenen oman pyynnön seuraavin sanoin laulettuna:
Hengelliset veljeni ja kanssapalvelijani!
Älkää rukoillessanne minua unhottako,
vaan nähden hautani muistakaa minun rakkauttani
ja rukoilkaa Kristusta,
että hän saattaisi henkeni vanhurskasten joukkoon.
Arkkipiispa Paavali
(Nämä molemmat kirjoitukset julkaistiin piispa Aleksin kuolemaa 22.1.1984 seuranneessa seuraavassa Aamun Koiton numerossa 3/1984, joka ilmestyi 2.2.1984)